Joskus vuoden 1948 syksyllä olin kaverieni kanssa seikkailumatkalla silloisten Vesilinnan kallioiden luolissa. Olin silloin noin 7-vuotias. Nykyään kalliot kulkevat Leninin puiston epämiellyttävällä nimellä ja tuon luolaston kohdalla kutakuinkin on Kulttuuritalo eli Kulttis. Nykyään myös tutumpi nimi olisi Linnanmäen kalliot, mutta silloin ei Linnanmäen huvipuistoa vielä ollut ja me huvittelimme siis ilman sitä.
Tuolla seikkailumatkalla meitä oli aluksi 4-5 poikaa, kun hiivimme kynttilöittemme ja tulitikkujen kanssa luolan suuaukolle. Hiivimme siksi, että olimme poissa omalta reviiriltämme ja luolassa saattoi asustella asunnottomia alkoholisteja, joita silloin kutsuttiin puliukoiksi. Puliukkojen kanssa tuli aina jotenkin toimeen, mutta naapurikorttelien poikain kanssa olisi voinut syntyä käsirysy, jossa vaatteet olisivat olleet kovilla ja ehkä olisi kipeytynyt nenäkin. Hiivimme siis hiljaa ainakin noista kahdesta syystä, mutta onneksemme luolan alkupäässä ei ainakaan ollut ketään. Kuulostelimme hetken ja aloimme edetä käytäviä pitkin peremmälle. Luolastossa oli kolme laajempaa “huonetta” eli kaksi tai kolme metriä suuntaansa ja aina välillä parempaa tai osin sortunutta käytävää muutaman metrin pätkinä. Koko tuntemamme luolan pituus oli ehkä 30-40 metriä. Nyt siihen oli kuitenkin tarkoitus vallata monta metriä lisää, ainakin niiden kohdalle, jotka tuosta kapeasta railosta mahtuisivat. Tuntemamme luolaston perällä oli näet kapean railon takana vielä tutkimaton osa luolaa. Sinne eivät nämä minua hieman isommat pojat päässeet, mutta minut oli arveltu kyllin pienikokoiseksi yrittämään ensimmäisenä.
Kynttilänpätkät oli nyt sytytetty ja tässä isommassa onkalossa näki jo aivan hyvin, mutta kun ojentelimme kynttilöitä tuon kapean raon suuntaan, ei siellä näkynyt juuri mitään. Aloimme miettiä konstia millä tuosta raosta pääsisin ja jos menisin pää edellä, niin kuinka korkea olisi pudotus toisella puolella pohjalle. Rako alkoi vajaan metrin korkeudelta pohjasta ja leveni seuraavan metrin matkalla noin kolmeenkymmeneen senttiin. Se oli kutakuinkin pystysuora toiselta sivultaan ja toinen sivu oli vinossa asennossa. Raossa oli syvyyssuunnassa pituutta noin metri ja pystysuora kallion sivu oli melko sileää sen kohdalta. Vino osa oli röpelöisempi.
Sovimme, että jos pääsen toiselle puolelle, niin pojat antavat sitten kynttilöitä raosta minulle jotta voin heille näyttää näkymiä tuosta uudesta “salista”. Aloin vääntäytyä rakoon ja huomasin melko pian, että kiilamaisessa raossa eteneminen oli suorastaan tuskallisen hidasta. Pojat takana alkoivat auttaa ja työnsivät avukseni vuoron perään. Usean minuutin vääntämisen jälkeen valuin pää edellä tämän uuden luolan pohjalle. Sain nopeasti kavereilta kynttilöitä aukosta ja pääsin esittelemään luolaa ulkopuolelta kurkkiville. Kohta oli luola nähty ja kolme isointa kaveria huomasi kellon olevan jo paljon ja ruoka-ajan kotona koittaneen. “Terve vaan, meidän pitää nyt mennä, mutta toi Olli jää sua jelppimään”. No, Olli jäi siksi aikaa, että kaverien kynttilänpätkät alkoivat sammua ja hänelle itselleenkin tuli paniikki kotiinlähdön suhteen. “Mun tarttee nyt mennä tai isä suuttuu, mutta jätän tän kynttilän tähän, että näet tulla sieltä”.
Niillä puhein hävisi viimeinenkin kaveri luolasta ja minä jäin yksin äheltämään lyhenevien kynttilänpätkien antamaan valoon tai oikeammin hämärään. Kun en etuperin millään konstilla päässyt raosta takaisin, keksin viimein yrittää takaperin. Nousin käsinseisontaan kasvot kallioon päin ja työnnyin jalat edellä rakoon. Nyt pystyin käsillä auttamaan kallion koloista ja raoista työntämällä itseäni rakoon. Pystyin samalla pitämään itseäni koholla kallion kapeasta kohdasta enkä enää juuttunut siihen. Jouduin useaan otteeseen huilimaan välillä, kun voimat uupuivat. Paniikin poikasen lisäksi jonkinlainen ahtaanpaikan kammokin iski tuossa vaiheessa. Onneksi voimat eivät riittäneet mihinkään tyhmiin temppuihin, vaan hetken levättyäni järki palasi ja jatkoin takaperin ryömintääni. Arviolta puolen tunnin ähellyksen jälkeen pääsin loukosta pois ja aivan viime hetkillä, sillä Ollin kynttilästä ei ollut juuri mitään enää jäljellä. En uskaltanut enää ottaa sitä käteeni vaan nostin tuon maahan levinneen jämän parin tikun nokassa ison kivenlohkareen päälle. Siitä se antoi hieman valoa siihen suuntaan mistä päästiin luolasta pois. Hitaan hapuilun ja törmäilyjen jälkeen pääsin raikkaaseen ulkoilmaan ja huomasin katuvalojen jo syttyneen. Se tarkoitti minun kohdallani, että kello oli yli kahdeksan ja viho viimeinen kotiintuloaika oli jo ohi, joten pistin juoksuksi. Kotona tällaisista seikkailuista ei voinut puhua, sillä siitä olisi tullut kovat kuulustelut ja torumiset. En siis kertonut. Vaatteeni olivat melko ryvettyneet, mutta se oli pikemminkin normaalia eikä aiheuttanut isompia moitteita. Käsissäni olevia verinaarmuja en halunnut esitellä, sillä siitä olisi voinut tulla kiusallisia kysymyksiä. Valehdellakaan en olisi halunnut. Pesaisin kädet normaalisti lavuaarissa ja peittelin paidan hihoilla naarmut pois näkyvistä.
Seuraavana päivänä koulussa kuulustelin itse sen sijaan Ollia, joka oli mielestäni minut pettänyt. “Miksi et kutsunut ketään apuun, kun näit että en sieltä pääse pois”. “En uskaltanut kotona puhua siitä luolasta mitään, kun sinne oli kielletty menemästä”, sanoi Olli. “Entäs, jos olisin vaikka kuollut sinne, mitä sitten olisit sanonut vanhemmillesi?” Ei siihen Olli mitään osannut sanoa, paitsi että “ethän kuollut, kun siinä olet”. “Jätiksä muuten sen mun kynttilän sinne?” ( Olisin hivauttanut nenään, jos olisin ollut yhtään isompi tai Olli pienempi. )
En ole mistään saanut selville, mihin tarkoitukseen luolat olivat, mutta arvaukseni on, että vesilinnojen sodanaikaiseen puolustukseen, jossa tarkoituksessa oli ilmatorjuntatykit myös vesilinnojen viherkatoilla. Vesilinnojen alla oli myös pommisuojat lähiympäristön asukkaille joilla ei ollut sellaista taloyhtiöissään.
Kertoili, Heimo Kuukkanen