Nummelan mastoissa 1957 – 1959
Eräs rankimpia antennikeikkoja olivat Nummelan AM-mastot, joissa korkeutta oli 120m ja tikasväli joku 40-50cm, ei hissiä. Tein sinne sen aikaisen nousunopeusennätyksenkin, mutta seuraavana vuonna silloinen PLH:n juoksupoika rikkoi sen kuulemani mukaan muutamalla sekunnilla. Muistelen ajan olleen hieman alle kahden minuutin luokkaa eli keskinopeus alle 60m minuutissa. Alkumatkasta noustiin helposti nopeamminkin, mutta loppumatka sitten kiivettiin jo “hapoilla”. Pudota ei saanut. Työnjohtaja oli selväsanaisesti sen kieltänyt. Olin lisäksi likimain alaikäinen tuolloin eli 16-17 vuotias.
Kaikkein rankimmaksi keikaksi osaltani osoittautui helpohkolta vaikuttava antennikaapelin nosto maston huipulle. Kaapeli oli n.4cm paksu, mutta ontto, musta ja liukas kuin saippua, painoa satakunta kiloa. Kehiteltiin maston juurella konstia nostaa se ylös ehjänä ja ilman taljoja, kun niitä ei ollut. Keksittiin, että kaapeli sidotaan minun vyötäisilleni turvavaljaan turvaköyteen ( silloinhan köysi oli aivan turvassa ja työturvallisuus näkökohdat siis täytetty) ja vedän sitä edeltä ylös. Porukan muut miehet avasivat kelaa ja avittivat välitasanteilla joita oli muistaakseni 25m:n välein. Kaikki meni melko hyvin lähes viimeiselle etapille sataan metriin, kun huomasin, että aina kun porukka nosti kaapelia, se löystyi hieman solmussaan ja liukui alaspäin. Huusin kurkku suorana alas, että “älkää nostako, se putoaa muuten kohta”. Eivät kuulleet tai ymmärtäneet, joten kiipesin hullun lailla vielä nopeammin ylöspäin jalat jo pahasti hapoilla, että ehtisin ylätasanteelle ennen kaapelin irtoamista. Se olisi irrottuaan “putsannut” apunostajat kanavasta tehokkaasti mennessään lähes sadan kilon painollaan.
Pystysuoran nousukanavan aukot olivat noin metrikaksikymmentä senttiä kanttiinsa. Ylhäällä oli vastaanottaja valmiina jo naama valkoisena, sillä hän näki tilanteen jo läheltä: vain vaivainen kymmenen senttiä kaapelia oli jäljellä ennen mahdollista solmun irtoamista. Puoli metriä oli varaa lähtiessäni nousuun. No ei mitään, hyvin kävi ja viimeinen parikymmentä metriä sujui jo rauhallisemmin. Ylimmällä tasolla lakkasivat pian jalatkin vapisemasta ja uskalsin lähteä alas ruokikselle. Muutama kymmenen nousua sinne tuli tehtyä tuon “työuran” aikana. Saattoi sieltä olla komeat maisematkin, mutta emme me “ammattimiehet” niitä ehtineet ihmettelemään. Paikalla oli tuossa projektissa lähes koko Labran väki, joista muistan : Kalevi Sappinen, Ove Jägermalm, Keijo Lehtonen, Matti Väre, Lasse Pätäri, Erik Willberg ja monta muuta joiden nimiä en valitettavasti muista enää. Heistä lisää tarinassani: https://www.heimovanhin.fi/plhn-radiolaboratoriossa-1957-1959/
Nummelan mastoja oli tämäkin, lähetinaseman seinällä nököttävä pikkuinen 50-metrinen (kuin 16-kerroksinen talo), johon silloinen työjohtajamme nousi valokuvaamaan eräällä ruokatunnilla. Hän oli kovasti näreissään meidän antennimiesten mastopalkkioista ja urputti niistä aika ajoin täysin turhina palkanlisinä. Tällä kertaa loppui ruokatunti ja häntä ei kuulunut työnjakoon. Lähdin nuorimpana ulos kurkkimaan ja huutelemaan, että “ruokis loppui, missä olet”. Ei kuulunut mistään mitään. Tulin vilkaisseeksi kuitenkin ylös ja huomasin miehen reilussa kymmenessä metrissä mastoa syleilemässä. Huusin taas, että “ruokis on loppu, tule alas”, mutta ei, kaveri ei liikahtanutkaan. Kiipesin sitten nopeasti vierelle ja kysyin, “mikä on?” “Mä putoan ihan justiinsa, mullon kädet krampissa ja jalat tärisee niin että ne kohta pettää”. Minulla oli valmiina turvavyö uumillani ja sitaisin hänet sillä mastoon kiinni. Sitten kiireesti alas hakemaan kavereita avuksi. Lehtosen Keijon kanssa autoimme hänet sitten alas irrottamalla ja kiinnittämällä jalkaa ja kättä vuoron perään ja löysäämällä ja kiristämällä turvavyötä askelma kerrallaan. Sormia piti irrotella yhä uudelleen yksin kappalein puolapuista, kun ne kouristuivat niihin kiinni. Tunti siinä meni, mutta sen jälkeen ei kertakaan puhuttu enää mastorahoista. Korkeanpaikan kammo (akrofobia) oli taudin nimi. En ymmärtänyt siitä mitään, kun ei omalle kohdalle ollut koskaan osunut. Nyt ymmärsin.
______________________
Yksi ikimuistoinen antennikeikka oli myös Kotkan VHF-asemalle. Myös siellä oli n.50-metrinen masto aivan lähetinaseman vieressä ja tällä kertaa mastoon piti vaihtaa isohko antennielementti. Vuodenaika oli kevättä, ehkä maalis – huhtikuuta. Meitä oli viiden hengen porukka ja majoituimme asemalle edellisiltana, että olisimme aamulla varhain valmiina kiipeämään. Aamun valjettua selvisi, että mastoon ei voi kiivetä, kun se oli yön aikana jäätynyt paksuun jäähän. Edes lähelle ei saanut mennä, sillä kymmenistä metreistä putoavat jäälohkareet ovat tappavia.
Odottelimme sitten päivän lämpiämistä ja “jäiden lähtöä” ja jossain välissä alkuiltapäivää alkoikin kolista ja rytistä. Jäät putoilivat ja illan suussa me nousimme märkään, vielä vettätippuvaan mastoon. Tippui sieltä vielä vähän jäiden rippeitäkin, mutta meillä oli jonkinlaiset kypärät päässä niiden varalta. Antennin vaihtoa ei saatu kokonaan sinä päivänä tehtyä, sillä pimeys alkoi vakavasti haitata työskentelyä ja pelkäsimme myös maston uutta jäätymistä.
Seuraavana päivänä saimme työn päätökseen ja minun viime työkseni jäi korjailla Ferrex- maalilla kolhiutuneet kohdat, etteivät ruostuisi. Työn päätyttyä maalia oli enää vajaa puolikas purkkia jäljellä, joten arvelin olevan kätevää pudottaa se allaolevaan hankeen, jota oli metrin verran sinä talvena. Painoin kannen tiiviisti kiinni ja pudotin purkin pohja edellä alas. Muutaman sekunnin ja 50-metrin kuluttua maston juurelle aukesi kaunis Ferrexinpunainen kukka hangelle. Halkaisijaa sillä oli pari-kolme metriä. En kehuskellut ääneen tuotoksellani ja kävin noutamassa pois purkinkin. Purkki oli aivan tyhjä ja sen pohja oli painunut aivan puolipallon muotoiseksi ja pehmeä hanki sen alla oli kovettunut merkittävästi. Kantta en löytänyt mistään. Olisipa ollut kamera silloin mukana siellä mastossa.
Muisteli, Heimo Kuukkanen
