Pia-koira 1.
”Nyt voitasi saada mukavasti koira”, sanoi isä-Viljo eräänä perjantai päivänä kotiin tultuaan. ”Työkaverilla, Närväsellä Rajakylässä, on pentue newfoundlandinkoiria ja niitä voisi käydä huomenna katsomassa.” ( Vuosi saattoi olla 1955. )
Huomenna käytiin katsomassa koiraa ja otettiin kaikkein pienin ja surkein, kun halvalla saatiin. Närvänen kyllä varoitteli, ettei siitä ehkä näyttelykoiraa tule, kun on vähän heikko ja pienikasvuinenkin. Saimme hyvät kasvatusohjeet ja ravinto-oppaat mukaamme ja sitten lampsimme koira sylissämme kotiin Vartiokylän Käätypolulle.
Pia-koiraa syötettiin raaoilla silakoilla ja kananmunilla yms. ja Pia kasvoi. Minulla oli sellainen käsitys, että jos pientä ja heikkoa pentua vähän treenaa ja juoksuttaa muutenkin, niin kyllä se siitä kuntoutuu. Ja kyllä se kuntoutuikin. Pia kantoi kaupasta kotiin aina 3-5 litran sillipukillisen omaa tai perheen ruokia ja talvella veti koko kauppalastin reessä perässään. Pia sai kyytiä mukanani lähes vuorokauden ympäri kesäaikana ja oli takuulla seudun ainut koira jonka korvan juuressa sai ampua tussarilla, mutta kohti ei saanut osoittaa, sillä silloin Piaa vietiin.
Kesällä oli sitten pentueen arviointitilaisuus ja paikalla Rajakylässä oli asiantuntija punnitsemassa kasvatusten onnistumista. Paperien mukaan pienin ja surkein narttukoira Pia oli lähes urospentujen kokoinen ja vahvojen hartialihasten takia säkäkorkeus oli liian suuri nartulle. ”Ei kelpaa näyttelykoiraksi” oli tuomio. Ennen lähtöämme Pia vielä pentupainissa näytösluontoisesti väänsi isoimman velipoikansa tantereeseen … ja meitä nauratti niin.
Jouluna 1960 Pia sai isäukolta “lahjaksi” pienen reen. Siinä oli rottingista aisat ja mänttiremmistä hartia- ja rintaremmit. Sitä piti heti joulupäivän aamuna tietysti testata ja kyytiin pakattiin ensin Hannua 13v ja Juhaa 2v. Lopuksi minäkin 19v kyydissä ja aina vaan Pia kiskaisi reen liikkeelle. Sitten isäukko itse astui jalaksille. ”Saa nähdä vieläkö saa reen liikkeelle”. Ei saanut, kun mänttiremmit katkesivat ja Pia voitti erän. Isäukolla oli joulun välipäiville askartamista rekeä korjatessaan ja vahvistaessaan.
Kevättalvella oli Humikkalantien Elannolle johtavalla reitillämme paha kelirikko. Viereisen ison hiekkakuopan pohjalla oleva lampi oli osittain sula ja jouduimme menomatkalla kiertelemään sen ympäri reunoja pitkin ja hyvin päästiin Elannolle. Takaisin mentäessä arvelin saman konstin onnistuvat, kun reki ei ollut ihan ääriään myöten täysi, niinkuin tavallisesti. Juuri lammen rantaan tullessamme Pia huomasi vastarannalla kissan ja sitten sitä vietiin. Minä huusin kurkku suorana Piaa pysähtymään, mutta mikään ei auttanut. Yli lammen kiisi reki kelluen ja vesi roiskuen, ylös vastarinnettä Karjatanhuanpolulle täyttä vauhtia, mutta onneksi kissa ehti häipyä näkyvistä ja minä suksineni sain Pian kiinni ennenkuin se ehti kaataa reen. Huomasin, että Pian koulutus oli hieman kesken. Onneakin oli matkassa kasapäin noin kauppalastin kannalta.
Eräänä iltana samoihin aikoihin, isäukon tullessa kotiin, oli Pia vapaana pihalla. Portin kolahdettua se höristi korviaan ja huomasi isän portilla ottamassa postia postilaatikosta. Me katselimme muun perheen kanssa keittiön ikkunasta päivällistä syödessämme ja näimme, kun Pia innoissaan juoksi kohti selin olevaa isää. Isä kääntyi kohti juuri, kun lähes viisikymmenkiloinen koiran “pentu” hyppäsi hänen syliinsä täydestä vauhdista. ( Pia saavutti tasaisella helposti 45-50km:n tuntivauhdin, mikä Järvisen Piven Skoda Oktavian mittarilla oikeaksi todistettiin). Molemmat menivät mukkelis makkelis kukkapenkkiin ja Pia ehti vielä muutaman kerran nuolaistakin ennenkuin isä pääsi noituen ylös puskasta. “Perhanan koira, kun sotki parhaan takin”, noitui isä sisään tullessaan, mutta nauratti se tapaus häntäkin vähän ajan kuluttua. Myöhemmin hän muisti aina varmistaa, ettei Pia ollut irti pihassa tai ainakin, että rintamasuunta oli oikea hellyydenkipeän koiran hyökkäyksen varalta.
Talvella, vuotta myöhemmin, ihmettelimme kovan lumisateen jälkeen, missä Pia mahtaa olla, kun juoksuvaijeriin kiinnitetty kettinginpätkä oli löysällä ja lumeen hautautuneena. Huutelimme aikamme ja kohta nousi paksusta lumesta Pian kuono leveiden haukotusten kanssa. Pia katseli meitä hetken, mutta kun ei näköjään kummempaa asiaa ollut, niin painautui takaisin lumikieppiinsä jatkamaan uniaan. Paksuturkkinen, ulkoilmaan tottunut, koira näytti suorastaan nauttivan olostaan paksuissa hangissa. Opimme tunnistamaan kettingin läheltä sen hengitysreijän, jos halusimme varmistaa, ettei Pia ollut luvattomasti poistunut pihalta. Se kettinki, kun ei aina riittänyt pitelemään innokasta kissojen jahtaajaa. Viisikymmentäviisi kiloa ja saman verran vauhtia tunnissa oli joskus kettingille tai juoksuvaijerille vain yksinkertaisesti liikaa.
Jotta kylän poikien pelot eivät olisi olleet ihan turhat, kerron Pian muutamasta ruokahetkestä:
Isä toi kerran Hakaniemen hallista kokonaisen sian selkärangan Pialle syötäväksi, ”kun halvalla sai”. Hän heitti sen verannan kaiteen yli suoraan odottavan koiran kitaan. Jäimme molemmat suu auki ihmettelemään, kun Pia puraisi sen saman tien kerrasta poikki keskeltä. Tuumailimme yhdessä, että olipa hyvä, ettei oma käsi ollut hetki sitten tuossa hammasvälissä. Samaa ohjelmanumeroa esittelin joskus myös kylän pojille ihan vain kohtuullisen kauhun ylläpidon vuoksi.
Kissojen suhteen Pia oli täysin valikoimaton; kaikkia näkyviin ilmestyneitä se halusi ajaa takaa. Kun lopulta sain sen koulutettua siihen vaiheeseen, että käsky ”paikka” tarkoitti täydellistä pysähtymistä se tärisi koko ruumiiltaan, kieli roikkui puoli metriä ulkona suusta ja silmät seisoivat päässä, jos kissa oli näkyvissä, mutta pysyi silti paikallaan.
Kerran menimme kävelyllä Louhistojen portin ohi, kun sieltä yllättäen pinkaisi keittiön ikkunasta kissa Pian kimppuun. Pia yritti ensin polkea sen jaloillaan maahan kynsiä väistelläkseen, mutta rojahti lopuksi suoraan sen päälle. Louhistojen kissa oli tukehtua pitkiin karvoihin ja pinteestä päästyään juoksi yhtä lujaa takaisin, kuin oli tullutkin. Louhiston rouva oli ikkunasta nähnyt tapauksen ja selitti heidän kissallaan olevan pentuja ja siksi se oli ilmeisesti hyökännyt Pian kimppuun.
Samoilla nurkilla muutamia kuukausia aikaisemmin Pia äkkäsi metsässä kissan ja ampaisi perään. Kissa kiipesi kissamaisen ketterästi lähimpään isoon kuuseen ja Pia täyttä vauhtia perässä. Sillä ei ollut mitään epävarmuutta kiipeilytaidostaan, vaan paineli samaa vauhtia, leveää puun runkoa ylös kunnes fysiikan lait tekivät tepposet ja Pia putosi selälleen sammalikkoon parin-kolmen metrin korkeudesta. Iso yskäisy vain kuului, kun koiran keukot tyhjenivät ja kissanpyytäjän halut hupenivat. Muutaman jyrisevä ja kiukkuinen haukku vielä irtosi moisen katin perään.
Kirjoitteli, Heimo Kuukkanen
Hannu-veljeni jatkaa aiheesta:
Pia-koira oli myös, yllättäen, tuntemattomammissa piireissä kauhia peto ja hysteerisen pelon aiheuttaja. Sain – nyt jo aikuisena – kuulla tarinan Kuitusen pojista jotka olivat Piaa kovasti peljänneet. Kun Heiskalla oli Vartsikassa myös ”vihamiehiä” Heimo pyrki ylläpitämään Pian pedon mainetta. Totuus Piasta oli – kuten me kaikki Käätypolun kakarat hyvin muistamme – aivan toinen. Sen lapsirakkaampaa otusta olisi saanut etsiä kaukaa. Mustalaiset eivät uskaltaneet tulla edes tontille kun Pia-peto haukahteli muudan kerran. Lähinnä haukahtelu oli enemmän ilmoitus meille, että kohta Pia pääsee nuolemaan vieraat kumoon. Koska Pia oli rodultaan pelastuskoira, itseasiassa meripelastuskoira, se piti hyvää huolta Juhasta. Tästä seikasta saa Heimo kertoa tositarinan, koska oli asiaa todistamassa. Pialla oli myös uimaräpylät varpaiden välissä. Sen rakkaus veteen selvisi aina kun vettä oli lähistöllä. Kun Pia vainusi vettä se halusi oitis uimaan eikäpä sitä juuri mikään mahti maailmassa estänyt, jos se oli irti. Varsinkin kesähelteellä se rakasti rypemistä erilaisissa plutakoissa. Mm. Kontulan suolla oli suohautoja joissa Pia usein kesällä käväisi ja piehtaroi antaumuksella kanervikossa kylvyn jälkeen. Pitkäkarvaisena koirana tämä tiesi sitä, että kanervia riitti sitten pitkälle kotiin saakka nypittäväksi yksi kerrallaan turkista. Loput paakut piti saksilla leikata kun eivät muuten selvinneet.
Kirjoitti: Hannu Kuukkanen
