Heimo-Vaijan tarinoita

  Nitroglyseriiniä

  Tarinasarjasta ”Heiskan pommit” jäi puuttumaan  pari aivan olennaista kemiallista koetta, joista pumpuliruuti (nitroselluloosa) kiinnosti erityisesti Sepeä, mutta nitroglyseriini meitä kaikkia kolmea.

  Tarina kuuluu sarjaan: ”Älkää kokeilko kotona”  tai muuallakaan, sillä kaikilla ei voi olla yhtä hyvää onnea. Ei minullakaan;  lue 12.osa ”Viimeinen rakettini v.-58”  https://www.heimovanhin.fi/viimeinen-rakettini-v-58/

  Itsetehtyjen rakettien ja niiden väripanosten lisäksi teimme paljon muitakin ”kemiallisia kokeita” ihan vain asian harrastuksesta. Pääasiallinen oppaamme oli hyvin usein Kallion Kirjastosta lainaamani neliosainen  ”Tavarasanakirja”.  Siinä oli uskomaton määrä eri aineiden koostumuksia ja valmistusohjeita.  Kerroinkin Vartsika- sivuilla ”Perhosten keräilyä”- tarinassani, miten valmistimme Sepen kanssa perhosmyrkky syankaliumia kun sitä ei saanut muuten kuin perhoskerhon jäsenet, kuten Kosti ja hekin vain valmiiksi lasipurkin pohjalle kipsiin valettuna kynnenkokoisen palan. ( https://vartsika.com/index.php/kotisivu/vartiokylan-tarinoita/tarinoita/tarinoita-kaatypolun-varrelta/60-perhosten-kerailya-1950-60 )

  Pumpuliruuti (nitroselluloosa) oli helppoa valmistaa, mutta pirullista käyttää, kun se pyrki räjähtämään kaikissa mahdollisissa tilanteissa heti kuivuttuaan, oli sitten kyse tärähdyksestä tai iskusta. Syynä oli valmisteeseemme jääneet epäpuhtaudet. Käsittely oli siis varsin haastavaa, vaikka teimme sitä varsin pieniä määriä turvallisuussyistä. Räjähdysäänikin oli  kimeähkö. Ei siis meidän rakettimateriaaleiksemme soveltuva aine.

  Seuraavaksi päätimme tehdä dynamiitin alkuainetta eli nitroglyseriiniä. Hankin aineet eri apteekeista, varmuuden vuoksi, vaikka Vartiokylän apteekkari Holmströmiä normaalisti suosimmekin.  Kokeen tekoaika oli maaliskuuta ja runsaita hankia oli tarjolla valmistuksessa käytetyn lasipurkkimme jäähdytykseen. Parasta mahdollista eli jäähdytettävää lyijyastiaa meillä ei ollut.  Kosti oli innokkain ja hän sai kunnian lisätä hitaasti glyseriiniä nitraushappoon pieninä annoksina.  Liika innokkuus koitui kokeen tappioksi, sillä seos alkoi ohjeen varoitusten mukaisesti muuttua karmiinin punaiseksi ja lämmetä nopeasti lähelle räjähdyspistettä.  Muutamassa hetkessä purkista nousi paksu ja tummanpuhuva purppurapilvi. Vitsi olivat nyt vähissä.  Kippasin hätäpäissäni hapot hankeen työntämällä kepillä purkin nurin, sillä vajaan kymmenen metrin päässä oli keittiömme ikkuna, josta äidilläni oli hyvä näkö- ja kuuloyhteys koealueelle.  Tuhti tummanpunainen kaasuhattara pyöri hetken pihamme yllä hajoten sitten onneksemme tuulenvireen matkaan. HUH!  Läheltä piti tälläkin kertaa. Siivosimme punakirjavat jälkemme huolellisesti, sillä niitä olisi ollut vaikea selittää.

  Aineita jäi jäljelle pieni määrä ja päätin keväämmällä yrittää vielä kerran ihan vain itsekseni ja pidemmällä pinnalla.  Koe eteni nyt ihan ohjeen mukaan vaikka oioinkin muutamassa kohden teollisesta kaavasta.  Lopputuloksena oli muutama milli koeputken pohjalla lähes väritöntä öljymäistä ainetta.  Jotkut lukijat varmaan ovatkin kuulleetkin tahi lukeneet, että ”nitro” on erittäin herkkää karkealle käsittelylle ja monelle muullekin asialle.  Koska tässä tilanteessani ei meillä ollut ketään aikuisia kotosalla, päätin suorittaa aitoustestin heti vinttihuoneestani käsin.  Ikkunani alla oli suuntaansa reilusti puolimetrinen kivenmurikka. Tiputin koeputken sen päälle ja syntyvä kajaus kuulosti kiväärin laukaukselta.  Olipa hyvä, ettei meillä ollut sitä muutaman kymmenkertaista määrää ”varastoissamme”, sillä sehän tarkoitti noihin aikoihin meidän kellariamme… Oli tietysti myös hyvä, että naapurusto oli jo ajat sitten tottunut satunnaiseen paukutteluun eikä sitten hermostunut tuostakaan.  Nykynaapurit olisivat  hälyttäneet poliisit Karhukoplan kera alta aikayksikön.

  Kirjoitteli,  Heimo Kuukkanen