Jäälautalla yli Töölönlahden 1951

Tämän tarinan tapahtuma-aikana elettiin vuotta 1951, jolloin olin noin kymmenvuotias.
Kevät oli alkanut tavalliseen tapaan auringonpaisteen ja vesisateen vuorottelulla. Oli sinne väliin mahtunut muutama pakkasyökin, mutta eivät ne estäneet kevään etenemistä ja jäiden lähtöä vesistä.

Salosen Matti, joka asui L.Brahenkatu 10B kolmannesta kerroksessa ja minä kuudennessa, olimme molemmat juuri lukeneet Väinö Riikkilän poikakirjan; ”Lautalla yli Enonselän” ja mietimme päämme puhki, mistä tuollaisen lautan oikein tekisi ja missä sillä sitten meloisi. Äkkiä ajatus kirkastui jommankumman pääkopassa ja muistista vyöryi parin vuoden takaiset jäälauttaseikkailut Brahenkentän uima-altaassa ja puistikon syvänteessä. Missä olisi paras paikka ja tarpeeksi suuria jäälauttoja? No tietysti Töölönlahdella, Pitkänsillan kupeessa, jossa oli myös sopivan kapea kohta tälle lauttaseikkailulle. Muutamassa minuutissa olimme puoiljuoksua matkalla Pitkänsillan rantaan ja siellä hetken tutkittuamme löytyi myös sopivat melan tapaiset talvisäilössä olevien veneiden suojuslaudoista. Nykykartassa kohdan nimi on Kaisaniemenlahti ja leveyttä ylityskohdassamme on noin 100 metriä (vieläkin).

Aivan siinä venepaikkojen vieressä olikin muutama sopivan kokoiselta näyttävä jäälautta irrallaan rannassa. Lauttoja oli syntynyt, kun jokin isompi hiekkajaalan tapainen oli jo päässyt kulkemaan kanavasta läpi ja rikkonut ohenneet jäät. Varovaisten potkimisten ja vähemmän varovaisen päällä hyppimisen jälkeen lautta todettiin yksissä miehin riittävän vahvaksi ja isoksi kuljettamaan nämä kaksi urhoa yli lahden. Vaara oltiin kyllä ymmärtävinämme, kun vettä oli selvästi yli seipäänmitan eli jalat ei taatusti yltäisi pohjaan eikä kummankaan uimataidossa ollut kehumista; Ei kesällä uimahousuissa saati talvella paksuissa talvivaatteissa. Vaaraa oli kyllä miettimällä vähennetty seuraavalla tavalla: Uima- allas seikkailujen viisastuttamina keksimme heittää reilusti hiekkaa kadunreunalta lautan päälle liukastelun varalta ja sitten sitä jo irtaannuttiinkin rannasta meloiksi muuttuneitten laudanpätkien avulla. Pujoteltiin muiden jäälauttojen välistä niitä syrjään tyrkkien ja sivusta omaa lauttaa eteenpäin auttaen. Sitten aukenivatkin avoimet tuulet ja ”aava” Töölönlahden kanava. Aukeni myös pikku hiljaa melojien suut, sillä hiekka alkoi yllättävän nopeasti kulua pois yli lilluvien laineenpoikasten huuhtomana lautalta ja saappaiden alta. Lautta muuttui nopeasti petollisen liukkaaksi.

Samaan aikaan olivat muutamat kotirouvat Pitkäsillanrannan kerrostaloista huomanneet meidät jäälautalla ja kanavan puoliväliin asti kuului heidän hätääntyneet huutelunsa. Selvästi kuului myös, kun luvattiin soittaa poliisit ja palokunta apuun. Siitäkös meille vasta hätä tulikin. Vai vielä poliisitkin tähän. Eikö se riittänyt, että koko ajan meinasi pudota liukkaalta lautalta mereen ja nyt piti vielä yrittää lisätä vauhtia? Hetken kuluttua Musta-Maija, tuo tunnettu poliisin auto näyttikin kurvaavan Pitkänsillanrantaan eli sinne, josta olimme juuri lähteneet melomaan. Poliisiauton näkeminen aiheutti pienoisen paniikin meissä ja melat kävivät tosi vinhaan, vaikka lautalta putoaminen oli vähintään yhtä uhkaavana, hiekan nyt lähes kokonaan huuhtouduttua pois.
Vastaranta läheni onneksi jo melko nopeasti ja tällä puolella ei ollut yhtään jäitä haittaamassa rantautumista. Poliisiauto oli jo tulossa yli Pitkänsillan, kun jäälautta vihdoin osui rantaan ja vaikka rantatöyräs oli melko korkea, niin se ei paljoa ehtinyt meitä poikia haitata maihin hypätessämme. Nyt piti kiireesti vielä juostessa keksiä, minne piiloutuisimme poliiseilta.

Siltä kohtaa rannasta alkoi melko lähellä Kaisaniemen kasvitieteellinen puutarha ja sen ympäri kiersi korkea takorauta-aita. Aidan päällä oli keihään kärkiä muistuttavia terästankoja, mutta eivät ne onneksi olleet sentään teroitettuja. Jos jomman kumman meistä olisi pitänyt, vaikka vedonlyönnistä, kiivetä yli aidan, niin kiipeämättä olisi jäänyt. Nyt olikin eri asia, kun poliisit jo huutelivat rannasta ja lähtivät juoksemaan perään. Ei kai meitä olisi mistään voitu syyttää, mutta ajatuskin siitä, että meitä olisi kyyditty poliisien toimesta Mustalla Maijalla kotiin ja kenties kotiovelle asti, hirvitti suunnattomasti.

Muutamassa sekunnissa olimme yli aidan ja kovaa vauhtia juosten matkalla puiston kätköihin. Hetken läähätettyämme parin rakennuksen takana jatkoimme matkaamme rannan suuntaan ja ratapihaa kohti. Se oli nyt mielestämme ainut turvallinen suunta ja sieltäkin kautta pääsi Eläintarhan kentän ja Vesilinnan kallioiden (nykyisin Linnanmäen kalliot) viertä kotiin Läntiselle Brahenkadulle. Päästiinkin, mutta matkalla pohdittiin jo vakavasti, että mitä tästä reissusta uskaltaisi kotona tai kavereille kertoa. Päädyttiin sitten siihen, ettei kannata kertoa kenellekään, kun se sitten kuitenkin kulkeutuisi vanhempien korviin eikä siitä hyvää seuraisi. Pauhaisivat kumminkin, että olisimme voineet vaikka hukkua ja niin edelleen. Ei silti oikein keksitty, mistä olisi pitänyt kolkuttaa huonon omantunnon? Vai olisiko tuo ollut vain väkevä kokemuksen ääni joka kuiskutteli varoituksiaan. Eihän me edes kastuttu tällä kertaa ! Jaa, no, vähän takin lieve ja hiha ratkesivat minulta ja housun lahje Matilta siinä aidan ylityksessä, mutta sellaista sattui harva se päivä muutenkin.
Entä, jos sittenkin olisi pudottu jäihin ja hukuttu ?

Sovittiin, ettei mennä enää toista kertaa. Eikä menty. Me muutimme samana kesänä Hämeentien varteen Sakarinkatu kakkoseen ja yhteydenpito vanhaan pihaan ja Masaan hiipui. Yhteydet katkesivat tyystin, kun muutimme 1954 Vartiokylään. Ei ollut vielä kännyköitä, nettiä ja Facebookia tai muita sellaisia Tindereistä ja Twittereistä puhumattakaan. Lankapuhelinkin hyvin harvalla kotonaan ja vielä harvemmassa puhelinkioskit.

Kirjoitteli, Heimo Kuukkanen. Viimeksi päivitetty 23.11.2020