Rännikiipeilyä Vuoden -46 syksyllä
Syysillat pimenivät myös minun lapsuudessani aivan liian nopeasti ja se aiheutti monenmoisia ongelmia taloyhtiössämme Läntinen Brahenkatu kympissä. Talo oli kaksiportainen seitsenkerroksinen hissitalo ja mukavan keskikokoinen siihen aikaan. Meillä oli sen ajan tavan mukaan oma talonmies ja isännöitsijä. Molemmat olivat osa-aikaisia eli kävivät päivät töissä muualla. Talonmies oli mukava, mutta jämpti mies, joka piti asiat hanskassa ja meidät pennut asiallisessa kurissa. Isännöitsijäpariskunta oli lapseton eikä voinut sietää lapsia. Vaimo oli kotona ja mies ajoi omistamaansa taksia ja hän poikkesi usein kotonaan kesken päivän ajojen välissä joko syömässä tai kahvilla. Isännöitsijä oli hyvin epäsuosittu lasten parissa ja varmaan monen aikuisenkin mielestä.
Erään kerran tämä isännöitsijä oli sitten tavannut laitapuolen kulkijan vinttikerroksen tasanteelta yöpymispuuhissa ja poistanut tämän kovakouraisesti kadulle ”varastelemasta ja sotkemasta paikkoja”. No, siinä saattoi olla osa ihan asiaakin tai sitten ei, mutta siitä seurasi se, että hän päätti määrätä talonmiehen sulkemaan kadunpuoleiset ulko-ovet kello yhdeksän sijasta jo kello kahdeksalta. Se oli paha juttu meille kaupunkilaispojille, jotka olimme tottuneet tulemaan viereisen Brahenkentän peleistä tai muista riennoista vasta kahdeksan yhdeksän maissa tai jopa sen jälkeen.
Tänäkin iltana tulimme sitten viiden-kuuden pojan porukalla katuovelle ja kovan nykimisen jälkeenkään kumpikaan ulko-ovi ei vaan auennut. Parissa alimmassa kerroksessa kadun puolella meistä ei asunut kukaan, joten huutelu tai pienten kivien heittely ikkunoihin ei auttanut. Isompien kivien heittelystä ylempiin ikkunoihin oli jo tämän konstin poissulkevia kipeitä ja kalliita kokemuksia joillakin, joten se ei enää tullut kysymykseen. Lapsilla kun ei siihen aikaan ollut omia avaimia kuin aivan poikkeustapauksissa. Ne olivat kalliita ja saattoivat kadota päivän riennoissa. Katuovien lukot eivät myöskään auenneet kotiavaimilla, vaan niihin piti olla omansa.
Odoteltiin siinä aikamme, mutta ketään ei mennyt eikä tullut ovista. Joku keksi sitten, että porttikongin kalteriportin ylimpien kalterien väli oli vääntynyt jossain vaiheessa niin, että joku pienikokoinen ja pienipäinen voisi siitä päästä sisään pihalle ja avata sitten muille ulko-oven, kun pihaovet olivat aina auki. Arpa lankesi parin innokkaan yrittäjän jälkeen minulle, joukon pienimmälle, jota ei aina muuten oikein huomattukaan.
Melkein töikseni puissa kiipeilevänä selvitin itseni hetkessä portin yläosaan ja sitten vaan päätä läpi kaltereista. Ei se ollutkaan niin helppoa kuin miltä näytti. Pää ei antanut periksi ja korvat pisti vastaan, mutta kohtuullisilla verinaarmuilla varusteltuina ne vihdoin antoivat periksi ja pää oli pihan puolella porttia. Sitten vaan laihansitkeä kroppa perästä, niin että napit takista lentelivät. Loppu oli helppoa ja poikalauma juhli onnistumistaan riehakkaasti rapussa, juuri kun isännöitsijä sattui tulemaan kotiinsa. Siitä tuli sitten jo hieman kuuluvampaa suukopua, joka johti siihen, että myös pihanpuoleiset ovet suljettiin ilmiselvien ”häiriöiden vuoksi”.
Muutaman kerran pääsimme sisään hyvin, kun joku talosta sattui kulkemaan pihanpuolen ovista tai vanhemmat sattuivat kuulemaan huutelun. Kovasti ei voinut huutaa, kun talossa asui vuorotyöläisiä ja muita, joiden piti saada nukkumarauha aikaisin illalla. Isoimmat pojat olivat jo ensimmäisestä kerrasta viisastuneina vääntäneet portin rautoja vähän vielä lisää lankkujen avulla, että muutkin mahtuisivat sieltä läpi, mutta konstit ja voimat eivät olleet riittäneet. Edelleenkin siitä mahtui vain tämä Heimo, mutta nyt eivät napit ja korvat olleet enää irtoamisvaarassa. Nyt kävi kuitenkin niin, että sisäpihan ovien avaajia ei tullut, mutta kylmä tuli. Huomasin, että parvekkeiden vieritse katolle menevä peltinen vesiränni olisi minulle helppo kiivettävä ja kiipesin ensimmäisen kerroksen parvekkeen kohdalle. Siinä tuli pieni hidaste, kun parvekkeen kaide oli reilusti käden mitan päässä rännistä eli rännistä piti irrottaa toinen käsi ja kurottautua kaiteeseen kiinni. Se olisi ollut helppoa, jos olisi ollut joku oksa niinkuin puussa, mistä ottaisi jalalla tukea, kun yhden käden päästää, mutta ei ollut oksaa. Sileää ränniä kiivettäessä ongelma muodostui siitä, että kaikki neljä raajaa tarvittiin kiipeämiseen ja kiinni pitämiseen. Jalkojen hyväksi kehittyneellä puristusvoimalla pystyi juuri nostoliikkeeseen ja käsien avustamana pysymään hetken paikallaankin, mutta käden irrottaminen ilman tukea jalalle olisi johtanut putoamiseen melkein neljästä metristä. Onneksi löytyi rännin seinäpidike, josta pienikokoinen jalka sai hieman tukea. Sain otteen parvekkeen kaiteesta ja kipusin parvekkeelle. Siitä sitten vain rappuun ja pojille ovi auki. Usein sama temppu piti tehdä molemmissa rapuissa, jos ketään ei saatu avaamaan eikä kukaan sattunut ovista kulkemaan. Siihen aikaan illasta ei ollut arkisin kovasti liikennettä ovissa, sillä töistä oli tultu, puut haettu kellarista ja roskat viety roskalaatikoihin ja ruoka-ajatkin jo ohi myös meiltä, vaikka syötiinkin tavallista myöhempään eli noin kello seitsemän isän poikkeuksellisten työaikojen vuoksi. Hän kun meni töihin vasta kahdeksaksi tai yhdeksäksi ja oli sitten kuuteen tai seitsemään, että normaalityössä käyvät ”asiakkaat ” ehtisivät keskustelemaan omista ja Nuorisoliiton asioista.
Käryhän siitäkin sitten kävi jossain välissä ja ensimmäisen kerroksen parvekkeiden ovet suljettiin. No, meitähän ei lannistettu. Minä kiipesin sitten toisen kerroksen parvekkeen kautta sisään ja usein taas molemmista rapuista. Se kun oli helpompaa, kuin odottelu, että joku kulkisi tai kuulisi huutelumme. Lisäksi minusta tuli suosittu ja hyvin noteerattu isojenkin poikien piireissä (n.10-vuotiaitten). Suorastaan pyysivät pelaamaan kanssaan tai ainakin katsomaan pelejään. Oli siitä sellainenkin etu, että ”vieraissa” kortteleissa uskalsi tässä turvasaattueessa reilusti kulkea. Tai jos sattui ilkeä tyyppi vastaan ja sanoin ”omilleni”, että toi kävi kerran mun päälle, niin ei siinä muuta tarvittu, kun kiusaaja sai jalat alleen.
Joskus joulun alla sitten isännöitsijä sulki myös toisen kerroksen parvekkeiden ovet. Tapasimme myöhään illalla hänen kanssaan kasvotusten kolmannen kerroksen parvekkeen ovella, kun olin juuri tullut yli parvekkeen kaiteesta.
”Mitä h-ttiä sinä p-leen nosken pentu (demarin kakara) oikein meinaat? Minä suljen kaikkien parvekkeiden ovet! Siihen loppuu sitten kulkunne ja riehumisenne!”. ”Minä kiipeän sitten ränniä myöten katolle ja tulen vaikka kattoluukusta!”, uhosin sitten siihen ja menin avaamaan pojille oven. Hyvin äänekäs keskustelumme kuului koko rappuun, eikä asukkaille jäänyt epäselväksi sen aihe. Lukija huomannee tästä, että en 5-6-vuotiaanakaan ollut kovasti auktoriteettikammoinen ja lisäksi olin paha suustanikin tarvittaessa. (Olisiko ollut osuutta kesäisillä oleskeluilla Savossa sukulaisissa?). Seuraavana iltana oli kaikki ovet auki ja sääntö kello yhdeksästä tuli takaisin voimaan. Samoin pihaovet olivat jatkossa aina auki niinkuin ennenkin. Taloyhtiön hallitus oli puuttunut asiaan vastoin isännöitsijän näkemyksiä. Säilytin silti erivapauden kulkea isompien poikien matkassa, mutta ansioni unohtuivat pikkuhiljaa.
Tapauksen jälkeen aloin kulkea hissillä neljänteen kerrokseen vaikka isännöitsijä näki, kielsi ja punoitti naamastaan ja vaikka hissin seinässä luki, että alle 12-vuotiaat eivät saa yksin käyttää hissiä. Olisin kulkenut kuudenteenkin, mutta en ylettänyt kuin neljänteen vaikka kuinka varvistin. Hyppiä en hississä uskaltanut, koska hissin lattia lonksui kauheasti hypittäessä ja valot vilkkuivat. Pelkäsin, että hissi hajoaa ja vaikka putoaa alas koko roska. Ja siitä sitten olisi tullut taas huutoa kotonakin.
Tarinoi, Heimo Kuukkanen
