Heimo-Vaijan tarinoita

  KK 1, Koulu- ja työpaikkakiusaamisia 1948-58
Esipuhe

Olen tässä vuosien varrella seurannut julkista keskustelua koulu- ja muusta kiusaamisesta omaa  kouluaikaani muistellen. Mietin siinä yhteydessä muiden tavoin usein, kuinka paljon itse aiheutin sitä tahattomasti tai tahallani varomattomilla puheillani ja teoillani tai lahjaksi saadulla ulkomuodollani tai vaatetuksellani.  Valitkoon lukija mieleisensä variaation seuraavien tarinoitteni perusteella kansa-, oppi-, ammattikoulu- ja työpaikkakiusaamisista.

Olin kouluni alkaessa osannut lukea tasan kolme vuotta eli neljä- ja puolivuotiaasta, joten saman ikäiset kaverit vaikuttivat kiistämättä lapsellisilta jutuissaan ja tiedoissaan. Ei minunkaan lukemistoni ollut kovin laaja; muutama satukirja, Demari päivälehtenä ja Kansakoulun Raamatunhistoria väripainoksena vm.-45. Silti se vaikeutti suhtautumisiin puolin ja toisin. Osasin myös auttavasti laskea koulun alkaessa. Lisäksi omaksuin Brahiksen ja Alppilan ympäristöstä hieman vanhempien poikien räväkän kielenkäytön, joka aiheutti sittemmin useita vaurioita henkilööni ja vaatetukseeni. Minulla oli myös jonkinasteinen esiintymisvietti, joka ilmeni vapaaehtoisena tarinoiden kertojana sekä isäni opettamien ja itse oppimieni lastenlaulujen laulajana (hieman nuotin vierestä ehkä). Ulkonäkökin aiheutti sanomisia, sillä hintelyyden ja vähäisen pituuskasvun lisäksi merkille pantiin selvät hörökorvat.

Kestin mielestäni melko hyvin suusanallista väärinkohtelua, mutta tuuppimista saati lyömistä en sulattanut lainkaan. En myöskään kykene muistamaan tapauksia joissa olisin ollut alkuunpanijana yhteenotoissa, olkoon ollut sitten sanallinen tai fyysinen.  Jos kävin itse kimppuun, niin kyseessä oli kosto jostain tapahtumasta päivän- parin sisällä, jossa olin ollut mielestäni aiheetta saamapuolella.

Luku- ja laskutaidon osalta vanhempieni valitsemana aloitusluokka saattoi olla väärä ainakin siinä mielessä, että minulle jäi vuosien varrella kohtuuttomasti aikaa kaikkeen muuhun koulunkäynnin kustannuksella. Alusta asti jäi se käsitys, että minähän osaan jo kaiken tämän ja loput muistan tunnilta. En koko kouluaikana lukenut tai tehnyt kotona läksyjä. Korkeintaan keskikouluaikoina bussissa vajaat puoli tuntia Vartiokylästä Kallioon ja takaisin. Sen sijaan lainasin Kallion kirjastosta noin sata kirjaa per lukuvuosi lasten- ja nuorisokirjoista kemiaan ja fysiikkaan, teknisiä askartelukirjoja unohtamatta.  Kirjasto oli myös hyvä paikka koulun vieressä lymyillä kiusaajiaan piilossa. Koululaukkuni oli näistä syistä myös melko painava ja hyvä ase heilauttaa tarvittaessa, mutta hidaste karkuun juostessa.  Olin myös kansa- ja oppikoulun aikoina pienikokoinen eli eturivissä luokan jonossa pihalla, Pienikokoiselle paras konsti oli nopeat jalat ja tiheät mutkat. Myös silmät selkäpuolella olisivat auttaneet.  Lisäksi oli hyvä olla varalla muutama hyvä pako- tai piilopaikka valmiiksi katsottuna ja mieluimmin takaovella varustettuna.

No, asiaan!
Nämä poikkeavuuteni saattoivat olla painavimmat syyt yhteenottoihin koulukavereitten ja joskus muunkin ympäristön kanssa, mutta en silti hyväksy jälkeenpäinkään sitä, että  näitä asioita piti aina selvittää isommalla porukalla. Aina tarvittiin kahdesta kuuteen poikaa koosta riippumatta testaamaan pienimmän nenän ja vaatteiden kestokykyä.  Yksi tyypillinen simputusmuoto näillä kiusaajilla oli saartaa kiusattava rinkiin ja siinä häntä sitten tuupittiin puolelta toiselle. Kahden kohdatessa  kiusaajiani sain yleensä kulkea rauhassa tai lyödä päin “pläsiä” (jos olin velkaa) ennenkuin juoksin karkuun (sen kavereita saattoi olla lähistöllä tai se itse saattoi olla liian iso vastustajaksi).  Keskimäärinhän minulla meni hyvin: Oli sentään pari hyvää kaveria enkä joutunut siihen vaiheeseen, jossa olisin pelännyt kouluun menoa. Korkeintaan piti miettiä, miten tänään huijaan kiusaajiani ja pääsen livahtamaan luokkaan huomaamatta.  Esimerkiksi talonmiehen asunnon läpi kesken heidän aamiaisensa oli pari kertaa oppikouluaikana käyttämäni konsti. En jäänyt kiinni siitä, vaikka toisella kertaa asukkaat huomasivat, mutta eivät ehkä tunnistaneet.  Tavallisin konstini oli, että odotin jossain koulun ulkopuolella ja kellon soitua, kun oppilaat menivät sisään,  juoksin luokkaan viimeisten joukossa.  Näissä tarinoissani kerron lähinnä onnistuneista selviytymisistä, sillä sellaiset muistaa parhaiten.  Haukkumiset, selkäsaunat ja vaatteitten repimiset olivat sitä arkipäivää, jota en kovin paljoa näissä tarinoissani kertaa.
Näitä miettiessäni ajattelen myös niitä koululaisia, jotka ovat arkoja, hiljaisia ja vetäytyviä luonteeltaan.  Heille tällaiset tilanteet ovat tuhoisia, kun ei ole keinoja selvittää asioita suullisesti tai fyysisesti.  Pitää ottaa vain vastaan kaikki mitä tulee.  Ja sitähän silloin tulee.  Melkoinen osa tietenkin selviää soluttautumalla porukkaan, tai hyvittelemällä kiusaajiaan, mutta se ei ollut minun valintani.
Tämä kaikki alustuksena seuraaviin tarinoihini: Koulukiusaamisia kansakoulussa, keskikoulussa, ammattikoulussa ja jopa kesätyöpaikalla; nimellä: työpaikkakiusaamisia.

Kirjoitti, Heimo Kuukkanen