Vuosi lienee nyt 1958 ja vuodenaika loppusyksyä (olen 17v).

  Mylliksen (Myllypuron) kaatis oli siis meille Käätypolun laakson ja ympäristön lapsille ja nuorille, jopa aikuisillekin, varsin tuttu paikka ja lukuisten tarvikehankintojen antoisa lähde. En siis voinut käsittää todeksi, kun sinne sitten kasan päälle alettiin myöhemmin rakentaa asuntoja. Arvelin kuitenkin, että varmaan ovat tutkineet ja pahimmat syvälle peittäneet, kun kerran ovat päätyneet rakentamaan. No, eivät sitten olleet ja siitä onkin ollut isosti juttua lehdissä ja osa taloista purettu.

  Niinkuin aiemmin tuli jo todettua, meillä “Rakettiremppalaisilla” oli osan aikaa hyvää tuuria vaikka muille jakaa.   Tämä tässä taas esimerkkinä:

  Myllypuron kaatopaikka oli pahanhajuinen, mutta kiehtova romunkeräilypaikka, jos osui oikeaan aikaan kohdalle eikä vahdit tai työntekijät nähneet.  Vahdit eivät tosin olleet kovin aktiivisia viikonloppuisin eikä työntekijöitäkään ollut kuin osan lauantaita. Siellä paloi myös muutamissa kohdin lähes ikuinen tuli ja yöllä ne olivat kuin aarnivalkeat.  Palokunta kävi aika ajoin sammuttelemassa, mutta seuraavana päivänä monesti jo savusi tai paloi taas.
  Syksyllä -58, ekalla työpaikallani, kerroin vähän vanhemmalle työkaverilleni, Tassbergin Pertille, että siellä Myllypuron kaatiksella on sitten paljon rottia.  Pitäisi päästä jollain niitä ampumaan, vaikka jollain tehokkaalla ilmakiväärillä. Omastani oli mäntä hajonnut eikä uutta ole tullut hankittua. Kaveri sanoi siihen, että hänellä on kilpakäyttöön viilattu Beretta- tarkkuuspistooli ja että kyllä se yhden luftarin hakkaa mennen tullen.  Hän toi sen sitten seuraavaa viikonloppua vasten töihin ja näytti miten ase toimii. Sain pari pakettia puolipitkiä pienoiskiväärin panoksia evääksi, kun niillä se latautuisi automaattisesti.  Äänen vaimentamiseksi hän oli sorvannut itse siihen oikeaoppisen suujarrun, jonka kiinnittämisen hän myös näytti.
  Kun pääsin kotiin, niin suorinta tietä kaverilleni Kosalle näyttämään ja sovittiin sunnuntaiaamuksi reissu kaatikselle rottia jahtaamaan.  Perille päästyämme hiivimme inkkaritapaan pitkin kasojen reunustaa, jos vaikka rotan näkisimme ja näimmekin.  Minä olin tietysti itseoikeutetusti eka ampuja ja tähtäsin huolella. Laukaus kumahti ja rotta katosi. Taisi tulla huti.  Laskin aseen alas ja sitten kumahti taas.  Sentin päähän kenkäni kärjestä oli ilmestynyt reikä maahan.   “Annahan se pois, kun isäs näyttää”, piruili Kosti. ” Ensin ammut ohi ja sitten meinaat ampua omaan jalkaasi.  Se on kuule herkistetty tarkkuusase.  Sitä täytyy pitää varovasti.”  Kosa tähyili hetken ja löysi kohteen. Tähtäys, laukauksia: tututututututu. Kosan kevyesti pitelevä pistoolikäsi oli kohonnut varmaan pari- kolmekymmentä senttiä ylöspäin laukausten voimasta ja ase oli nyt tyhjä.  Loputkin seisemän kutia olivat taivaan tuulissa.  Nyt oli minun vuoroni kuitata: “Minä sentään olin ampua vain omaan jalkaani, mutta sinä olisit voinut ampua muita ihmisiä tuolla metsän reunassa.”  Naamat kenties hieman kalvenneina päätimme niiltä sijoilta panna Berettan koteloonsa ja lähteä kotimatkalle.  En halunnut kertoa Kosalle, että minulla olisi vielä ollut toinenkin rasia panoksia, senverran tuli toheloitua kerralla.  Onneksi aseessa oli se äänenvaimennin, ettei koko naapurusto olisi vielä tullut ihmettelemään tumpeloita. Tapauksella ei tullut isommin kehuskeltua tutuillekaan ja palautin aseen työkaverille kovasti kehuen sen herkkyyttä ja tarkkuutta.  Varsinkin herkkyyttä.

  Kirjoitteli,  Heimo Kuukkanen,  jolla kaikki varpaat vielä tallella, onneksi.

  Viimeksi päivitetty 15.01.2010 16:58