Heimo-Vaijan tarinoita

  PLH:n labrassa 1957 -1960
  Isäukko järjesti minulle työpaikan heti ammattikoulusta päästyäni ja paikaksi osoittautui silloisen Posti- ja Lennätinhallituksen Radiolaboratorio Lauttasaaren Särkiniemessä, olisiko ollut vitonen katunumeroltaan? Olin näissä tapahtumissa 16-19v.   Siellä oli päällikkönä tuolloin Di Kalevi Sappinen ja hänen toimistossaan ilmoittauduttuani minut ohjattiin asentamon puolelle, jossa silloin “oikeat työt” tehtiin. Seinän takanahan insinöörit “vain” suunnittelivat. No…ei se ihan niin ollut, sillä labra oli labra ja kaikki inssitkin tekivät siellä ihan omin käsin töitä, mitä nyt laskutikuilla sitten lisäksi sohlasivat.   Pääsin heti näyttämään kykyjäni, sillä siihen asti oli ollut vain teknikko Pertti Tassberg – Käpälämäeksikin haukuttu, joka osasi kunnolla sorvata ja käyttää metallityökoneita. Hän valtuutti minut pikapikaa uudeksi sorvariksi, kun olin iltapuhteella sorvannut omaan käyttööni pienoisrautatien veturiin uudet pyörät.
  Toinen itsetuntoa kohottava homma oli Di Ove Jägermalmin useampaan kertaan eteeni tuoma sekalaisten komponenttien täyttämä laatikko josta minun piti poimia hänelle listansa mukaan värikoodatut vastukset ja kondensaattorit. “Se käy sulta niin paljon nopeammin, kun multa” oli ihan pätevä selitys oppipojalle. Ainoa asia mistä tuossa tehtävässä keskusteltiin oli toleranssit, niistä Ove oli usein tarkka ja katsottiin tarkkaan oliko viimeinen värirengas hopeinen vaiko kultainen.
  Toinen, vielä parempi tilaisuus osoittaa kykyjäni tuli, kun reilun viikon erästä säädettävää antenniviritystä suunnitellut DI jäi kesälomalle ja johtaja Sappinen tyrkkäsi muiden töiden puuttuessa homman minulle selittäen tavoitteen. Räpeltelin pari testimallia paksuista kuparilangoista ja puupalikoista ja saatuani ne valmiiksi näytin ne Sappiselle. ”Joo, hyvältä näyttää ja valitsi toisen niistä toteutettavaksi. Ennen työpäivän päättymistä sain osat sahattua, sorvattua ja laitoksen koottua.  Seuraavana päivänä se testattiin ja toimivaksi havaittiin.
  Sappiselta kyseltiin sitten, että miten tuo DI ei saanut sitä viikossa tehtyä, kun oppipoika sai päivässä?  Sappinen selitti kärsivällisesti, että tämä DI on opiskellut vain teorian, mutta tuo harrastelija- radioasentaja on tehnyt myös käsillään. Hänen mielestään oppipoikaa auttoi myös hyvä mielikuvitus ja kädentaidot. Kestin nuo kehut kuin mies vaikka alaikäinen olinkin.    
  Asentamon isohkon pöydän ympärillä lisäkseni istuivat Pätärin Lauri, Väreen Matti ja Tassbergin Pertti. Lehtosen Keijolla oli oma pöytä ikkunan vieressä.   Jossain välissä seinän taakse “insinööriosastolle” tuli töihin entinen postimies, Erik Willberg, joka oli alan harrastaja “jumalan armosta” eli kouluja käymätön, mutta erittäin osaava TV- ja radioasentaja.   Kerran taas tuotiin Postitalolta joku radio korjattavaksi, kun hurisi hyvin häiritsevästi. Erik ei heti ehtinyt sitä katsomaan ja joukko D-insinöörejä pohti ongelmaa aamupäivän ajan ja päätyivät välijaksopiiriin ja sitä kautta kelojen vaihtoon. Erik kommentoi noiden keskustelujen aikana, että “vaihtakaa se verkko-osan elko”, mutta eivät vaihtaneet.  Ruokatunnilla hän ehti puuttua asiaan ja vaihtoi sen elektrolyyttikondensaattorin(elkon), “ennenkuin noilla menee loppupäiväkin ton yhden radion kanssa”. Hurinat loppuivat siihen ja radio palautettiin kunnostettuna Postitalolle.
  Toinen hauska tapaus oli teekkarijäynä, joka vei myös puoli päivää useammankin hengen ryhmältä, kun labraan oli lähetetty testattavaksi aivan viimeistä huutoa oleva transistori UHF-taajuudelle. Ohessa oli pitkä tekninen teksti ominaisuuksista ja varoituksia tämän transistorin vioittumisherkkyydestä. Mittareita kiinniteltiin ja jännitteitä aseteltiin tuntikausia, mutta transistori ei antanut mitään elonmerkkejä. Syntyi epäilys, että se oli kuitenkin vioittunut esim. staattisesta sähköstä tms. Vihdoin Sappisen Kalevi päätti katsoa transistorin sisäkaluja ja kuori avattiin … Siellä oli kaikki kolme johtoa tiukasti kierrettynä kiinni toisiinsa eli umpioikosulku ja tosi hyvä käytännön teekkarijäynä.
  Lähes yhtä hyvä oli labran oman väen kehittämä jäynä jossa ruokatunnin aikana isoa kallista lähetintä testaavan teknikon poissa ollessa asennettiin laitteeseen useampi vastuslanka hehkupiiriin ja niiden sisään tulitikun fosforipää. Kun raukkaparka testaaja sitten laittoi virrat päälle koneeseen, siellä leimahteli, suhahteli ja savu nousi joka puolelta. Hetken aikaa oli kaverilla naama valkoisena kunnes keksi syyn ja sitten alettiin etsiä syyllisiä kauhean kiroamisen kera.
  Tuon Särkiniemen teollisuustalon palveluihin kuului myös lähes joka perjantainen kaupintakierros, jossa virolaismies kiersi aamulla ottamassa tilauksia Viruvalgiasta (80%)  ja puhtaasta 98%:sta pirtusta. Oli hänellä tarjolla muutama laatu kalliimpia wiskejä ja brandyjäkin, mutta vähäisemmissä määrin niitä tilattiin.  Tilaukset saatuaan hän iltapäivän aikana toimitti tilaukset kasseissa ja pusseissa tai ihan irrallaan käteen yksittäiset pullot. Tilaukset maksettiin, kun tavara saatiin.  Minäkin ostin alaikäisenä kerran yhden Viruvalgian ja se taisi huveta kotihippojen booleihin pikkuhiljaa.  Muutaman kerran mieheltä jäi toimituspäivä väliin ja kysyttäessä syytä tämä kaupittelija kertoi poliisien ”taas” vieneen lastin, milloin merellä, milloin maissa.    
  Toinen, edelliseen liittyvä ”teekkarijäynä” osui Kalevin syntymäpäivään jona hän tavan mukaan tarjosi kakkukahvit, mutta nyt myös boolit. Hän oli valmiiksi sekoittanut virolaista 80%:n Viruvalgiaa appelsiinimehuun ja jakanut juoman laseihin. Ilmeisesti laseissa oli kuitenkin ”henkilökohtainen” seossuhde, sillä minä sain mielestäni melko kesyn, mutta muut reilusti tuhdimman. Erityisesti jäi mieleeni eräs nuori valmistuva DI, joka oli kovin kärkkäästi arvostellut työajan jälkeistä keskioluen käyttöä. Hän tuli hyvin iloiseksi iltapäivän mittaan, mutta oli erityisen happamana seuraavat pari viikkoa eikä enää ääneen maininnut oluistakaan. Ymmärsin, että hän ei kokemattomana alkoholijuomien käyttäjänä tunnistanut pirtun määrää annoksessaan.
  Ennen armeijaan astumistani v.1960 tein usein melko pitkää päivää. Siihen sisältyi viikottaiset täydet 8-tunnin työpäivät tuossa Posti-ja Lennätinlaitoksen Radiolaboratoriossa Lauttasaaressa ja sen jälkeiset ylityöt iltaisin ja öisinkin saman teollisuuskiinteistön muiden firmojen sähköhuoltotöissä.  Niitä oli järjestänyt tuleva työnantajani Tassbergin Pertti, kun ei itse ehtinyt. Hän kehitteli ja asenteli avustuksellani kolikon tunnistimia Veikkaustoimiston raha-automaatteihin, “jassoihin”. Niihin oli tähän aikaan alkanut ilmestyä häiritseviä määriä 5-markkasta ”kopioivia” ruplakolikoita jotka piti nyt saada pois markkinoilta ja Veikkauksen tuottoja alentamasta. Minä olin lähinnä testaaja ja tiheähkön testipelaamisen lisäksi juottelin joitakin komponenttejakin noihin ilmaisinpiireihin. Piiri oli aivan ensimmäisiä transistorisovelluksia tämän laatuisessa tehtävässä ja muistaakseni ”tehotransistorina” oli metallikuorinen OC72.  Tunnistuksen hoiti infrapuna- transistoripari jonka avulla väärän kolikon väriero oikeaan tunnistettiin.
  Tämä kaikki tapahtui tietenkin vasta työpäivän jälkeen nk. omalla ajalla ja osa porukkaa, minä muiden mukana, harrasti samoissa tiloissa myös valokuvien kehittelyä. Sain hiukan ennen lähtöäni Tassbergin Pertin palkkalistoille kehittää elämäni ensimmäiset värivalokuvat noissa labran tiloissa erään teknikon kehittein. Huippuhienoa! Värikuvia ihan itse!  Muutaman vuoden minulla oli myös oma suurennuskone kotona, mutta tein vain mustavalkokuvia ihan kustannussyistä. Insinööriopiskelijat tekivät iltaisin labrassa myös omia harjoitus- tai diplomitöitään eikä aina ollut helppoa huomata milloin varsinainen työpäivä päättyi, kun vilske ympärillä aina vaan jatkui.  No, kun kolmoskaljapullot ilmestyivät muutamalle pöydälle limsan sijaan, niin siitä saattoi päätellä työpäivän päättyneen.
  Kerran sain komennuksen korjaushommiin Stadionin torniin, kun siellä oli PLH:nkin lähetinlaitteita. Puolilta päivin tuli ruokatunti ja minä kaivoin evääni esille ja kiipesin kerrosta ylemmäs tornin katolle raikkaaseen ulkoilmaan.  Istuksin katon reunalle muiden istuinpaikkojen puuttuessa ja mietin itsekseni, että missähän ne turistit maisemia katsovat, kun täällä ei näy ketään. Hetken kuluttua kuulin vilkasta polotusta alapuoleltani ja kun kurkkasin, niin näin parin japanilaisrouvan ottavan juuri kuvia kengänpohjistani. Hauskaa oli molemmin puolin ja mielestäni olikin oikein hyvä, etteivät hulvattomat turistit päässeet sinne kaiteettomalle tornin katolle pyörimään ja kuvailemaan.

Postitalolla kansainvälisessä viestiliikenteessä.
  Hermoille käyvimpänä työnäni muistan Postitalolla Helsingin keskustassa tekemäni kaapeliliitoksen, jossa katkaistiin neljäksi tunniksi koko Euroopan viestiliikenne Suomeen ja osaan Pohjoismaita.   Joku esimiesporukasta kävi reilun pari metriä syvässä kaapelimontussa tekemässä esityöt eli katkaisi 2×400-parisen kaapelin ja veti uuden vierelle. Monttu oli tavattoman ahdas ja metrin- puolitoista kanttiinsa jossain Postitalon kellarissa ja tämä esimies totesi, että ei tämä ole hänen hommiaan eli pannaanpa oppipoika töihin. Minut sitten hoikimpana monttuun ja kuorimapihdit ja juotin käteen ja ohjetta tuli kaiken aikaa miten parit puretaan ja miten ne pidetään erillään eri kerroksissa. Johtojen värit ja merkkilangat auttoivat myös, mutta kuvittele itse 800kpl 30-senttistä kaapelinpäätä levitettynä viuhkaksi eteesi ja  toinen samanlainen vastassa. Se tosin oli jo ”avattuna” ja kuorittuna valmiiksi. Nyt piti nuo vanhan kaapelin 800 johtoa kuoria ja sitten aloittaa niiden juottaminen uuteen kaapeliin. Tarkasti ajoitetun katkaisun jälkeen alkoi ”kellotus” eli koko ajan esimiehet montun reunalta muistuttivat, että ”aikaa on enää xx- minuuttia” jne. eikä virheitä saa tulla tai koko Euroopan tietoliikenne on sekaisin, jos juotat väärät parit jne.”   Siinä oli reilu 15-sekuntia per kaapeli, parittamisineen, kuorimisineen ja juottamisineen. Muutama minuutti jäi vielä varaakin tarkastaa työ. Ihmeekseni selvisin tuosta hermopaineesta ja ilmeisesti kaikki meni oikein, koska mitään huomautuksia ei jälkeenpäin tullut, ei Suomesta, ei Euroopasta eikä Pohjoismaista.  Hyvä minä ja taputukset avustavalle yleisöllekin.  

  Yrittäjäurani alkuvaiheena voisin hyvin pitää seuraavaa tapausta:
  Asiakkaanani” olevan ompelimon johtaja tuli kesken työpäivän kovasti hengästyneenä kyselemään, että kuinka pian voisimme Tassbegin Pertin kanssa uusia heidän firmansa sähkövedot?  Pertti sanoi heti, että hänelle ei käy pitkään aikaan, mutta että tämä nuorimies varmaan voisi auttaa.  Kun kyselimme syytä kiireeseen, hän kertoi yhden ompelimon naisen saaneen kovan sähköiskun kahden ompelukoneen välissä seisoessaan ja joku tarkastaja oli ambulanssimiesten ja poliisien käynnin jälkeen käskenyt heti lopettaa työt ja niitä saa jatkaa vasta, kun koneet ja asennukset on korjattu.  Nämä omistajat joskus itse asentelivat koneitaan, kun niitä jouduttiin siirtämään paikasta toiseen ja aina ei sitten vaiheet, nollat ja maadoitukset osuneet oikein.  Arvelin hommassa menevän viikon päivät, mutta se oli liikaa tälle omistajalle. Kun nyt oli torstai, niin maanantaina työt pitäisi päästä aloittamaan, muuten he menettävät asiakkaita ja sitten joudutaan irtisanomisiin.
  Työpäivän päätyttyä kävin ostamassa (heidän rahoillaan) sähkötarvikkeet ja kaapelit ja perjantai- iltana pääsisin aloittamaan työn. Tuolloin lauantai oli 5- tuntinen ja työpäivä päättyi kello kaksitoista, kun seitsemältä aina aloitettiin.  Labran tuliterä  juoksupoika 16v. lupasi tulla auttamaan viikonloppuna raskaimpien koneitten siirtelyssä ja niin alettiin hommat.  Sunnuntai-ilta ja yö menivät todella tiukille ja painoimme aamuyölle asti. Apumieheni nukkui seisaallaan tai istuallaan milloin missäkin, mutta kun sain hänet talutettua koneen ääreen ja käskin nostamaan ja niin se toimi.  Maanantaina kolmen aikoihin aamuyöllä tuli työ siirtojen osalta valmiiksi ja päästin apumiehen kotiinsa joka oli kuulemma kävelymatkan päässä.  Lopettelin sitten melko pian itsekin ja menin Labran eteiseen kellokortin alle nukkumaan, että joku sitten potkisi hereille, kun tulivat töihin.  Siinä oli ensimmäinen ylipitkä työpäivä takanani eli noin 40-tuntia meni putkeen.
  Aamupäivällä soitti apumieheni äiti johtaja Sappiselle, että vieläkö se heidän poika on siellä töissä, kun ei ole tullut yöksi kotiin? Sappinen tuli kysymään minulta ja sanoin pojan lähteneen kolmen maissa kotiinsa. Äiti hermostui kovasti, mutta soitti hetken päästä uudelleen, että poika oli löytynyt omakotitalon portailta nukkumasta. Ei ollut raukka jaksanut sisään asti. Onneksi oli lämmin kesäsää.
  Noissa ”harrastus- iltavuorotöissä” tein valokuvien kehittämisen ja suurentamisten lisäksi elektroniikkaakin. Tein labran porukan kanssa yhteishankinnalla ostetuista osista Köykän vastavaihevahvistimen, josta saimme 10W äänitehoa ja siihen liitettäväksi tein kotona 200-litraisen bassokaapin 15-millin kimpilevystä kaikkine lokeroineen. Nuo laitteet tanssittivat Mellunkylän Kontion Majalla monta vuotta 60-luvun vaihteen molemmin puolin.  Tuon Köykän vahvistimen tiimoilta oli eräs pieni kisakin,  jossa johtaja Sappinen käski kaikkia vahvistimen tehneitä piirtämään ulkomuistista sen kytkentäkaavion. Olin ainoa joka piirsi sen virheittä.  Mikähän minustakin olisi tullut, jos olisin kouluaikoina muistanut lukea läksyni?
  Toinen omaan käyttöön tekemäni laite oli valokuvaussalama, jossa oli aivan uskomaton teho. Kuvasin kokeeksi syyspimeällä keskellä yötä Särkiniementiellä silloisen Sähkötarkastus- laitoksen julkisivun 25m:n päästä ja hyvä tuli. Kyllä se laite aikalailla painoikin ja oli ladattavissa vain verkkovirralla.
  Melkoisen osan tuota PLH:n työaikaa vietin erikorkuisissa 50-120-metrisissä radiomastoissa ympäri Etelä-Suomea ja rannikkoa. Siitä mastohommasta sai oppipoikakin näet aikuisten palkanlisän, mastorahan ja päivärahan.  Lisäksi kunto nousi kohisten. Viimeisen puolen vuotta olin TV-korjaajana eli myös niiden kantajana, T:mi Tassbergilla Munkkivuoressa ja lähdin sieltä suoraan armeijaan joka oli noiden  töiden jälkeen suorastaan lepopaikka. Painoni nousi alokasaikana 8 kiloa, kun muut laihtuivat lähes saman verran.
  Jägermalmin Ove   Ove oli labrassa mielestäni aivan ylivoimanen ykkönen ”inssiosastolla” Posti- ja Lennätinhallituksen Radiolaboratoriossa Lauttasaaren Särkiniemessä. Hänellä oli hieno tapa neuvoa ja opettaakin, kuin puolivahingossa ja siksi hänen kertomansa jäivät helposti mieleen.   Ovesta muistan parikin mukavaa juttua.
  Kerran herrat insinöörit, useampi kappale, keskustelivat vakavasti käsiin sattuneesta jakoavaimesta. Miten päin sitä tulisi vääntää, että avaimen liikkuva kielikappale kestäisi suurimman mahdollisen rasituksen. Oven perustelu voitti: Kuusiokannan tulee nojata mahdollisimman alas kielen kohdalla, mutta silloinkaan ei avaimen säätöruuvi saa olla heikkoa tekoa.    
  Oven kanssa pääsin myös nykyisen ”Kakkosen” ja silloisen Tesvision studiolle käymään, Teknillisen korkeakoulun Albertinkadulla sijaitseviin tiloihin. Keskellä päivää siellä ei tosin ollut ketään muita ja Oven noudettua tarvitsemansa tavarat lähdimme takaisin labraan. Lähtiessä hän pimputteli pianolla studiosalissa ”Enkeli taivaan” ja minä kysymään: ”Hei, osaatko soittaa pianoa”, ”Emmä osaa, mut täähän on pelkkää matematiikkaa” sanoi Ove ja pimputteli vielä hetken. Minulta se osa matikkaa meni aivan yli hilseen, kun en itse osaa soittaa kuin suutani ja ovikelloa (ja tietenkin sitä Telefunken KL65-magnetofonia).   Oven jutuista muistan myös kahvituntikeskustelun, jossa Ove selitti kahvin nopeasti virkistävän vaikutuksen perustuvan vain sen juomiseen, ei kofeiiniin. ”Kofeiinin vaikutus alkaa vasta tunnin – parin päästä”.
  Oven reviirillä oli myös valvoa Tesvision (TES-TV) 50-metrisen TV-maston lentoestevalon vaihto Teknillisen Korkeakoulun sähköteknillisen laboratorion katolla.  Labrassa se käytännön työ valikoitui minun hommikseni myös. Masto nökötti Albertinkadulla 7-kerroksisen talon katolla, aivan reunalla eli kun kiipesin pikkulapsen pään kokoinen 300W:n, todella isokokoinen hehkulamppu nahkatakin povessa ylös, niin Albertinkadun liikenne virtaili siellä 75m:n päässä alapuolella.  Siellä tuli joskus mieleen, että olisi se melkoinen pommi, jos se lamppu putoaisi povesta tai käsistä sitä vaihtaessani alas kadulle, puhumattakaan, että vaihtaja itse olisi huolimattomuuttaan lättynä asfaltilla.
  Vaihto tapahtui niin, että kiinnitin itseni turvavyöllä huolellisesti mastoon lampun alle.  Mastovalo oli reilun puolen metrin varren päässä oleva iso, painava ja punainen, yli kolmekymmensenttinen lasikupu ja kuvun juuressa kolme isoa siipiruuvia. Ruuvit aukaisemalla kuvun sai kääntymään sivuun saranansa varassa ja lampun pääsi vaihtamaan. Roikuin siis reilussa 45-asteen takakenossa kuvun alla ja avasin ruuvit. Sitten kupu auki ja vanha lamppu pois, turvaan nahkatakin toiseen poveen ja uusi lamppu toisesta tilalle. Hitaita rauhallisia liikkeitä eikä kannata ajatella katuliikennettä 75m:n metrin päässä alapuolella. (Siellähän taapertavat). Sitten kupu takaisin kiinni, turvavyö irti ja alas kotimatkalle. No, tietysti se risa lamppu taloyhtiön roskikseen ennen lähtöä.
  Joskus jälkeenpäin jo aikuisena tietysti ihmettelin, että oli se työnjohdon luottamus hurjaa pistää ”keskenkasvuinen” , 17-vuotias yksinään tuota hommaa hoitamaan, mutta toivon tietysti, että se oli sitä kuuluisaa ”ansaittua luottamusta”.  En tiedä miten nuo hommat nykyään hoidetaan, mutta kyllä siellä varmaan jonkin kokoinen ”orkesteri” on sitä vaihtoa valvomassa, ihmisiä alta hätistelemässä.  Lentoestevalonvaihtajan kelpoisuuskortti tulee olla tekijällä suoritettuna ja lääkärin vahvistamana.  Niin, ja uusittava tietysti vuoden välein.   Ove on osallisena myös tarinassani: ”Sukelluskilpailussa 75m” ja taisi olla mukana myös ”Nummelan mastoissa- tarinassani”.  https://www.heimovanhin.fi/sukelluskilpailussa-75m/  ja  https://www.heimovanhin.fi/nummelan-ja-muissakin-mastoissa/
Kirjoitteli, Heimo Kuukkanen Kauppalehden Toimitilat- sivulta lainattu kuva PLH:n silloisen labran talosta, Särkiniementie 5, 5.krs, nykylookissaan. Hyvin on säilynyt vaikka eräs kova myrsky toi peltikaton lähes kokonaisena alas tuohon sisäpihalle (vuosi n.1958). Katselimme rytinää ikkunasta, kun oli kahvitauko. Siihen aikaan ei ollut muistaakseni kuin yksi auto pihassa ja sekin lastauskatoksen suojassa. Ei myöskään henkilövahinkoja syntynyt, mutta yli puolet pihasta oli kattopellillä päällystettynä pari päivää.[/caption]   PLH:n radiolaboratorion työsalissa. Vasemmalta Lasse Pätäri, Keijo Lehtonen ja Heimo Kuukkanen.

Tuossa alla se Olympiastadionin torni, muistaakseni jotain 72m, mutta vähän ”mopo” Nummelan 120m:n mastoihin verrattuna, joihin EI päässyt hissillä.  (Nuo eivät ole minun jalkani, jotka tuolla katolla näkyvät vaan jonkun muun).