Kokoelma tarinoistani, jotka liittyvät isääni, Viljo Kuukkaseen, tavalla tai toisella.
Kun se isä tai äiti on epätavallisessa työsuhteessa, oli hän sitten myyntiedustaja, matka-asentaja, keikkamuusikko saati poliitikko, ei se perhe häntä monessa tapauksessa monenakaan päivänä vuodessa kotona näe. Jos päivät venyvät töissä pitkiksi, eivät lapset näe tällaisia vanhempiaan aina normaalissakaan ammatissa valoisan tunteina tai ainakaan hereillä ollessaan.
Varhaisin muistikuvani lapsuudesta liittyy Lahja-äidin syntymäpäiviin 6. helmikuuta 1944, kun kesken äidin ja kummitätini kahvittelun, vai pitäisikö sanoa korvikkeilun, tuli Alppilan kallioille osuneen pommin paineiskusta ikkunalasit pimennysverhojen mukana keskelle vaatimattomia tarjoiluja. Läsnäolleiden ihmetykseksi ei kenellekään meistä tullut mitään näkyviä vammoja. Läntinen Brahenkatu 10.B.83 huoneistossa tapahtui sitten äkkiä paljon: Äiti sieppasi kiinni pöytäliinan nurkista ja kiepautti Arabian Myrnat lasinsirujen kanssa keittokomeron lattialle. Kummitäti lähti kiidättämään Heimo 3v:tä ovesta ulos ja seitsemän kerrosta portaita alas pommisuojana toimivaan kellariin. Äiti perässä, naapurien moitittavaksi, kun ei tullut pommisuojaan heti sireenien ulvonnan alettua. Muistan myös hämärästi kellarikäytäviin ja pyykinkuivaushuoneisiin ahtautuneet talon asukkaat ja kuiskuttelun, kun ei ääneen uskallettu puhua. Pommitus jatkui kuulemani mukaan lähes aamuun asti, mutta minä poika nukuin kuin tukki.
Seuraava terävä muistikuva tuosta tapauksesta ajoittuu ilmeisesti reilua puolta vuotta myöhemmäksi, sodan päättymisen jälkeisiin päiviin, kun isä oli päässyt lomille ja korjasi tuota rikkoutunutta ikkunaa. Joku naapurin mies, vai olisiko ollut talonmies, oli korjannut ensiapuna lasit vanerin paloilla ja pahvilla. Eristeeksi pantiin sanomalehtiä välit täyteen. Kovia pakkasia vastaan ripustettiin ikkunan eteen lisäksi armeijan ylijäämävarastosta saatu tai ostettu reikäinen viltti, joka vuosia myöhemmin toimi oikeassa tarkoituksessaan Käätypolun kesämökissämme. Lopullinen lasien korjaus jäi sodanjälkeiseen aikaan. Muistan pieniä yksityiskohtia myöten isäni työskentelyä ikkunapokan kanssa. Vanhan kovettuneen kitin poiston yhtä vanhalla visakoivupäisellä taltalla ja ikkunalasien leikkaamiset oikeaan kokoon vanhoista likaisesta laseista. Mistä lie hommannut nekin. Pienen pienten lasinaulojen naputtelut pokiin ennen kittausta ja kitin valmistuksen liitujauhosta ja vernissasta. Työ kesti varmaan useamman tunnin, mutta en herpaantunut hetkeksikään. Oli jo suuri asia nähdä isää yleensäkään näinä sota-aikoina, saati sitten nähdä hänet tekemässä jotain näin taitavaa työtä kotona. Kyllä niitä kirstuja, lelulaatikoita ja hirsimökkitauluja ymmärsin hänen sodan aikana tehneen, mutta että ihan oikeasti ja elävänä tuossa lattialla edessäni teki jotain tuollaista; leikkasi lasia ja teki ikkunakittiä, jolla kiinnitti sitten lasit ikkunanpokiin.
Isä tuli sitten siviiliin, raivattuaan merimiinoja ja rahdattuaan viimeisinä toiminaan ruumiita Haminan ja Kotkan seuduista ikälopulla höyrylaivalla , jonka konemestarina ja höyryputkien paikkaajana hän oli ollut jo pitkään. Ruumiita noudettiin pitkin rannikkoa ja laivassa oli parhaimmillaan satoja ruumiita. Näistä reissuista alkoi hänen tupakointinsa, ”kun sitä ruumiiden hajua oli muuten mahdoton kestää”. Hän oli myös, näillä osastonsa maissa käymissä nouto-operaatioissa, haavoittunut miinan räjähtäessä takana kulkeneen aseveljen tai hänen itsensä siihen astuttua. Miinan sirpaleita kaivettiin Tilkassa ensiavun jälkeen selästä, niskasta ja takaraivosta, reidestä ja pohkeista. Niitä kulkeutui ihon pintaan vielä vuosia jälkeenpäin aina 60-luvulle asti.
Siviiliin paluu ja työpaikan löytäminen oli joillekin ongelma, mutta isäni löysi omansa nopeasti. Paikka Sos.Dem.Nuorisoliiton (STL) Sturenkadun toimistossa tuli kuin tilauksesta ja jo v.-49 isäukko oli jo siellä jonkinlaisena puheenjohtajana.
Vuosi oli todennäköisimmin 1947, kun kuusivuotiaana pääsin taas kerran isän kanssa tuohon Sturenkadun Työväentalossa sijaitsevaan toimistoon. Olisikohan isäukko joutunut lapsenvahdiksi minulle, kun Hannu-veljen syntymäkin oli kohdilla. Siellä tutustuin Valon Veikkoon, harvahapsiseen vaaleaan nuoreen toimitsijaan. Isä jätti minut hetkeksi hänen hoteisiinsa, kun oli joku tärkeä palaveri menossa. Kirjahyllyjä innokkaana katseltuani Veikko-setä kysyi, että haluaisitko katsella jotain kuvakirjaa. Joo, halusin, mutta sellaista, jossa on paljon kirjoitusta. Veikko muisti heti, että ”tosiaan, isäsihän kertoikin sinun oppineen jo 4-vuotiaana lukemaan. Mitäs täältä löytyisi? Ei ole satukirjoja yhtään, mutta on yksi Kansakoulun Raamatunhistoria värikuvilla varustettuna ja aivan uusi. Kävisikö tämä?” Kirja oli tosi hieno sinisine kansineen, jossa värikuva Jeesuksesta opetuslapsineen ryhmäkuvassa. En tosin tuossa vaiheessa tuota aatetta ymmärtänyt enkä myöhemminkään, useaan kertaan tarinat luettuani, sillä satukirja mikä satukirja, tuon ikäiselle. Ei tosin tarvinnut kouluaikanani myöskään ikinä läksyjä siitä aiheesta lukea. Ei tosin paljoa muistakaan, kun oli muita harrastuksia ja koulussa oli tylsää meille ”lukeneille”.
Arki isän kanssa oli harvinaista herkkua, sillä ei politiikan ammattilaista kotona häiriöksi asti juuri näkynyt. Perheemme päivällisajaksikin vakiintui jo varhain tuo kello seitsemän, sillä isä ei juuri sitä aikaisemmin päässyt koskaan kotiin töistä. Kas, kun tehtaiden työntekijät pääsivät neljältä töistä, niin toimiston piti olla silloin auki, että asioita saattoi hoitaa nokikkain. Kuuden jälkeen vasta päättyi päivä, vaikka se yleensä alkoi hänellä kahdeksalta, tuntia ennen toimistojen virallista avaamisaikaa ja seitsemän jälkeen aamulla hän oli jo mennyt taas töihin. Tämähän oli alkuun tavallista ja rutiinia, mutta työn vaatimusten kasvaessa tuli paljon iltapalavereita, viikonlopputilaisuuksia ja matkapäiviä, jolloin isää ei monesti näkynyt viikkoon pariin. Alkoholia hän ei Nuorisoliiton aikana käyttänyt lainkaan eli sen aika oli vielä edessäpäin.
Näinä Nuorisoliiton vuosina Viljo-isä toimi kesäisin erilaisten nuorisoleirien vetäjänä Suomessa tai Suomen edustajana Pohjoismaissa. Vuosi -47 oli isän kesässä yhtä leireilyä, sillä listalla oli kolme pohjoismaista leiriä eli Kööpenhamina (Bellahö), Malmö ja Saarijärvi.
Saarijärven leiri oli ensimmäinen jolle minäkin pääsin mukaan. Äiti oli ollut kyllä muutamilla edellisilläkin leireillä minun ollessani ruokittavana, pula-Helsingin lapsena, Savossa äidin sukulaisissa tai Tammelundissa (Tammisalo) isänäidin ja isoisän luona.
Saarijärven leirillä tapasin taas ystäväni Valon Veikon, joka isän jutellessa tärkeiden skandinaavisten herrojen kanssa tuossa metsän reunassa, vuoli minulle kuusen oksasta jousipyssyn ja joistain pajukepeistä nuolia siihen. Hitsi! Minulla ei ollut ennen ollutkaan niin hienoa jousipyssyä. Kyllä tuo isä oli sitten kiva, kun sillä oli noin kivoja kavereita.
Kesä -48 oli hieman helpompi. Silloin oli vain kahdet leirit ja molemmat Suomessa eli Savonlinna ja Loilanniemen Kolho. Loilanniemi jäi paremmin muistiini, vaikka muistelen olleeni molemmilla leireillä. Loilanniemen leirillä oli kaverina yksi vähän vanhempi poika, jonka kanssa vipellettäessä meni päivät nopeasti. Yksi päivä tosin oli jäädä viimeiseksi.
Olimme löytäneet hienon lahdenpoukaman, jossa oli matalaa kymmeniä metrejä yli lahden, vesi kirkasta ja lämmintä kuin linnunmaito. Kaverini sanoi kuitenkin jossain vaiheessa, että tuolla vastarannalla on vielä hienompaa. Hän oli käynyt siellä eilen ja koko matkan voi kävellä pitkin pohjaa, kun oli niin matalaa. Lähdimme sitten poukamaa ylittämään ja puolivälissä tuota paria sataa metriä oli pohjassa syvänteitä, joihin astuessani painuin veden alle. Ensimmäiseen astuessani vetäisin vettä henkeeni oikein kunnolla ja hirveän huitomisen jälkeen pääsin matalampaan kohtaan ja sain yskittyä veden pois. Nyt tuli pirullinen tilanne, kun en kehdannut huudella kaveria matkan päästä apuun enkä osannut uida. Hetken mietittyäni muistin, miten selvisin vesinatskussa (vesinaatassa) Tammelundissa, siis sukeltamalla. Aina kun tuli syvänne, suljin suuni ja sukelsin, kunnes sain jotain jalkojeni alle. Siitä tosin seurasi, että kaveri vastarannalla oli joutua paniikkiin, kun minua ei muutamaan hetkeen näkynyt pinnalla. ”Sinähän sanoit, että tuosta voi kahlata pää pinnalla, moitin ystävääni”. ”Niin minä kahlasinkin”, tämä väitti, mutta vierekkäin seisoessamme molemmille valkeni vasta perimmäinen syy; olin enemmän kuin päätä lyhyempi.
Leireillä isän ”kotona” olo eli omassa teltassamme näyttäytyminen oli melkein yhtä vähäistä kuin kotonakin. Alussa hän oli mukana pystytys- ja opastusvaiheissa joista pääosan aikaa erilaisissa pohjoismaisissa neuvotteluryhmissä nelosen ruotsillaan. Hän oli oman kertomansa mukaan jossain kymmenvuotis- luokkakokouksessaan ainut joka osasi todella puhua ruotsia ja tuli juttuun norjalaisten ja jopa tanskalaisten kanssa, vaikka luokalla oli ollut useampikin, joilla oli ollut kiitettävä ruotsin kielessä. Loppupäässä leiriä alkoi jo kovat purkamisjärjestelyt ja leirin päätyttyä piti hoitaa paikka siistiin kuntoon. Iltayöt istuttiin leirinuotioilla ja laulettiin skandinaavisia leirilauluja ja leikittiin seuraleikkejä. Minäkin sain valvoa joskus melko myöhään ja opin kymmeniä leirilauluja ulkoa. Osan muistan vieläkin, 70-vuoden jälkeen.
Olisiko se ollut Savonlinnan leirillä, jonne norjalaisporukka toi omia eväitä oikein olan takaa ja kaikkien leiriläisten nautittaviksi, varmaan autokuorman. Jokaisen telttakunnan eli 20-30 telttaryhmän kohdille ripustivat nämä norskit kymmeniä kuivattuja ja naruissa roikkuvia kaloja. Turskiksi veikkasivat useimmat, mutta kyllä ne kalat kelpasivat. Niistä nyhdettiin sellaisia kapeita suikaleita, niinkuin lakunauhaa, mutta vaaleaa ja hieman suolaista. Ja se oli tosi hyvää olevinaan Pisteet norskeille siltä leiriltä.
Turun Ruissalossa taisi jo Hannu-velikin olla mukana 1949. Ja se oli viimeinen leiri jossa Viljo-isä oli leirivanhinpana, sillä siihen loppuvat ainakin kaiverrukset hänen leirivanhemman ryhmysauvastaan. Leirejä oli kyllä monia sen jälkeenkin, mutta niistä muistelee varmaan Hannu-veli. Isällä oli niiden aikana jo vähän enemmän aikaa perheelleenkin.
Noissa -48 ja -49 väleissä isä-Viljo ehdotteli joutoaikojeni ratoksi liittymistä demarien nuorisojärjestöön eli Nuoriin Kotkiin. Lähin sellainen toimi Eläintarhan koululla, joten sinne sitten vaan lennokkiharrastuksen pariin näin aluksi. Meille noviiseille annettiin kasa tarvikkeita eteen pöydille ja sitten opastajat hävisivät tärkeämpiin tehtäviin takahuoneeseen. Sattuneesta syystä ymmärsin takahuoneessa puhuttavan politiikkaa. Nämä kuviot toistuivat muutaman viikon kerhoiltojen ajan, kunnes ilmoitin vanhemmilleni, etten halua enää sinne mennä. Voin minä itsekseni harrastaa kotonakin. Jos ihan tarkkoja ollaan, niin sain siellä tehtyä itselleni hienon periskoopin ja se olikin ainoa joka valmistui.
Samoihin vuosiin ja harrastuksiini liittyy eräs kohdallani ikimuistoinen tapaus. Oli Vapun aikaa ja meille kerholaisille annettiin tuon kerhotyön tukemiseksi myyntiin jotain sinivuokko- rintamerkkejä sadan merkin kartonki. Sainkin myytyä siitä jo useita kappaleita ja kolikoita kerääntyi taskun pohjalle. Harmi vaan, kun eivät olleet omia. Naapuritalon kaverit keksivät hienon idean; ”Menet tohon kulmatalon ravintolaan ja pelaat jassosta (pajazzo) itsellesikin vähän taskurahaa”. Kiinni veti, mutta hetken perästä keksin asian heikot puolet. En yletä pelaamaan, kun olen liian lyhyt ja pelaaminenhan on kielletty alaikäisiltä. Ei hätää. Pojilla oli vastaukset valmiina: ”Nouset vain siihen alla olevalle lehtihyllylle, pidät jasson reunasta kiinni ja me muut mennään kyselemään jotain tarjoilijalta, niin se ei huomaa mitään. Ehdin pelata kaikki kolikot ennenkuin tarjoilija huomasi ja ”heitti” meidät ulos.
Nyt iski paniikki ! Merkkejä oli vielä onneksi jäljellä ja sain ne jotenkuten päivän mittaan myytyä, mutta miten ihmeessä korvaan hävityt rahat. Kaikki mahdolliset selitykset kotiväelle vilisivät aivoissa, mutta lopputulos oli aina sama: korville oli tulossa ja lujasti. Salosen Matti kolmannesta kerroksesta se taisi keksiä sitten vihoviimeisen tempun, jota kuuleman mukaan oli aika ajoin menestyksellä koettu: Mennään illansuussa, kun miehet pelaavat, aina välillä potkimaan jassoa, niin sieltä saattaa tipahtaa vielä kolikoita. Niin tehtiin. Pitkin iltaa sukellettiin asiakkaitten mukana sisään ja potkaistiin jassoa, jos siinä ei ollut pelaajaa. Pari kertaa tulikin muutama kolikko ja sitten tuli ”jättipotti”: Viimeinen, hieman uuvahtanut pelaaja ei muistanut kolistella jassoa pelinsä päätteeksi, mutta minä muistin. Tuli kourun täydeltä ja vähän ylikin. Sieppasin rahat ja juoksin ulos kuin tuli hännän alla. Muutaman korttelin jälkeen peruutin rappusyvennykseen ja aloin laskea rahoja. Jäin muutaman markan voitollekin. Matille annoin puolet voitosta, mutta muut jätin ilman; Masan idea, Masan osuus ja minä vältin selkäsaunan, mutta tuosta tapauksesta minulle on jäänyt loppuikäinen inho rahapeleihin.
Isämme kohdalta kuviot muuttuivat rajusti Metallityöväenliiton (SMTL) myötä. Päivät pitenivät, matkat tihenivät ja alkoholi tuli kuvaan. ”Ei sen AY-väen kanssa tule toimeen, jos ei ota, kun tarjotaan. Suuttuvat”, oli isän kommentti, kun kysyttiin juomisen tarpeellisuudesta, muidenkin kuin äitimme toimesta
Oli hienoa, kun pääsin parina vappuna äidin kanssa Mäntymäelle kuuntelemaan vappupuheita, varsinkin sitä isän puhetta. Potkiskelin keskittyneesti käpyjä mäellä kunnes tuli isän vuoro. Muut puhujat olivat lukeneen suoraan paperista puheitaan ja lukivat niitä jollain virallisella nuotilla, mutta sitten kuulutettiin puhujaksi Viljo Kuukkanen. Isä aloitti kuuluvalla äänellä ja selvästi artikuloiden. Hänhän puhui kotioloissakin lähes virheetöntä suomenkieltä ja täällä se korostui, sillä hän erottui selvästi monista muista puhujista. Hiirenhiljaa kuuntelin hänen puhettaan, vaikka en sisällöstä paljon mitään ymmärtänytkään ja sen päätyttyä ihmettelin äidille, että kuinka isä oli oppinut ulkoa noin pitkän puheen. ”Ei isä niitä ulkoa opettele eikä lue paperistakaan, se puhuu vaan”. Myöhemmin, hieman isompana, isältä asiaa kysyessäni hän kertoi pitävänsä mukanaan vain pientä kouraan mahtuvaa lunttia, jossa oli puheen pääkohdat, ettei mitään olennaista unohtuisi. Joskus tuo luntti oli kirjoitettuna suoraan kämmeneen.
Kymmenen vanhana, vuonna -51, kun jo asuimme Hämeentien varressa, Sakarinkatu kahdessa, pääsin isän kanssa lentokoneeseen. Kyseessä oli joku neuvottelumatka Ouluun ja sain valita mennäänkö suoraan vaiko Helsinki, Mikkeli, Joensuu, Kajaani, Oulu- reitillä. Ei kahta kysymystä. Eihän se lento mitään ollut, kuin junassa istuisi, vaan ne laskut ja nousut. Ja niinhän siinä kävi, että nukuin kaikki välit ja olin hereillä vain nousujen ja laskeutumisten ajan. ”Hukkaan meni koko kallis lentomatka, kun pikkuäijä senkuin nukkui vaan”, vinoili isäukko jälkeenpäin.
Lento alkoi Malmin kentältä, joka silloin oli matkustajalentojen ainut kenttä Helsingissä. Siellä meitä odotti lumisen maiseman keskellä maailman hienoin DC3:nen. Iso kuin mikä ja hohti hopealle aamuhämärissä valonheitinten loisteessa. Muodollisuudet lentokentällä olivat nopeasti ohi, kun matkatavaroina ei ollut kuin isän yksi salkku. Koneessa meitä pideltiin hyvinä ja sain limsaa ja karkkia lentoemoilta. Olisi tarjoilua kuuleman mukaan ollut enemmänkin, mutta nukkuville ei muka tarjoilla. Oli ne jänniä nuo nousut ja laskeutumiset muillekin kentille, mutta Kajaanin kentälle laskeutuminen oli todella jännää, sillä lunta oli tullut edellisyönä todella paljon ja kenttää oli aurattu koko yö. Koneen laskeutuessa sen laskupyörät pölläyttivät reunavallia ja hirmuisen potkurijarrutuksen jälkeen potkurit olivat melkein kiinni vastakkaisissa valleissa. ”Vähän lyhyeksi oli aurattu kiitorata”, kuittailivat lentäjät kaiuttimista, mutta ei kuulemma hätää, pehmeää lunta olisi ollut vielä parisataa metriä edessäpäin jarrutusmatkana. Ouluun päästyämme menimme taksilla hotelliin ja isä antoi myös minulle hotellihuoneen avaimen. ”Mene milloin vaan sinne lepäämään, illalla menemme sitten yhdessä syömään.” Jäin sitten kulkukoiraksi kaupungille siksi aikaa, kun isällä oli niitä neuvotteluja. Onneksi Oulu ei ollut silloin kovin suuri kaupunki keskustaltaan ja mielestäni tutkin sen tarkoin. Sain vähän taskurahaa virvokehankintoihin, mutta pistin ne talteen pahan päivän varalle. Paluumatka tapahtui maanantaita vasten yöjunalla ja aamulla kouluun normaalisti. Seuraava lentomatka olikin sitten lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin viiden hengen perheenä ja omalla kustannuksella Kanarialle.
Noihin aikoihin tapahtui myös minulle varhais-ammatillisesti jotain merkittävää, sillä Suomen Yleisradio siirtyi lähetyksissään ULA- eli FM-aikaan, joka tarkoitti sitä, että äänen laatu radioissa parani huomattavasti ja erilaiset sähköiset häiriöt radiolähetyksissä katosivat lähes kokonaan. No, mitä se 10-vuotiaaseen kuului ? Se kymmenvuotias sai sen risan ja oikealla hetkellä äänettömäksi menneen ALFA-merkkisen radion leikkikalukseen. Kun kävimme isän kanssa Fennoradion tehtaalla Vallilassa Päijänteentiellä, niin vanhempi työnjohtaja Puhakka lahjoitti minulle juotostinaa ja sähkökäyttöisen juotoskolvin, ”jolla voisit korjata vaikka sen vanhan radion. Minulta saat kyllä tarvittavat varaosat”, vitsaili Puhakka. Samaiselta tehtaalta isä sai ostaa edullisesti sellaisen prototyyppi- radion, joka ei ollut myyntiin tarkoitettu. Hyvä Fenno- radio se silti oli ja kesti meillä kymmenet vuodet. Se kymmenvuotias käytetyn sähköjuottimen omistaja taas purki Alfa-radion olohuoneen nurkkapöydälle osa osalta hyvään järjestykseen ja teki myös vain itse ymmärtämänsä piirustukset osien oikeista paikoista (isä oli kyllä vähän neuvonut). Pari viikkoa myöhemmin oli puoli sukua paikalla hämmästyneenä, kun olin saanut radion takaisin kasaan ja se toimi taas. Kyllä omakin hämmästykseni oli melkoinen, mutta totuin siihen viitisen vuotta myöhemmin, kun jo korjasin niitä lähes työkseni ammattikoulussa.
Metallityöväenliiton tehtävissä tuli isäukollemme vastaan totinen koitos ay-liikkeen riveissä. Tuli vuoden -56 yleislakko. Lakko alkoi ensimmäisenä maaliskuuta raivokkaitten neuvottelujen jälkeen, jotka kestivät viikkoja ja välillä ympäri vuorokaudet. Myös Helsingin alueella oli melko paljon lunta maassa ja aura-autojen seisonta lakossa aiheutti sen, ettei ollut helppoa päästä lakon ulkopuolisille työpaikoille ja kouluihin. Minulle oli kouluun pääsy helppoa, kun isää tuli Metallin edustusauto hakemaan ja haki samalla reissulla myös SAK:n sihteerin, Närväsen Niilon, Rajakylästä. Samaan kyytiin vaan ja koulun kohdalla alas. Harmitti, kun ei kukaan ollut näkemässä useinkaan, kun olivat jo tunneilla, ne jotka yleensä pääsivät kouluun. Oli se hieno auto: Ford Fireline siipihirviö ja koppalakkinen mukava ja komea kuski. Kaverini, Vakkalan Kosti, oli myös kyytiä vailla Kulosaaren kouluunsa ja otimme hänet myös mukaan, kun tilaa oli. Kosti hehkutti niistä kyydeistä monta kuukautta. Kolmisen viikkoa sitä hauskuutta kesti ja sitten alkoi taas arki bussikyyteineen.
Lakon aikana sattui eräs tapaus, josta hyvästä sain ensimmäisen oman kelloni. Eräs kellotehdas, eli tuontiosista kelloja kokoava tehdas oli joutua konkurssiin, kun sille tulevat osat jäivät lakonaikaiseen saartoon satamaan. Omistaja ja firman työntekijät neuvottelivat kovasti lakkokenraalien kanssa saadakseen tarvikkeensa saarrosta ulos, mutta ei onnistunut. Osuivat sitten isäukon puheille ja esittivät asiansa eli että firma on kohta mennyttä ja kolmekymmentä ihmistä työttöminä. Isäukko otti asian hoitaakseen ja sai toimituksen ulos satamasta. Muutaman viikon päästä firman omistaja toimitti hänelle Sirius-merkkisen ja lähes kotimaisen miesten rannekellon. No, halpa kellohan tuo oli siihenkin aikaan ja isäukko antoi sen sitten minulle. ”Katso, seitsemäntoista kiveä lukee kellotaulussa, tämä on varmaan arvokas”, esittelin isälle kelloani. ”Ei ne oikeita safiireja ole noissa kelloissa, ne on sellaisia kovametallikiviä eli ei se ole yhtä pitkäikäinen kuin kalliimmat kellot”, hän valisti.
Reipasta kymmentä vuotta myöhemmin vein sitten kelloni tutulle kellosepälle puhdistettavaksi, kun oli alkanut jätättämään onneton. Tämä katseli kelloa hetken ja sanoi, ettei taida kannattaa tehdä mitään, kun tämä on näitä Siriuksia. Sanoin, että putsaa nyt kumminkin, kun on vähän tuota tunnearvoakin mukamas. Noutaessani kelloa hän sanoi, että en ole tähän asti nähnyt näissä kelloissa ainuttakaan, joissa olisi ollut aidot kivet, mutta tässä on. Kannatti puhdistaa. Isäukko oli myös ihmeissään asiasta kuultuaan, kun ei se yrityksen omistaja mitään ollut maininnut. Eipähän mennyt sillä keinoin lahjuksen piikkiin, mutta Suomen kelloteollisuus kuitenkin pelastui sillä erää.
Isäukko ei paljoa kotona puhunut työasioista eikä meistä lapsista kukaan niihin aikoihin olisi niistä juuri mitään ymmärtänytkään. Lahja-äitimme pysyi suhteellisen hyvin kärryillä, mutta ei jaksanut pitkään niistä keskustella. Minä vanhimpana sieppasin joskus korvaani joitakin lauseenpätkiä isän pitkistä puheluista tai keskusteluista vieraiden ja tuttavien kanssa. Näiden lakkojen ja muiden palkkaneuvottelujen yhteydessä jäi korvaani hänen arvostelunsa ay-liikkeen vaatimien palkankorotusten määristä ja kuinka ne ylittävät tuottavuuden. Se aiheutti hänen mielestään päättymättömän inflaatiokierteen. Kun häneltä kysyttiin, miksei hän tee sitten asialle mitään, niin vastaus oli, että ”saan vähintään potkut, jos alan tätä saarnata. Kyllä sen suurin osa tietää, mutta siitä ei saa puhua, kun kommarit ei usko tai halua uskoa. Omistajillehan se on helpotus, kun inflaatio syö velat ja ainakin korot ja syöhän se meiltä muiltakin velallisilta. Tavallinen, vuokralla asuva palkannauttija, maksaa koko lystin”.
Olin varmaan toisella luokalla oppikoulussa, kun oli selvinnyt, että en ollut kaksinen ruotsin kielen taitaja ja ehdot oli tulleet kesäksi. Isä ja äiti olivat olleet jossain välissä Tanskan matkalla ja nyt tänä keväänä, sikäläisen sosiaalidemokraattisen puolueen napamies, Per Häggerup vaimoineen oli käynyt Suomessa ja meillä kotona vastavierailulla. Silloin oli tullut puheeksi mahdollisuus lähettää minut Tanskaan heidän luokseen kesäksi kieltä oppimaan. En oikein innostunut ajatuksesta, sillä olin käytännössä ruotsin kielessä täysi ummikko, sillä kielen opiskelu siihen aikaan oppikoulussa ei suinkaan tähdännyt kielen puhumisen taitoon, vaan kieliopin hienouksien hallintaan ja sanastoon, joka piti oppia kirjoittamaan oikein, – ehkä. Aikansa vanhempani pohtivat tätä ongelmaa ja lopputulos oli, että vastentahtoisen poikalapsen kustantaminen Tanskanmaalle, jossa puhutaan aivan käsittämätöntä, ruotsia muistuttavaa kieltä, on rahojen tuhlaamista. Niin minä pääsin jatkamaan koko kesäksi ehtojeni lueskelua ja tekemään tuon ikäiselle poikalapselle asiaan kuuluvia harrastuksia ja kolttosia. No, myönnettäköön; ehkä toiseen tai kolmanteen potenssiin niitä kolttosia.
Isän ulkomaan matkoista oli myös ihan konkreettista hyötyä kasvavalle lapsikatraalle ja omalle kohdalleni osui ensimmäisenä eräs Ruotsin matka, jolta isä toi tuliaisena minulle Gresent-merkkisen poikain polkupyörän. Hieno, tummanpunainen, 26-tuumaisin renkain ja tavaratelineellä. Juuri sopiva pyörä äidin määräämille kauppareissuille, joita sillä tulikin tehtyä lukematon määrä omien rientojen lisäksi. Hannu-veljen kohtaloksi tuli periä tämä kalleus seuraavaksi velvoitteineen päivineen. Toiseksi paras järjestyksessä oli sähkökäyttöinen pienoisrautatie, johon isä toi pari-kolme vuotta peräjälkeen lisää osia melkein joka matkaltaan Saksaan tai Ruotsiin. Lopulta meillä oli noin kaksitoista metriä rataa, neljä veturia ja toistakymmentä vaunua kimpilevyllä Käätypolun talomme vintillä. Sain myös vuosien mittaan kaikkiaan kolme eri kameraa, joista ensimmäinen oli paljekamera Kodak Isolette, toinen Agfa Duaflex- peilietsinkamera ja kolmas Yaschica 3Y- 2x8mm:n kaitafilmikamera. Kyllä kannatti odottaa isää matkoiltaan. Isä ei juuri muulloin mitään lahjoja ostellut, mutta ulkomaan päivärahansa hän käytti useimmiten erilaisiin tuliaisiin. Ruotsin, Tanskan, Norjan ja varsinkin Islannin matkoiltaan hän toi usein erilaisia kivikkokasveja joita sitten hartaudella istutti talon seinustan kivikkoreunukseen. Joskus hyvällä, mutta useimmin huonolla menestyksellä, sillä matka oli raskas kasviparoille ja olot täällä usein kovin erilaiset. Parhaimmillaan isän kivikkotarhassa oli parisenkymmentä varsin eksoottista kasvia asianharrastajien ihmeteltäviksi. Silti ei Helsingin Kasvitieteellisen puutarhan edustajat koskaan käyneet hakemassa istukkaita, vaikka kiinnostuksensa ilmaisivatkin, kun isä lajistosta heille kertoi.
Oma ja ainoa kosketukseni metallin politiikkaan osui kohdalleni ehkä vahingossa. Olin vuonna -59 ensimmäisessä työpaikassani, Posti ja Lennätinhallituksen Radiolaboratoriossa Lauttasaaressa. Olin työkavereitten painostuksesta liittynyt paikalliseen ammattiosastoon ja porukan pienuudesta johtuen jouduin myös sihteerin tehtäviin ”kouluja käyneenä ja kirjoitustaitoisena”, irvailivat. Metallin liittokokoukseen piti lähteä edustajaksi ensin osaston puheenjohtajan tai varamiehen, mutta kokouksen päivärahan selvittyä kovin pieneksi molemmat kieltäytyivät kunniasta ja minut pantiin vastentahtoisena matkaan opastuksella, ”kyllä pärjäät ja onhan sinulla siellä sukuakin”. Pärjäsin sitten, kun käskettiin ja maksettiin. Istuin hiljaa ja yritin kuunnella pitkiä puheita nukahtamatta.
Eniten mielenkiintoani herätti edessäni istunut pikakirjoittaja. Tukevahko mieshenkilö, joka sytytteli välillä kesken puhujan puheen uuden tupakan ja jatkoi kirjoittamista. Tein huvikseni kiireisiä muistiinpanoja puhujan puheesta noilta ”tupakkatauoilta” ja tarkistin sitten myöhemmin puhtaaksikirjoitetuista teksteistä, oliko mitään jäänyt pois. En löytänyt yhtään virhettä. Tämä mies osoittautui sitten lainassa olevaksi eduskunnan pikakirjoittajaksi ja konekirjoituksen Suomenmestariksi useammalta vuodelta. Oli aivan mahtavaa seurata myös hänen konekirjoitusnopeuttaan tuossa puhtaaksikirjoitusvaiheessa. Ihan vaan mielenkiinnosta etsin tuonaikaisen palkintosijoille mahdollistavan konekirjoitusnopeuden joka oli noin 16.000 lyöntiä puolessa tunnissa joka tarkoittanee noin 2000:tta sanaa. Tuolloin 50-60-luvuilla kirjoituskoneet olivat lisäksi mekaanisia eli raskaita näpytellä ja paiskoa telaa takaisin vasemmalle, joten silloin ja tuosta syystä pärjäsivät paremmin miehet tuossa lajissa.
Tässä liittokokouksessa olin 18-vuotiaana kuuleman mukaan nuorin siihenastisista virallisista kokousedustajista. Lisäksi muodostimme isäukon ja vaarin kanssa tuon Metalliliiton kolmen polven Kuukkasten kuvion, josta oli juttua muutamassa demarilehdessä. Vaari oli Metalliliiton kunniapuheenjohtaja, isä toinen puheenjohtaja ja minä osastomme sihteeri ja edustaja. Isäukko, puhumattakaan isoisästä, olivat kovasti otettuja tästä tilanteesta. Kukaan ei kuitenkaan tiennyt, että tuo onneton kolmas polvi hengaili kokoomuslaisten miehittämässä Mellunkylän Kontio nimisessä urheiluseurassa. Puhumattakaan, että se vielä ryhtyi hieman myöhemmin yrittäjäksi ja teollisuustyönantajaksi. Myös molemmista veljistäni tuli yrittäjiä.
Kokouksen päättäjäiset ravintola Fenniassa olivat myös kohdallani ikimuistoiset. Pöytiin oli tuotu alkupalat ja ruokaryypyt jo ennen vieraitten tuloa ja minut viittoiltiin erääseen pöytään, jossa oli tuttuja toimitsijoita Metalliliiton toimistosta Viherniemenkadulta. Otin siinä sitten ne ryypyt muiden mukana, kun tervetulopuheet oli pidetty ja ryhdyimme ruokailemaan. Vasta kahvitarjoilun alettua tuli tarjoilija kyselemään ikääni, kun pöytäkumppanit halusivat tarjota minulle lisää. Stoppi oli jo tulossa (siihen aikaan täysi-ikäisyys ja alkoholin käyttöoikeus alkoi vasta 21-vuotiaana), kun herrat keksivät, että laillinen valvoja eli isäni oli paikalla ja antoi varmaan luvan. Yritin siinä sitten jarrutella ja siirtelin vaivihkaa laseja halukkaampien kohdille, mutta lisää tyrkättiin eteen, ”kun kerran tässä miesten joukossa olet”. Kolmannen, siihen aikaan viisisenttisen, vodka-ryypyn jälkeen ilmoitin lähteväni tanssimaan ja löysinkin yhden suostuvaisen naisihmisen. Toinen vapaaehtoinen oli melkein sukua eli Vilho- sedän sisko sieltä Metallin toimistosta. Muutaman kappaleen jälkeen paluuta pöytäämme harkitsin hetken, mutta meno näytti siellä jo melko vallattomalta, joten lähdin vaivihkaa kotiin isälle asiasta ilmoitettuani. Isäukon meille muille lanseeraamaa lausetta tuli näin testattua eli ”ei kaikkea ilmaista viinaa ole pakko juoda eikä kaikkea ilmaista ruokaa pakko syödä ”.
Isäni SAK:n aika meni minulta paljolti ohi, sillä omaan elämäni alkoi täyttää niihin aikoihin muiden harrastusten lisäksi tytöt ja vakinainen päivätyö. Isäni alkoholin käyttö alkoi myös olla aika ajoin varsin rassaavaa perheen ja varsinkin äitimme kannalta. Me veljekset jouduimme puuttumaan pahimpina aikoina pariin-kolmeen kertaan vanhempiemme välisiin yhteenottoihin isän kotiutuessa vahvassa humalatilassa aamuyön tunteina. Tilanne ajautui 70-luvun taitteessa asumuseroon ja isä siirtyi SAK:n jälkeen uuden työpaikkansa, Enso-Guzeitin leipiin, Imatralle. Aktiivinen politiikan teko loppui hänen osaltaan siihen. Vastaavia kohtaloita oli silloinen AY-politiikka tulvillaan eikä aivan osattomaksi jääneet muunkaanlaisen politiikan tekijät. Lopulta vasta 90-luvun taitteen lama putsasi tältä osin pöytää merkittävästi. Sen jälkeen alkoholin tarjoilua ja sen käyttäjiä karsittiin työelämästä ja politiikankin neuvottelupöydistä kovalla kädellä. Vaikeinta sen vähentäminen tuntui olevan firmojen pikkujouluista, mutta se onkin sitten ehkä eri stoorin paikka.
Eikä meistä kolmesta poliitikon pojasta myöskään tullut AY- eikä muitakaan poliitikkoja. Ehkä isän jäljet pelottivat. Mutta kaikista tuli sen sijaan yrittäjiä eli työllistäjiä jossain elämänsä vaiheessa. Ei ehkä paha sekään. Eikä tuo isäukkokaan sitä pahakseen pannut. Hyvillään näytti olevan.
Yksi lyhyt kohtaus yrittäjänä, isäni entisen elämän kohdilta, sattui valaisinfirmani, Janavalo Oy:n, alkuvuosina. Vuosi oli -75 ja menossa oli ”pikkulama”. Työt olivat tiukassa, samoin hinnat. Olimme kuitenkin uusimassa koneita yritykseen, mutta tähän samaan hetkeen osuivat Suomen Pankin rajut rahoitusmarkkinoitten rauhoittamistoimet eli silloiset KOP ja SYP joutuivat pikaisesti lyhentämään keskuspankkiluottojaan. Ohje pankkimme konttorille oli: ei yhtään antolainausta ennenkuin uusia ohjeita tulee. Mietin kuumeisesti mistä tarvitsemamme luoton saisin, sillä konekauppa oli varsin edullinen sillä hetkellä. Muistin, että KELAhan se antaa myös yritysluottoja eikä siellä varmaan ole Suomen Pankin ohjeita päällä. Juttelin isäukon kanssa asiasta ja hän sanoikin, että ”joo, käyppäs siellä Puskan Veikon puheilla, muistat varmaa, kun on käynyt useasti meillä kotonakin.” Muistinhan minä. En vain tiennyt hänen silloista työpaikkaansa. Soitin, kerroin asiani ja sovin tapaamisesta KELAn toimitalossa Nordenskjöldinkadulla. Aulassa ilmoittautuessani minut ohjattiin kohteliaasti hissiin ja ilmoitettiin johtajan ottavan minut vastaan toimistossaan, kuudennessa kerroksessa. En ole koskaan ollut palatseissa, mutta täällä oli hieman sellainen fiilis. Astuessani sitten sisään johtajan huoneeseen olin kompastua paksuun ja upottavaan kokolattiamattoon. No, tuttu mieshän siellä istui pöydän takana ja nousi ystävällisesti tervehtimään. ”Hauska nähdä pitkästä aikaa. Taidettiin istua viimeksi samassa pöydässä Metallin Liittokokouksessa”. Niin oltiinkin, mutta asiaanikin päästiin turinoinnin ja kahvitarjoilun jälkeen. Kerroin murheeni, esitin firman talouspaperit ja että pankista ei saa, vaikka vakuudet eivät ole este. Tämänhetkinen tarpeemme olisi 50.000mk. Ei mitään hätää, heiltä kyllä saa, mutta pienin summa minkä he luotottavat on 500.000mk. Kävisikö se ? Ei se oikein käynyt, kiitoksia vaan. Firmani rahkeet eivät olisi riittäneet edes korkojen maksuun tuolle summalle. ”Mutta mehän olemme SYP:n osakkaita, kyllä varmaan suosituksemme tässä tapauksessa saattaisi auttaa. Mikäs se sinun käyttämäsi konttori olikaan? Jos voisit poiketa siellä huomenissa, niin luulen asian järjestyneen”. ”Kiitoksia kovasti”, sopertelin poistuessani ja poikkesin huomenissa pankissamme.
Pankinjohtaja otti heti vastaan ja sananmukaisesti punoitti kasvoiltaan ja korviltaan. ”En tiedä missä olet käynyt, enkä kysy, mutta älä käy siellä koskaan enää. Sain äsken luurin täydeltä tulta ja tulikiveä ja määräyksen, että sinulle on ANNETTAVA se pyytämäsi luotto. Lisäksi luottopäällikkömme ilmoitti, että hänelle ei ole koskaan ennen annettu tällaisia määräyksiä eikä hän halua niitä enää kuulla”. No, mitä minä pienyrittäjä siihen, kunhan rahani sain, kun tarvitsin. Tästä seurasi todellakin, että näistä asioista ei enää isommin tarvinnut neuvotella, jos vakuudet olivat edes suurin piirtein riittävät. Kannatti siis istua yhdet liittokokoukset ja voi olla, että isäukonkin suhteet painoivat.
En silloin tullut pohtineeksi asiaa, mutta olisiko silloinen firmani pystyssä ilman, että osuin olemaan ”poliitikon poika”.
Vuonna 1981, 40-vuotispäiväni jälkeen, isäni kävi ainoan kerran tässä 20-30-hengen firmassani ja oli todella otettu näkemästään ja kirjoitti vieraskirjaamme: ” Oli kiva tutustua paikkaan”. Oli se paljon sanottu mieheltä, joka työkseen ramppasi Suomen suurimmissa teollisuuslaitoksissa.
Muisteli, Heimo Kuukkanen