Linnanmäellä 1950, olen 9-v

Alppilassa oli ollut jo pitkään kaikenlaista rakennusporukkaa ja lehdissä kerrottiin vesilinnojen toiselle puolelle rakennettavan jotain huvipuistoa. Alue oli aidattu liki parimetrisellä metalliaidalla ja vahteja kierteli hätistelemässä uteliaita kiipeilynhaluisia.

Tänään sitten oli suuret ja juhlalliset avajaiset, mutta meidän pihan porukoista ei kukaan päässyt sinne vanhempiensa kanssa saati sitten yksin. Meitä oli puolenkymmentä poikaa jotka kiertelimme Linnanmäen aidanvarsia ja yritimme kurkkia milloin mistäkin kohtaa tapahtumia, ihmisiä ja laitteita. Hauskaa näytti olevan kaikilla, paitsi meillä osattomilla, ulkopuolisilla. Myöhään illalla lampsimme kukin kotiimme ja kehuimme “melkein” käyneemme Lintsillä.  Jälkeenpäin koulussa kuulin, että muutamat kaverit olivat päässeet aidan yli tai ali sinne ja onnistuneet pyörimään alueella ongelmitta, mutta muutama liputon oli talutettu pikaisesti ulos.

Myöhemmin kesällä pari meidän pihan “isoa poikaa” vinkkasi minulle, että heillä on tiedossa paikka, mistä pääsee Lintsille maksamatta. Pääset, jos heti tulet ja minähän lähdin.  Ikää minulla oli tuolloin 9-vuotta.

Pahimmassa pusikossa lähimmän eli kulmikkaan vesilinnan kohdalla olivat jotkut pojat kaivaneet kolon aidan alle josta nyt ryömimme sisään. Pojat varoittelivat, että välttele vahteja ja muitakin Lintsin työntekijöitä, kun sulla ei ole lippua. No, minä välttelin, mutta osui sitten silmiini sähköautorata jonka kohdalla hienona koppalakkisena miesvahtina oli oma opettajani Aleksis Kiven kansakoulusta, Winter- nimeltään. Hän huomasi minut heti ja vinkkasi lähemmäs. Meninkin, mutta valmiina pinkaisemaan karkuun, jos tarve vaatisi. Opettajani kysyi, että eikö sinulla ole rahaa näihin laitteisiin? “Ei ole”, sanoin, “olen tullut vaan katsomaan”.  “Odottele vähän, kun tässä on välillä aika vähän ajajia, niin päästän sinut sitten kokeilemaan”. Sopivaa väliä odotellessani kyselin opelta, miksi hän kesälomalla on täällä töissä? Opettaja vastaili, että “kesälläkin pitää ostaa ruokaa ja tällä työllä hän saa vähän lisää rahaa.  Aikakin kuluu paremmin, kun on jotain tekemistä. Monet meistä opettajista tekevät kesälomalla tällaisia sesonkitöitä”.  Perustelu oli mielestäni ihan järkeenkäypä, kun tuo rahanpuute oli tuttua omaltakin kohdaltani.
Sitten tuli se sopiva väli ja minä pääsin ajamaan.   Osmo-enon tekemän vanerisen polkuauto “Bugatin” omistajana olin aivan ammattilainen kisaamaan moisilla vekottimilla ja hurjan hauskaa oli. Sain ajaa kolme kertaa ilmaiseksi, mutta lähtiessäni opettaja pyysi, että “älä kerro muille, ettei tule hänelle pahaa sanomista”.  En kertonut, mutta arvaatte, että mieli teki. Opettajan arvo kuitenkin nousi minun silmissäni kolmanteen potenssiin.

Muisteli, Heimo Kuukkanen 70-vuoden takaisia.

Satu tytär Lintsilla noin 25v myöhemmin. Autokin on pienempi ja nätimpi kuin minun ajellessani opettajan tarjoamia ilmaiskierroksia.