KK2 Koulukiusaamisia kansakoulussa 1948-52
Samana vuonna -48, kun isäukko osti tontin Vartiokylän Käätypolulta, alkoi koulunkäyntini Aleksis Kiven kansakoulussa. Heti alkuun selvitti silloinen opettajamme, satukirjailija Hellin Tynell, oppilaittensa osaamistason ja pian selvisikin, että luokalla oli neljä lukutaitoista oppilasta.
Lukutaitonsa koulun alkaessa osoitti pari tyttöä eli Orvokki ja Marja-Leena sekä pojista Sänkiahon Risto eli Ripa ja tämä Heimo. Tavaamisen ja sanojen tavuttamisen osaaminen piti todistaa siinä saman tien ja kaikki neljä siitä selvisivätkin heti. Muistaakseni olimme myös kohtuullisen laskutaitoisia. Parasta oli se, että muiden aloittaessa kirjaimien ja lukemisen opettelua, me lukutaitoiset saimme luettavaksemme opettajan itsensä kirjoittamia satukirjoja ja niiden loputtua Topeliuksen ”Lukemisia lapsille” -sarjan kirjoja. Lukutaitoprosentti luokassamme oli vajaat kymmenen, sillä luokassa oli 42 oppilasta. Kävi myös nopeasti selväksi, ettei välitunnilla paljon tarvinnut meikäläisenkään virnuilla, kun jo oli nenä kipeänä ja vaatteet palkeenkielillä. Ripalla ja minulla oli vielä muitakin rasitteita kuten pieni koko ja hörökorvat, joista molemmat saimme kuulla ihan riittämiin. Itselläni oli vielä suhteellisen terävä kieli ja hyvä ulosanti, joka pahensi tilannetta. Ripa osasi olla diplomaattisempi jutuissaan ja hyvä myös tiedoiltaan, joten häntä alettiinkin enteellisesti haukkua professoriksi. Tytöt selvisivät mielestäni paremmin omissa piireissään, vaikka ei minulla siitä mitään konkreettista tietoa ole. Tyttöporukoissa kun ei ainakaan nyrkit siihen aikaan heiluneet, pikemminkin sitä henkistä terroria, niinkuin ilmeisesti nykyäänkin pääosin.
Vaatteista tuli myös sanomista, ei niinkään muodin vuoksi vaan, kun monet olivat todella köyhistä kodeista, niin asut olivat kuluneita ja paikattuja tai väärän kokoisia ja pahimmillaan kaupungin köyhäinavusta saatuja. Itselläni oli muutamat housut ja takit isäukon armeijanaikaisesta vaatetuksesta muokattuja. Nykyäänhän risaisilla vaatteilla suorastaan ”koreillaan”. Itselläni oli lähes aina paikattua ja parsittua päällä, kun vaatteeni eivät tahtoneet kestää riennoissani ja monet koulukaverit vielä edesauttoivat siinä. Äitini oli ompelija ammatiltaan ja parsi ja paikkasi romppeet iltaisin kasaan motkottaen samalla moisesta menosta. Vanhemmille ei voinut kertoa kiusaamisista, siitä olisi seurannut vain pahempaa; kantelupukkikin olisit vielä kaiken lisäksi ollut. Isäukolle kerran tappeluja selitellessäni hän kuittasi melko lakonisesti, ehkä tilanteeni arvaten, että ”pidä puolesi, ei siinä muu auta”. En muista kuitenkaan koskaan pelänneeni kouluun menoa, mutta kyllä se aika-ajoin jännitti, että mitä taas päivän mittaan tulossa on.
Käytännön koulukiusaaminen silloiseen aikaan tapahtui tiukemman valvonnan alla kuin nykyään, sillä opettajilla oli tiukempi kuri ja selvästi enemmän auktoriteettia kuin nykyään. Karttakeppiä käytettiin herkästi myös muuhun kuin liitutaulun tai oppilaitten osoitteluun. Kuulin myös tarinoita muutamista miesopettajista, jotka nostelivat pahimpia pukareita niskasta seinälle, kun ei puhe tehonnut. Taustalla oli osittain sota ja sotaväen kuriin tottuneet miehet. Myös ruumiillinen kunto sodan jäljiltä auttoi asiassa. Välituntivalvonta oli myös aktiivisempaa ja pahimmat möykkääjät tai riehujat pääsivät pikaoikeudella jälki-istuntoon lauantaisin. Vanhempien mielipiteitä asiasta ei kyselty. Toisaalta luokkakoot olivat tuplat nykyisiin verrattuna ainakin A.Kiven koulussa, jossa oli tuolloin neljästä- lähes viiteenkymmeneen luokassaan alaluokilla ja yli neljäkymmentä ylemmilläkin. Koulu oli pohjoismaiden suurimpia 1950-luvulle asti, ja enimmillään oppilaita oli yhteensä noin 2500 kahdessa vuorossa. Vessat olivat pahimpia paikkoja. Siellä oli aina tyrkkijöitä ja muita kiusanhenkiä kyttäämässä.
Pahin tilanne luokallamme oli kaikkein pienimmän pojan kohdalla, jolla Ripan ja minun rasitteitten lisäksi oli ”pullonpohja”- silmälasit. Onnekseen hän oli tavattoman vahva ikäisekseen ja kokoisekseen ja pystyi siten pitämään fyysisesti puoliaan. Hän herätti myös kunnioitusta poikaporukassa kiipeilemällä koulun karkeakuvioista roiskerapattua pintaa myöten ulottumattomiin vain sormien ja varpaiden avulla. Itsekin sain kerran ”pinnoja” samasta syystä, kun kiipesimme peräkkäin, Jussi edellä, seinää pitkin koulun aulan katolle ja sieltä sitten tuuletusikkunasta luokkaan. Jussi teki sen vielä monesti, mutta minulle riitti tuo kerta, jossa arvelin olleen reilusti onneakin, etten pudonnut neljästä metristä pihan asfaltille siirtyessäni seinältä katolle. Kaverit toi kengät perässä luokkaan. Pakopaikkana käytimme myös joskus voimistelusalin köysiä, joihin kiipesimme kiusaajiamme pakoon. Jos joku yritti perään, siirryimme rivissä seuraaviin. Oli myös melko helppoa potkia perässätulijaa sormille. Noissa köysissä ei tarvinnut ihan pelkillä käsivoimilla roikkua, vaan pyöräytimme köyden jalan ympäri lenkiksi ja toinen lukoksi päälle. Näistä tempuista sai tietenkin myös negatiivista palautetta ja apinoita tai simpansseja olimme siitä alkaen, varsinkin Jussi- poika, jonka nimestäkin kiusaajat saivat monen pilkkarallatuksen aiheet. Itselleni nuo kiipeilytaidot ja voimat sain kesäruokinnassa sukulaisissa Savossa, jossa kiipeilin puissa pitkin kesää haittalintujen pesiä hävittämässä.
Ripan kanssa puolustimme kykyjemme mukaan Jussia pahimmissa tilanteissa, mutta välillä oli ihan tarpeeksi tekemistä omissakin. Itse hankin lisää ilkkumisen aiheita esiintymällä luokassa lastenlauluja laulamalla tai lukemiani satuja kertomalla äidinkielen tunneilla.
Isommat käsikähmät ja tappelut alkoivat vasta ”isojen puolelle” siirryttyämme kolmannella luokalla. Siellä luokastamme tuli kokonaan poikaluokka ja opettajaksikin miesopettaja. Opettajan nimeksi Risto vahvisti Winterin. Ensimmäinen muistamani yhteenotto alkoi takanani istuvan pojan tarpeesta raapia terävällä mustekynällään (nk. hiusterä) niskaani äidinkielen tunnilla. Sanoin hänelle pari kertaa hiljaa ja pari kertaa jo varsin kuuluvasti asiasta, mutta tilanne vain paheni, kun opettaja ei tuntunut asiasta välittävän. Lopuksi poika alkoi tökkiä kynällään reikiä niskaani ja silloin paloi pinnani. Nousin ylös pulpetistani, menin kiusaajani vierelle ja löin nenän verille. Nyt huomasi myös opettaja tilanteen ja kiiruhti paikalle. Muut oppilaat ympärillä todistivat asian oikean laidan, mutta opettaja tivasi, miksen ollut ilmoittanut asiasta hänelle. Kerroin kieltäneeni poikaa kahdesti ja kuuluvalla äänellä jonka muut oppilaat taas todistivat, että ”monta kertaa”. Lisäksi näytin verta ja mustetta tihkuvan niskani. Lopputuloksena tökkijä lähetettiin kouluhoitajalle nenävuotoa tyrehdyttämään ja määrättiin tunti jälki-istuntoa lauantaiksi. Itse en saanut ihmeekseni mitään rangaistusta. Ehkä opettaja otti osan vastuusta.
Kerran olimme taas välitunnilla ja joku natskuleikki (naatta) menossa, kun minuutin aikana olin viidettä kertaa natskuna ja aloin huuteluista ymmärtää, että tässä juoksutetaan taas ihan kiusan vuoksi. Kiukkuni oli siis jo valmiiksi koholla, kun eräs isokokoinen viidesluokkalainen hyppäsi eteeni ja törmäsin häneen täydessä vauhdissa. Kaveri tuuppasi minut nurin ja huuteli perään, että ”mitäs siinä törmäilet rääpäle”! Ylös noustuani hän tuuppasi uudelleen ja tekstiä tuli lisää. Silloin minulta paloi lopullisesti pinna ja näin sananmukaisesti punaista. Kävin päätä pidemmän kimppuun ”apinan raivolla”. Hakkasin nyrkein, potkin monoin ja tein lopuksi onnistuneen jalkakampin ja sain kiusaajani nurin. Tämä ei ehtinyt kuin perääntyä selällään potkien pitkin pihaa ja suojata kasvojaan. Tiesin myös, että jos hän pääsee tilanteen herraksi, niin minulle käy huonosti. Olin kaverin selän päällä sepelipihalla ja hakkasin hänen päätään korvasta ja tukasta repien maahan, kun valvova opettaja tuli metelin hälyttämänä paikalle. Meidät tappelijat komennettiin ylös ja selvittely alkoi välittömästi. Meidän luokan, minua äsken vielä höykyttänyt porukka todisti yhteen ääneen Ripa etunenässä, että ”toi isompi, viidesluokkalainen alotti, se löi ja tuuppi”. Pikaoikeus toimi heti: hävinnyt, vertavaluva kouluhoitajalle paikattavaksi plus tunti jälki-istuntoa lauantaina ja voittanut luokkaansa rauhoittumaan. Välitunti oli päättynyt.
Tämän tapauksen jälkeen kuljin pitkän aikaa kouluun ”pikkupihan” kautta, koska isojen puolella odotti kostonhimoisia viidesluokkalaisia. Pikkupihalle piti kiivetä lähes parikymmenmetrinen pensaikkoinen ja jyrkkä rinne ylös, kavuta huomaamattomasti koulun verkkoaidan yli ja hipsiä välituntivalvojan silmien ohi isojen puolelle. Onneksi olin pienikokoinen ja sulauduin jotenkin joukkoon. Juoksin yleensä aina ”isojen” pihalta sisään vasta viimeisten joukossa.
Yksi tyypillinen välituntien tappelumuoto alkoi, kun kuului huuto: ”kasan alkua”. Silloin oli joku pienempi paini tai tappelu menossa ja muut ympäriltä hyppivät päälle ”avuksi”. Jäin useammankin kerran tällaisen kasan alimmaiseksi, mutta keksin konstin päästä pälkähästä: Heti, kun kasaa alkoi syntyä purin hampaani ensimmäiseen kohdalle osuvaan ”lihaan” ja niin kovaa, että varmasti tehosi. Kiireisiä poispyrkijöitä tuli lisää sitä mukaa, kun pääsin hampaitani käyttämään.
Hammasrivinäytteitäni löytyi varmasti kymmenistä oppilaista tuolta parin vuoden jaksolta. Eivätkä läheskään kaikki olleet oman luokan oppilaita. Omakotialueella Vartiokylässä, Käätypolun laakson Peltsillä, tätä myös harrastettiin, mutta kasat jäivät onnettoman pieniksi osanottajien loppuessa kesken. Hampaita ei tarvittu siellä. Toinen yleinen kokoontumishuuto koulussa nyrkkitappelun alettua kuului: ”verta ja luita, verta ja luita!” Valvovat opettajat arvasivat yleensä mennä hätiin tuossa vaiheessa.
Koulupihalla tuli sitten tilanne missä hammastarhani harveni olennaisesti. Tulitikku- ja postimerkkeily olivat silloin kovasti muodissa ja niitä vaihdeltiin keskenämme monin tavoin. Yksi tapa oli arpoa ruutuvihon välissä olevista kaverin merkeistä vaihdokas pistämällä sormi haluttuun sivuväliin. Olin juuri näissä puuhissa, kun Bruno, eräs isohko meidän luokan poika tuli siihen sivusta suutaan soittamaan ja arvostelemaan merkkejämme. Sanoin hänelle ensin hyvästi ja sitten pahasti, niinkuin lihavuuteen taipuvaisille tulee joskus sanottua. Poika perääntyi hetkeksi näköpiiristä ja me jatkoimme keskeytynyttä vaihtokauppaamme. Sitten tapahtui: Yht’äkkiä sain sivulta kovan iskun leukaani sillä seurauksella, että huuli halkesi ja neljä alahammasta edestä katkesi isoja ylähampaita vasten. Syljeskelin hetken hampaanpätkiä ja verta suustani ja lähdin sitten juosten kouluhoitajan pakeille. Ei siinä muuta ollut enää tehtävissä kuin puudutusta ja särkylääkettä ja passitus hammaslääkärin tuoliin. Siinä vietin monet tunnit, kun vaurioita yritettiin korjata, mutta eihän niitä entiselleen saatu. Kaiken lisäksi tumpelo hammaslääkäri porasi yhden hampaan läpi suoraan hermoon. Hyppäsin tuolissa varmaan puoli metriä. ”Ohhoh, olipa se hermo lähellä”, totesi lääkärirouva. Samana iltana, kun tapaus koulussa sattui, talutti tämän lyöjän äiti poikansa korvasta meille kotiin pyytämään anteeksi. Annettiinhan me, lyhyin hampain, mutta koulussa oli pakko tälle kaverille kuitata, että ”älä ikinä enää koske minuun tai tulee pesäpallomailasta”. Kymmeniä vuosia myöhemmin, 90-luvun alussa, tämä samainen luokkakaverini muutti Vartiokylään Huhtasuontielle asumaan meitä vastapäätä. Postilaatikosta nimemme nähtyään hän tunnisti minut ja tuli vielä kerran pyytämään anteeksi. Mikäpä siinä, vanha unohtunut juttu ja kylmänvihlontakin paikatusta hammasrivistä oli jo vuosia sitten loppunut.
Vuonna -52 loppui kohdallani kansakoulu, kun pääsin Kallion Yhteiskouluun. Tämä silloinen kaverini Ripa (Risto Sänkiaho) pääsi ”Hykkylään” Torkkelinmäelle ja sovimme siinä A.Kivenkoulun pihalla erotessamme, että tapaillaan myöhemmin, mutta ei sitten tavattu. Asiaan vaikutti eniten muuttomme Vartiokylään ympärivuotisiksi asukkaiksi -54, jolloin pyörimiset noilla kulmilla lähes loppuivat ja kaverisuhteet katkesivat. (Tavattiin kumminkin Ripan kanssa v.2015 syksyllä 63v:n jälkeen, kun Risto Maija-vaimoineen kävi meillä kylässä. Käytiin mekin sitten Tampereella Alihankintamessujen aikaan 😉
Kirjoitteli, Heimo Kuukkanen
