KK4 Koulukiusaamisia ammattikoulussa 1956-58
Ammiksen kävin Radio- ja TV- linjalla silloisella ”Linjojen ammattikoululla” aivan Ensimmäisen Linjan perällä Hakaniemestä katsoen. Siellä oli tuohon aikaan vanhat puutalot koulurakennuksina, mutta 1958 jälkeen muistaakseni siirtyivät Vallilan Ammattikouluun Sturenkadulle tämän koulun kaikki luokat. Myös Maalariammattikoulu. Puhelin- ja radioluokat olivat yläkerrassa ja maalariammattikoulu alakerrassa.
1956 ammattikoulua aloittaessani olimme jo pari vuotta aiemmin muuttaneet täysivuotisiksi asukkaiksi Vartiokylään Käätypolulle. Yhdestä tussari- välikohtauksesta kerroinkin jo tämän ammattikoulun yhteydessä, mutta kyllä sieltä muitakin tapauksia jäi mieleeni. Tämä mainitsemani tässä: (https://www.heimovanhin.fi/tussarit-noin-v-54/ )
Kiusaaminen oli täällä vieläkin pahempaa kuin aikaisempina vuosina kansa- ja oppikoulussa, mutta nyt minulla oli yksi samanlainen kiusattu ja kiukkuinen kaverina. Kesselin Veka eli Veikko Kesseli, jostain Hyvinkäältä päin oli tosi hyvä pari, kun puolustauduimme kiusaajiamme vastaan. Kun jokin tuuppimiskisa alkoi, yritimme hajottaa porukkaa juoksemalla eri suuntiin ja sitten jostain välistä jalkakamppi kaverin vainoojalle. Toinen lähes sataprosenttinen konsti oli heittäytyä täydestä vauhdista kyykkyyn perässätulijan jalkoihin ja katsoa, kun kaveri lensi rähmälleen yli. Tässä tempussa auttoi, kun kaveri huusi sivulta, että ”NYT”. Myös valikoiden kolhimme kiusaajiamme siten, että jompikumpi meni vaivihkaa valitun taakse kyyryyn ja toinen tuuppasi tämän päistikkaa yli selälleen. Ja sitten taas karkuun. Eivät nämä konstit kiusaamista lopettaneet, mutta harvensivat tahtia, kun kiusaajan oma riski saada kipeätä kasvoi.
Kyllä meitä rökitettiin aina kiinni saatuna milloin mitenkin, mutta nykyaikaista maahan kaadetun tai kaatuneen potkimista en koskaan nähnyt eikä omallekaan kohdalle osunut. Vain kerran eräs oman luokkani isokokoinen oppilas kävi minuun niin pahasti kiinni ja väänsi käden tunnottomaksi, että päätin kostaa oikein harkitusti. Kyttäsin tilaisuutta monta päivää ja kerran sitten hänen tullessaan ulos vessasta löin häntä takavasemmalta niskaan kaksin nyrkein, sellaisen ”lekalyönnin”. Kaveri pyörtyi siihen paikkaan ja kellon soidessa jäi siihen vielä makaamaan. Minulla oli uhoa vielä päällä ja sanoin kavereillensa, että ”korjatkaa tuo edes vessaan takaisin tunnin ajaksi, ettei loju tuossa käytävällä”. Korjasivat. Olin varma, että tästä tulee kovat seuraukset, mutta niin ei käynyt. Opettaja kyllä kysyi tunnin alussa missä tämä oppilas on, mutta pojat sanoivat, että jossain asioillaan varmaan. Kaverin toivuttua, seuraavana päivänä, pidimme lyhyen neuvottelun, jonka teemana oli, että jos vielä kosket minuun, saat ensi kerralla pesäpallomailasta. Teimme sovun, vaikkemme kavereiksi ryhtyneetkään eivätkä opettajatkaan saaneet tietää mitään. Koulun oppilasaines oli varsin kirjavaa, sillä osa oli todella pyrkinyt sinne, mutta melkoinen osa vain joutunut, varsinkin puhelinpuolelle, jolle oli matala kynnys tuolloin. Siitä johtui, etteivät opettajat olleet kovin tarkkoja pienten välienselvittelyjen suhteen ja oppilaitten joukossa oli myös jo aloittelevia alkoholisteja, joilla oli taskumatti joskus tunneillakin mukana.
Toinen ikävä ilmiö oli erilaiset aseet, joita kuljetettiin koulumatkatappeluja varten. Poliisit kävivät kahdesti minun aikanani tyhjennyttämässä luokittain kaikkien laukut ja taskut. Saaliina kertyi linkkuveitsien, kettinginpätkien, nyrkkirautojen ja puukkojen lisäksi koulun työpajalla tehtyjä moniteräisiä heittoveitsiä eli heittotähtiä tai -ristejä. Onnekseni tällainen ratsia ei osunut kohdalleni silloin, kun kuljettelin viikon päivät tussaria (omatekoinen käsiase) laukussani. Taisi siellä olla jonkin aikaa se nyrkkirautakin koulumatkojen varalta. Kumipäällysteisen sähkökaapelin pätkä ei olisi poliiseja häirinnyt sähkömiehen laukussa … ehkä.
Yhden kunnon rangaistuksen tämä luokkani häirikköporukka sai näitä heittoveitsiä heitellessään metallityöpajaluokan oviin ja seiniin. Tämän metalliosaston opettaja oli jostain syystä joutunut lähtemään kesken tunnin asioilleen ja pojat alkoivat heitellä veitsiään. Pahaksi onneksi viereisen sähköluokan opettaja tuli katsomaan mekkalan syytä ja avasi oven.
Tähtisakaraveitsi osui kymmenen sentin päähän hänen kasvoistaan suoraan avattuun oveen. Tuo kaiken kokenut kuusikymppinen ja sodankäynyt opettaja ei juuri hätkähtänyt, vaan määräsi pojat riviin, kirjoitti nimet ylös ja tuomitsi neljänä peräkkäisenä lauantaina kahdeksi tunniksi kittaamaan, maalaamaan ja lakkaamaan työhuoneiden kaikki kolot umpeen. Hän tulee valvomaan. Valitusoikeutta ei ollut eikä äideille tai isille viestitelty.
Viljo isämme oli jossain ammattioppilaslautakunnassa niihin aikoihin. Olin maininnut hänelle joidenkin opettajienkin haiskahtavan viinalle silloin tällöin ja eräällä tarkastuskäynnillä hän kysyi tällaiselta opettajaltani asiasta. ”Ei täällä selvin päin jaksa olla koko viikkoa” oli ollut vastaus. Sopivat, että Sturenkadulle muuton jälkeen asiaan palataan, jos vielä antaa aihetta. Ei kuulemani mukaan antanut.
Viimeinen tapaus, joka oli mennä tosi pahaksi, tapahtui koulun portaikossa toisella luokalla. Olimme välitunnilta tulossa, kun kiusaajaporukan nokkamies, Torstin Harto, juoksi portaissa ohitseni ja löi ohi mennessään kovan koukun palleaani. Kivusta kyyristyessäni ehdin kuitenkin tarttua häntä housunkauluksesta kiinni ja vedin täysin voimin taaksepäin. Harto lensi vastaantulevien lomasta selälleen alemmalle tasanteelle ja oli vain muutamasta sentistä kiinni, ettei olisi lyönyt päätään valurautaiseen lämpöpatteriin. Mahtoi kaveri olla mustelmilla tuon kivisten rappusten laskun jälkeen, kun selällään meni. Uhosin myös tuolloin, ettet ensi kerralla pääse näin vähällä. Hulluksi Kuukkaseksi joskus vielä kutsuivat, mutta kiinni käymiset loppuivat.
Myös tämän Harton kanssa tulimme jatkossa melko hyvin toimeen ja hän oli ihan mukavaa keskusteluseuraa satunnaisilla koulumatkan pätkillä. Myös Kesselin Veikko jätettiin rauhaan. Olin myös kasvanut kiusallisen pituuseronkin kiinni noina vuosina eli reilut 16 senttiä kahdessa vuodessa. Sekin tasasi vähän puntteja. Ymmärrän hyvin niitä koulukiusattuja, jotka eivät uskalla, osaa tai pysty pitämään puoliaan. Ei se minun tai kiusattujen kavereitteni mielestä ollut herkkua koskaan, vaikka nämä muutamat onnistuneet ”palautteet” parhaiten mieleen jäivätkin. Se arki oli jatkuvaa nälvimisten kuuntelemista ja tönimisten vastaanottamista. Kiusatuksi jouduttuaan on todella vaikeaa löytää kaveria, koska kaveri siinä helposti joutuu myös uhriksi. En myöskään yllytä toimimaan tavallani, sillä siinäkin olisi monasti voinut käydä pahasti molemmin puolin. Jos noissa pahimmassa tilanteissa kiusaajani olisi kuollut tai vammautunut, niin minä kiusattunakin olisin kuitenkin joutunut syytteeseen ja kenties korvauksiin.
Neuvojakaan en osaa antaa, tilanteet ovat niin henkilökohtaisia ja erilaisia, mutta onhan nyt onneksi kouluissa tapahtumassa vihdoin jotain edistystä tässä asiassa… ehkä … kenties … toivon ainakin …. tai sitten ei.
Muisteli, Heimo Kuukkanen
