Lentopommeja Vesilinnan kallioille 1944
Istuin vissiin potalla äidin syntymäpäivänä 6.2.-44, kun jostain kuului valtava räjähdys ja koko talo tärisi. Yksiömme olohuoneen ikkunalasit tulivat palasina sisään. Kummitädin ja äidin korvikekestit loppuivat silmänräpäyksessä. Jälkimmäinen sieppasi pöytäliinan nurkista kiinni, nosti sen pussiksi ja vei vauhdilla Myrnakupit keittoalkovin verhojen taakse suojaan. Meikäläinen kääräistiin housut kintuissa filtin sisään ja sitten vauhdilla kuudennesta kerroksesta pommisuojana toimivaan kellariin. Tuo kaikki jäi näkömuistiin kuvasarjana. Olin kuukausi sitten täyttänyt kolme vuotta.
Vuoden -44 helmikuun kuudennen päivän iltapäivällä alkaneet pommituslennot oli niitä harvoja jotka pääsivät läpi Helsingin ilmatorjunnasta tai harhautuksista. Tämä nimenomainen pommi osui vanhan suorakaiteen muotoisen vesilinnan Sturenkadun puoleisille kallioille ja sirpaleitten lisäksi paineaalto rikkoi satoja ikkunoita. Lähimmistä puutaloista taisi kuollakin muutama ihminen.
Sireenien huutoa eli ilmahälytyksiä tuli melko usein talvisodan aikanakin, mutta aniharvoin pommikoneita tai hävittäjiä pääsi Hesan ilmatilaan. Siitä syystä niistä ei aina jaksettu välittää ennenkuin vähintäänkin maa tärisi joko ilmatorjunnan ampuessa tai jo pommien putoillessa kaupunkiin. Asuintalomme, Brahenkatu 10:n kellarissa, oli tällä kertaa varsin täyttä ja ylimmistä kerroksista tulevat olivat tietysti aina viimeisiä, hissiä kun ei saanut hälyjen (hälytysten) aikana käyttää. Mammat motkottivat äidille, “kun aina lapsen kanssa viivyttelee suojaan lähtöä”. Pommisuojana toimivassa kellarikäytävässä oli vain pari himmeää lamppua ja varsin hiljaista porukkaa . Tällä kertaa oli totinen paikka, sillä pommitusta kesti koko illan ja yön. Pahin oli kuitenkin vielä edessä, sillä 26.2. samana vuonna pommikoneita tuli illasta aamuun 1000-1500 kappaletta. Pommisuojassa tuli siis vietettyä tuolloin runsaasti aikaa.
Sireenien “vaara-ohi” -ulvonnan jälkeen minut jätettiin kummitädin hoiviin siksi aikaa, kun äiti juoksi Sturenkadun kallioiden yli Kirstinkadulle, noin 300m, kaupungin puisiin vuokrataloihin, katsomaan vanhempiensa vointia. Ehjinä olivat, samoin lähistön muut heppoiset puutalot, sillä lähimmäs osuneen pommin paineaalto oli mennyt ainakin osittain yli niistä. Tuo isovanhempieni asuma puutalokortteli on tallella vieläkin ja yksi sen huoneisto on museona (nyk. Kirstinkuja). Pommikoneitten yksi päätavoitteista olikin juuri vesilinnat, koska niiden tuhoutuminen olisi ollut todella merkityksellinen kaupungin vesihuollon kannalta. Siksi merkittävä osa IT- (ilmatorjunta) pattereista oli vesilinnojen katoilla.
Kotiin päästyämme äidillä oli kova urakka siivota lasit pöydältä ja lattialta ja peittää aivan ensiksi filteillä ikkuna-aukko, sillä ulkona oli reilusti pakkasta. Filtti roikkui kyllä usein yöt ikkunoissa myös pimennyksen takia, koska pommitusten vaikeuttamiseksi koko kaupunki pimennettiin aina yöksi. Seuraavana päivänä tuli joku naapuri tai talonmies auttamaan, kun ikkunaan piti saada vanerilla, pahvinpaloilla ja lumpuilla peitettyä lämmönpitäväksi. Tällä kertaa filtti suojasi myös lasinsiruilta, kun ikkuna rikkoutui. Armeijasta lomalle päästyään isä korjasi sitten ikkunan kunnolla, putsasi vanhat kitit puukolla ja taltalla ja kittaisi sitten uudet ehjät lasit omatekoisella kitillä joka tehtiin liitujauhosta ja vernissasta.
Tällaisia olivat ensimmäiset muistikuvani noin kolmen ikäisenä ja kuvittelen itse muistavani melkoisen osan noista tapahtumista ja loppuja on vanhempien ihmisten kertomukset täydentäneet. Ida-mummini kertoi talvella 1944 ilmahälytyksen tullessa vetäneensä minua pulkassa perässään matkalla vesilinnan alla olevaan pommisuojaan jonne oli matkaa noin 200m, mutta ei tietä eikä kunnon polkuakaan. Olipa vielä kertomansa mukaan kerännyt pyykit narulta samaan matkaan ohi mennessään. Olin näet Ida-mummilla päivähoidossa, kun äiti oli töissä. Tuosta reissusta en itse muista mitään.
Kertoili, Heimo Kuukkanen
Historiankirjat kertovat silloisella puhekielellä seuraavasti:
Stadin it-tykistön ja hämäysten ansiosta tuhot jäivät melko vähäsiks. Vain 5 prossaa pommeista osu Stadin silloselle alueelle ja niistäki osa puistoihin, eri puolille kaupunkia, mutta varsinkin itäpuolelle nykysen Vuosaaren seuduille, sytytettiin paljon erilaisia tulia hämäykseks: halkopinoja, latoja ja muuta materiaa esittämään palavaa kaupunkia. Ne pommarit, jotka eivät tiputtaneet lastiaan ilmatorjunnan pakottamina jo mereen , tiputtivat sen hämäystulien alueelle, ennen varsinaista kaupunkia. Itse Hesan keskusta oli täydellisesti pimennetty ja pimennystä valvottiin tarkasti.
Kolmessa suurpommituksessa Hesaan tuli noin 2000 pommikonetta ja noin 2600 tonnia pommeja. Stadilaisia kuoli yhteensä 146 ja 356 haavottui. Kuolleist 6 oli sotilaita. Taloja sortu tai palo kokonaan 109. Sirpalevaurioit tuli noin 300:aan taloon ja 111 taloa sytty palamaan. Neukuilta putos 25 lentsikaa.
Kun funtsataan Dresdenin pommituksii 13.–15. helmikuuta 1945 niin Dresdeniä pommitti 1320 pommarii ja kaupunkiin tiputettiin 3900 tonnii pommei, eli siis melkein samat määrät ku Hesaan. Kuitenkin Dresden tuhoutu lähes täysin ja folkkaa kuoli noin 40 000 (joitteki arvioitten mukaan jopa 200 000).
Sodan loputtua Hesaan tuli puol vuotta pommituste jälkeen liittoutuneitten valvontaryhmä. Komission puheenjohtaja, kenueversti Andrei Gdanov, oli ällistyny huomatessaan hyökkäyste aiheuttamat vähäset vauriot kaupungiss. Neukuilla oli sellane käsitys, ett pommitukset olis tuhonneet Stadin tosi pahasti ja että juuri pommitukset olis saaneet suomalaiset neuvotteluihin rauhasta.
