Lentopommeja Vesilinnan kallioille 1944
Oma maailmaan tuloni ajoittui välirauhan vuosille 1940-1941, mutta pääsin sotia kokemaan juuri ennen niiden loppua, sillä jatkosota alkoi puoli vuotta syntymäni jälkeen. Helsingin suurimmat pommitukset 1944 alkoivat, kun olin juuri täyttänyt kolme vuotta.
Istuin vissiin potalla äitini syntymäpäivänä 6.2.1944, kun jostain kuului valtava räjähdys ja koko talo tärisi. Yksiömme olohuoneen ikkunalasit Läntisen Brahenkatu 10 B:n kuudennessa kerroksessa tulivat palasina sisään, mutta pimennysverhot ja paksu viltti ikkunassa estivät isommat vahingot. Kummitädin ja äidin korvikekestit loppuivat silmänräpäyksessä. Jälkimmäinen sieppasi pöytäliinan nurkista kiinni, nosti sen pussiksi ja vei vauhdilla Myrnakupit ja vähäiset tarjoilut keittoalkovin verhojen taakse suojaan. Meikäläinen kääräistiin housut kintuissa filtin sisään ja sitten vauhdilla portaikkoon kuudennesta kerroksesta pommisuojana toimivaan talon kellariin. Tuo kaikki jäi näkömuistiin yhtenäisenä kuvasarjana
Vuoden -44 helmikuun kuudennen päivän iltapäivällä alkaneet pommituslennot oli niitä harvoja jotka pääsivät läpi Helsingin ilmatorjunnasta tai harhautuksista. Tämä nimenomainen pommi osui vanhan suorakaiteen muotoisen vesilinnan Sturenkadun puoleisille kallioille ja sirpaleitten lisäksi paineaalto rikkoi satoja ikkunoita. Lähimmistä puutaloista taisi kuollakin muutama ihminen.
Sireenien huutoa eli ilmahälytyksiä tuli melko usein talvisodan aikanakin, mutta aniharvoin pommikoneita tai hävittäjiä pääsi Stadin ilmatilaan. Siitä syystä niistä ei aina jaksettu välittää ennenkuin vähintäänkin maa tärisi joko ilmatorjunnan ampuessa tai pommien jo putoillessa kaupunkiin. Meille lähin sireeni näkyi suoraan ikkunasta, jos pimennysverhot eivät olleet kiinni. Se oli Sturenkatu 13-katolla, aivan päädyssä.
Asuintalomme, Läntinen Brahenkatu 10:n kellarissa, oli tällä kertaa varsin täyttä ja ylimmistä kerroksista tulevat olivat tietysti aina viimeisiä, hissiä kun ei saanut hälyjen (hälytysten) aikana käyttää. Mammat motkottivat äidilleni, “kun aina lapsen kanssa viivyttelee suojaan lähtöä”. Pommisuojana toimivassa kellarikäytävässä oli vain pari himmeää lamppua ja varsin hiljaista porukkaa. Tällä kertaa oli totinen paikka, sillä pommitusta kesti koko illan ja yön. Pahin oli kuitenkin vielä edessä, sillä 26.2. samana vuonna pommikoneita tuli illasta aamuun 1000-1500 kappaletta. Pommisuojissa tuli siis vietettyä tuolloin runsaasti aikaa.
Sireenien “vaara-ohi” -ulvonnan jälkeen minut jätettiin kummitädin hoiviin siksi aikaa, kun äiti juoksi Sturenkadun kallioiden yli Kirstinkadulle, noin 300m, kaupungin puisiin vuokrataloihin, katsomaan vanhempiensa vointia. Ehjinä olivat, samoin lähistön muut heppoiset puutalot, sillä lähimmäs osuneen pommin paineaalto oli mennyt ainakin osittain yli niistä. Tuo isovanhempieni asuma puutalokortteli on tallella vieläkin ja yksi sen huoneisto on museona (nyk. Kirstinkuja). Pommikoneitten yksi päätavoitteista olikin juuri vesilinnat, koska niiden tuhoutuminen olisi ollut todella merkityksellinen vahinko kaupungin vesihuollon kannalta. Siksi merkittävä osa IT- (ilmatorjunta) pattereista oli vesilinnojen katoilla.
Kotiin päästyämme äidillä oli kova urakka siivota lasit pöydältä ja lattialta ja peittää aivan ensiksi filteillä ikkuna-aukko, sillä ulkona oli liki 10-astetta pakkasta. Filtti roikkui kyllä usein yöt ikkunoissa myös pimennyksen takia, koska pommitusten vaikeuttamiseksi koko kaupunki pimennettiin aina yöksi. Seuraavana päivänä tuli joku naapuri tai talonmies auttamaan, kun ikkunaan piti saada vanerilla, pahvinpaloilla ja lumpuilla peitettyä lämmönpitäväksi. Tällä kertaa filtti suojasi myös lasinsiruilta, kun ikkuna rikkoutui. Armeijasta lomalle päästyään isä korjasi sitten ikkunan kunnolla, putsasi vanhat kitit puukolla ja taltalla ja kittaisi sitten uudet tai luultavimmin käytetyt ehjät lasit omatekoisella kitillä joka tehtiin liitujauhosta ja vernissasta. Se, mistä isä sai hommattua lasit jäi minulle arvoitukseksi, mutta saattoi olla taloyhtiönkin intressit kyseessä. Muistan, kun katselin vierestä tuon tunteja kestävän toimituksen. Isä oli niin harvoin läsnä, että olihan siinä nähtävää. Työ vei pienestä, alle 30-neliön yhden huoneen ja keittoalko-ovin asunnosta ison osan lattiaa ja isä töineen oli vielä keittiöönkin kulun esteenä. Keittiössä oli puuhella jossa oli uuni ja lämminvesisäiliö ja lisäksi oli kaasuliesi, johon kaasu maksettiin kaasumittariin reijällisillä kaasupoleteilla, joita sai ostaa ainakin Elannon myymälöistä. Ai, niin; hellapuut kannettiin omasta kellarikomerosta jonne ne ostettiin Vaasankadulla olevasta kellarikaupasta.
Tällaisia olivat ensimmäiset muistikuvani noin kolmen ikäisenä ja kuvittelen itse muistavani melkoisen osan noista tapahtumista ja loppuja on vanhempien ihmisten kertomukset täydentäneet. Ida-mummini kertoi talvella 1944 ilmahälytyksen tullessa vetäneensä minua pulkassa perässään matkalla vesilinnan alla olevaan pommisuojaan jonne oli matkaa noin 200m, mutta ei tietä eikä kunnon polkuakaan. Olipa vielä kertomansa mukaan kerännyt pyykit narulta samaan matkaan ohi mennessään. Olin näet Ida-mummilla ja Aku-ukilla päivähoidossa, kun äiti oli töissä. Tuosta reissusta en itse muista mitään.
Historiankirjat kertovat silloisella puhekielellä seuraavasti:
Stadin it-tykistön ja hämäysten ansiosta tuhot jäivät melko vähäsiks. Vain 5 prossaa pommeista osu Stadin silloselle alueelle ja niistäki osa puistoihin, eri puolille kaupunkia, mutta varsinkin itäpuolelle nykysen Vuosaaren seuduille, sytytettiin paljon erilaisia tulia hämäykseks: halkopinoja, latoja ja muuta materiaa esittämään palavaa kaupunkia. Ne pommarit, jotka eivät tiputtaneet lastiaan ilmatorjunnan pakottamina jo mereen, tiputtivat sen hämäystulien alueelle, ennen varsinaista kaupunkia. Itse Hesan keskusta oli täydellisesti pimennetty ja pimennystä valvottiin tarkasti.
Kolmessa suurpommituksessa Hesaan tuli noin 2000 pommikonetta ja noin 2600 tonnia pommeja. Stadilaisia kuoli yhteensä 146 ja 356 haavottui. Kuolleist 6 oli sotilaita. Taloja sortu tai palo kokonaan 109. Sirpalevaurioit tuli noin 300:aan taloon ja 111 taloa sytty palamaan. Neukuilta putos 25 lentsikaa.
Kun funtsataan Dresdenin pommituksii 13.–15. helmikuuta 1945 niin Dresdeniä pommitti 1320 pommarii ja kaupunkiin tiputettiin 3900 tonnii pommei, eli siis melkein samat määrät ku Hesaan. Kuitenkin Dresden tuhoutu lähes täysin ja folkkaa kuoli noin 40 000 (joitteki arvioitten mukaan jopa 200 000). Suurin syy Dresdenin tuhoon oli Britannian ilmavoimien kylvämät palopommit ja niille otolliset sääolosuhteet tulimyrskyn syntymiseen.
Sodan loputtua Hesaan tuli puol vuotta pommituste jälkeen liittoutuneitten valvontaryhmä. Komission puheenjohtaja, kenueversti Andrei Gdanov, oli ällistyny huomatessaan hyökkäyste aiheuttamat vähäset vauriot kaupungiss. Neukuilla oli sellane käsitys, ett pommitukset olis tuhonneet Stadin tosi pahasti ja että juuri pommitukset olis saaneet suomalaiset neuvotteluihin rauhasta.
_______________________
Historiaa:
Talvisota alkoi Helsingissä 30. marraskuuta 1939 – kesti 105 päivää ja loppui 13.3.1940.
Helsingin pommitukset: 30. Marraskuuta —> 01.joulukuuta, 19. Joulukuuta –> ja 25. joulukuuta 1939,
sekä 14. tammikuuta 1940
Välirauhan aika: 13.3.1940 – 25.6.1941 eli vajaa 15kk
Jatkosota alkoi 25.6.1941 ja päättyi 19. syyskuuta 1944. Helsingin pommitukset 6.–7. , 16.–17. ja 26.–27. helmikuuta 1944. Jatkosota kesti n.1144 päivää eli 3-vuotta ja 1,5kk
Talvisodan kylmimpiin päiviin niin Helsingissä kuin Kuusamossakin kuuluivat 17. ja 18. Tammikuuta 1940. Helsingissä 17. päivä oli koko sotatalven kylmin päivä eli alimmillaan -32,9 ja ylimmilläänkin hyytävät -26,5 celsiusastetta pakkasta.
____________________
Kirjoitteli, Heimo Kuukkanen
