Heimo-Vaijan tarinoita

    Naapurin Eki 60-luvulta

    Eki oli naapuruston ehdoton persoona, joka ei jättänyt ketään kylmäksi. Reilu, iloinen ja täynnä tervettä maalaisjärkeä, vaikka kovasti selkäsairas olikin hävityn sodan jäljiltä. Eki kulki vahvoissa nahkaisissa ja teräsvahvisteisissa tukiliiveissä päivät ja teki täyden miesten työpäivän pääosin raskaassa urakkatyössä hitsarina. Illat ja viikonloput hän puuhasi puutarhatöissä. Eki heitti aina joutaessaan muutaman sanan portin yli ohikulkijalle ja joskus siihen tuli jäätyä suustaan kiinni pitempäänkin.

    Kerran, kun olin nuorempana peltsillä jotain puuhaamassa ja hän oli ehkä vähän krapuloissaan vai olisko ollut joku isompi poliittinen riita menossa työmarkkinoilla, kun hän huuteli, että ”sinäkin siinä perkeleen noskepentu”. Olin hetken ulkona kuin lumiukko, enkä osannut vastoin tapojani laukaista mitään takaisin, kun en ymmärtänyt koko sanaa. Kun sitten seuraavana päivänä osuimme kohdakkain, hän pyyteli kovasti anteeksi puheitaan ja minä sitten hölmönä kyselemään, että mikä se ”noske” sitten oikein onkaan. Sehän oli kuulemma siihen aikaan kommunistien demareista käyttämä haukkumanimi. ”No, mehän ollaan demareita ja jos sinä vuorostasi olet sitten ”perkeleen kommari”, niin ollaan sujut. Ja niin oltiin ja kättä päälle.

    Ekin varhaisperunat olivat jokakeväinen keskustelun aihe ja aina hänellä oli perunat taimella ennen naapureita. Osa taisi olla pussiperunaa ja siis sisällä pitkälle idätettyä, mutta siitä viis, niinhän se oli meillä muillakin innokkailla kotipuutarhureilla. Eräänä keväänä Eki sitten ihmetteli, kun Sirpan perunat nousivat ensin ja syytä piti ruveta selvittämään. Muutama pottu ylös ja selvisihän se. Eki oli pannut perunat vielä routaiseen maahan ja ne olivat jäätyneet. Eki vastaili vaivautuneena, kun Sirpa muisti sinä kesänä silloin tällöin kysellä perunasadon kehittymistä. Kyllähän ne Ekin puutarhatuotteet olivat muutenkin kylän kuulut niin koostaan kun määrästäänkin ja salaisuus piili paskassa, niinkuin hän itse sen asian ilmaisi.

    Ekillä oli toinenkin syy tunnettuuteensa. Se oli yhteen aikaan varma perjantai-illan merkki, kun Ekin laulu alkoi kuulua Huntutieltä. Vaikka se oli lievää vahvemmassa humalatilassa olevan miehen laulua, se kuulosti ainakin minusta hyväntuuliselta vaikka olikin mollissa. Lauluhan oli Johan Tannerin ” Laulu on iloni ja työni”. Muistan laulun kuullessani aina Ekin, vaikka kyllä sitä meidänkin faija lauloi, selvinpäinkin. Ekille laulun sanat ja sävel sopivat mielestäni kuin nenä päähän kaikin puolin.

    Ekillä oli meidän naapureitten mielestä kyllä hyvä syy juomiseensa, sillä hänen selkäsärkynsä näkyi helposti naamastakin pahimmillaan ollessaan ja joskus turistessamme hän sanoikin viinan olevan tehokkain ja halvin särkylääke hänen kohdallaan. Vaikea oli kiistää, hänhän oli vaivansa paras asiantuntija. Perhe selvästi kärsi tästä piirteestä, niinkuin muidenkin vastaavassa tilanteessa olevat, mutta meille muille hän oli yksi kylän ilmiöistä. Kyllä siinä meidän kulmilla viina maistui monelle muullekin ja meidänkin faijaa tuotiin monasti mittariautolla portille pitkistä AY-neuvotteluista sellaisessa kunnossa ettei meitä yhtään naurattanut, saati sitten laulattanut.

    Kerran teimme sitten Sirpan kanssa siinä Käätis 11-torpassamme viinimarjaviiniä 50 litran pullossa. Käyminen oli jo loppumetreillä, kun keksimme viedä pullon saunan lauteille lämpimään pois huonetilan ahtaudesta. Viikonlopun jälkeen käyminen yllättäen pysähtyi, kun sauna pääsi liikaa jäähtymään ja yritin kuitenkin vielä tehdä muutamia temppuja sen uudelleenaloittamiseksi. Viini oli kuitenkin jo liian vahvaa siihen tarkoitukseen, saanut ilmaa ja tuloksena oli lopulta sen etikoituminen. Siinä sitten tippa silmässä ja pahoilla mielin raahasin pullokorin kompostin reunalle ja miten Eki olikin huomannut aikeeni ja huuteli aidaltaan, että ”aiotko tosiaan kaataa sen maahan ?”  ” No en, kun kompostiin”, sanoin ja Eki siihen, että ”älä hyvä mies, anna minulle”. Sanoin tietysti, että se on aivan etikoitunutta ja ettei sitä enää pirukaan juo, mutta Eki halusi maistaa. Haettiin muki ja Eki maistoi. ”Voi olla ettei piru juo, mutta tämä poika juo, jos vain annat sen” ja niin kovalla työllä tehty etikoitunut viinin tekele meni parempiin suihin. Eki muisti pitkään vielä kehuakin sitä ja sanoi, että ”meni päähän kun metrin halko”, vaikka olikin vähän kulunut sanonta. Emme tulleet kysyneeksi vaimoltaan, mitä mieltä hän oli lahjoituksestamme, mutta säästi se ehkä muutaman pöytäviinapullon hinnan siltä syksyltä.

Ekin laulu:
Laulu on iloni ja työni
sanat Johan Tanner, sävel Traditional

Laulu se on ollut minun iltojeni ilo
Ilo ihana kuin unennäkö yöni
Laulu se on ollut minun iltojeni ilo
Ilo ihana kuin unennäkö yöni

Laulu se on ollut päivieni ratto
Ja laulu se on ollut minun työni
Laulu se on ollut päivieni ratto
Ja laulu se on ollut minun työni

Laulain mun elämäni nuorteena notkuu
Kuin kesäheinä vainioilla
Laulain mun elämäni nuorteena notkuu
Kuin kesäheinä vainioilla

Sillä on rinnoilla riemunviitta
Ja hauskanhuntu hartioilla
Sillä on rinnoilla riemunviitta
Ja hauskanhuntu hartioilla

Ottakaatte ilo irti elämästä
Ja täyttäkäätte ikävyyden lovi
Ottakaatte ilo irti elämästä
Ja täyttäkäätte ikävyyden lovi

Myöhäistä on silloin, kun tuonen tuvill’ tullaan
Ja hiljainen on mullan musta povi
Myöhäistä on silloin, kun tuonen tuvill’ tullaan
Ja madon suu on viimeinen ovi.