Ratsain ilman satulaa ja suitsia v.1952 -56

Ensimmäinen ratsastukseni noilla konstein tapahtui Helsingin Vuosaaressa, silloisessa
Kallvikissa Skatan niemellä olevalla ratsutilalla. Siellä me Häkkisen Sepon ja Vakkalan Kostin
kanssa käytiin pari kertaa salaa ratsastamassa haassa olevilla hevosilla tai siis Seppo ja minä
yriteltiin ja Kosa vahti ettei kukaan näe touhujamme. Houkuteltiin hevonen aidan viereen ja
hypättiin selkään. Siellä sitten yritettiin potkia hevosta kylkiin, että lähtisi edes raviin, mutta
ei. Toisella kertaa oltiin Sepon kanssa kahden ja nyt oli minulla parempi tuuri hevosen
valinnassa. Heti, kun pääsin selkään ratsu nosti päänsä ja lähti laukkaan. Roikuin hädissäni
sen harjassa, kun se eteni kovaa vauhtia kohti haka-alueitten välistä riukuaitaa. Nyt, jos se
pysähtyy äkkiä, lennän päistikkaa kivikkoiseen haan pintaan, mietin hädissäni. Ei se
pysähtynyt. Hyppäsi yli aidan ja minä harjasta vielä roikkuen pudottauduin vauhdissa
mitenkuten tantereeseen isommin vahingoittumatta. Hevonen pysähtyi saman tien kuin
mitään ei olisi ollutkaan ja jatkoi keskeytynyttä ruohon jyystämistään. Hävisimme Sepen
kanssa paikalta vähin äänin ja naureskelimme jo matkalla, pelästyksen haihduttua, että
mitähän omistajat sanovat, kun huomaavat hevosen olevan väärässä aitauksessa.

Toinen moinen, mutta vähän luvallisempi ratsastus oli sukulaistilalla Vihdin Selkissä,
Kiviniemessä. Siellä isoisäni Augustin serkulla Silajärven Allardilla oli maatila lehmineen ja
hevosineen. Tällä kertaa osuin kohdalle, kun talon hevonen oli köydellä kiinni talon edustan
lipputangossa. Kyselin ohimenevältä isännältä, voisinko nousta hevosen selkään ja hän
ilmeisesti luuli, että se minulle olisi riittänyt? Päästin tietenkin köyden irti lipputangosta ja
hevonen lähti pyytämättä liikkeelle. Ensin lyhyt raviaskellus tiukasta kurvista vasemmalle ja
sitten kiihtyvää laukkaa alas saunalle menevää polkua. Saunan seinän lähestyessä suoraan
edessä päätin tämän riittävän minulle ja hyppäsin vieressä olevaan perunapeltoon pelkästään
henkisin vaurioin. Hevonen parkkeerasi itsensä tallin seinustalle jatkamaan ruohon syöntiä
kaikessa rauhassa, kun sai kiusanhengen selästään. Vain saunan porrasrallit hieman kärsivät
tästä kohtaamisessa.
Huonommin kävi itse isännälle muutama vuosi myöhemmin. Hän haki samaista hevosta
metsätöistä ja oli irrottanut sen reen edestä ja ajatteli ratsastavansa talolle. Hevonen
hermostui samalla tavalla ja alkoi painella puiden lomitse sillä seurauksella, että isännän jalka
jäi puunrungon ja hevosen väliin ja murtui. Mies putosi metsään ja vasta illalla myöhemmin
talonväki huomasi ruveta ihmettelemään isännän viipymistä ja kun hevonen oli yksin tallilla.
Loppu hyvin, kaikki hyvin. Isäntä löytyi ja saatiin sairaalaan lastoitettavaksi.

Kolmas ratsastusmatkani oli pisin näistä ja tapahtumapaikka Savossa Kekräsalmella,
sukulaisissa sielläkin. Houkutuksena oli tällä kertaa talon suurikokoinen Jysky- hevonen joka
ihan joutilaana pihalla käyskenteli ohjakset kaulallaan. Talon väki ja meitä muita
helsinkiläisvieraita kahviteltiin tuvassa, mutta minä olin jo osuuteni nauttinut. Talutin Jyskyn
aidan vierelle, että pääsisin sen selkään ja sitten vain liikkeelle, paitsi ettei Jysky yhtään
halunnut. Kun aikani kopistelin kylkiä ja räpsin ohjasnipulla takalistoa se pikkuhiljaa alkoi
lampsia pihasta ja portista ulos. Meno oli verkkaista ja keinuvaa. Todella ison hevosen leveällä
selällä istuessa ilman satulaa saa koko ajan pelätä liukuvansa jommalta kummalta puolelta
alas. Lisäksi olivat nuo kymmenen metrin mittaiset ohjakset sylissä haittana ja jouduin käytännössä
roikkumaan hevosen harjaksissa pysyäkseen selässä. No, Jysky lönkötteli tuon muutaman sata
metriä kunnes tulimme halkopinojen kohdalle, jossa oli hyvä paikka kääntyä takaisin päin.
Se oli Jyskylle mieleen ja minä onneton vielä rapsautin takalistolle. Sitten mentiin ja
sananmukaisesti kiitolaukkaa. Putoamisen lisäksi pelkäsin ehkä vielä enemmän, että ohjakset
putoavat Jyskyn jalkoihin ja se saattaa kaatua ja vahingoittua. Tuon muutaman sata metriä ja
muutaman kymmenen sekuntia siis roikun harjaksissa, keräsin ohjia syliini ja pelkäsin
putoavani. Sitten tultiin pihaportille, josta Jysky komeasti kaartaen kallellaan syöksyi sisään kohti
tuvan ikkunaa ja siellä kahvittelevaa katsomoa. Juuri ennen talon portaita, sen tuvan ikkunan
kohdalla, hyppäsin Jyskyn selästä Mari-tädin tulppaani- ja ruusupenkkiin, mitä vahinkoa kovasti
pahoittelin jälkeenpäin, kun korjailin jälkiäni. Eikä taaskaan naarmun naarmua. Jokunen
nokkosen polttama ja siinä kaikki. “Kyllä sinulla on kaitselmus ollut matkassasi tuhannen
kertaa”, sanoi Mari-täti viisaasti eikä niin väärässä ollutkaan vaikkei murto-osaakaan tiennyt
kommelluksistani.

Kertoili, Heimo