Koiramaisia juttuja Vartiokylän ympäristöstä 1950-60-luvuilta

  Tässä häpeäkseni täytyy tehdä joitakin tunnustuksia nyt, kun ne ovat jo rikosoikeudellisesti varmasti vanhentuneita.

  Tuoreimmat tarinat ovat TV-huoltomies ajaltani 60-luvulta ja tapahtumapaikat sen aikaista Vartiokylää, jossa asuimme. Vanhimmat 50-luvulta.  Tässä tarinat:

  Ensimmäinen liittyi siihen naapuristossa vartioivaan Vinnarin susikoira Moppeen, joka kävi tosissaan yhteen aikaan myös minun hermoilleni, kun jouduin jostain syystä kulkemaan Kontulan bussilla koulumatkoja. Se rähisi ja haukkui mennen tullen koko tontin  matkan ja vähän päälle.           Yhtenä iltapäivänä koulusta tullessani poltin hihani totaalisesti. Oli vissiin ollut jo muutenkin  huono päivä ja sitten vielä tuo räyhäävä Moppe. Hain vaivihkaa melko uuden Valmet Airis- ilmakiväärini kotoa ja kiertelin menojani tarkkailevien naapurien näköpiirin ulottumattomissa (olin melko hyvä siinä) ja päädyin Takakaltsin kautta Etukaltsille. Olin jättänyt ilmakiväärin piiloon ja kävin näyttäytymässä Mopelle, joka tulikin  vauhdilla rähjäämään aidalle. Menin hissuksiin pensaikkoon valmiiksi valitsemaani kohtaan, johon Vinnarien ikkunoista ei nähty.  Nostin ilmakiväärin olalle ja tähtäsin kuonoon silmien väliin. Odotin hetken, että koira rauhottui hetkeksi, etten osuisi silmiin ja laukaisin. Kova ulvaisu ja Moppe raapi tassuillaan kuonoaan. Kävin aidalla näyttäytymässä ja Moppe mulkoili ja hieroi välillä kuonoaan. Mutta haukkumiset loppui. Kun myöhemmin lähes päivittäin kuljin ohi, niin Moppe hävisi talon toiselle puolelle minut nähtyään.
  Muutaman kuukauden päästä Vinnarin rouvalla oli ohi kulkiessani jotain sähköteknistä  kysyttävää. Muistaakseni hän ei keksinyt mikä sulake piti vaihtaa, kun kaikissa oli nappi tallella, mutta keittiöön ei tullut sähköä ja tiesi minun olevan ammattikoulussa radiolinjalla eli melkein sähkömies.
  Rouva avasi portin ja sanoi, että “missähän se Moppe on, kun se tavallisesti ryntää tähän viimeistään, kun kuulee portin narahtavan”. Hän ihmetteli hetken ja huuteli Moppea sitten.
Koira tuli, mutta jäi kohteliaasti muutaman metrin päähän vähän päätään riiputtaen. “Mikäs sitä vaivaa, kun ei ole sinusta tuon kiinnostuneempi”, ihmetteli Vinnarin rouva. “Me ollaan vissiin jo tuttuja, kun tuossa aidalla melkein päivittäin tavataan”, vastailin varovasti. No, sulakevika selvisi.  Se oli tyypillinen sulakenapin kiinni tarttuminen ja hoitui parissa minuutissa sulakkeen vaihtamisella.  Naapuruussuhteet säilyivät ja Moppe oppi kerrasta. Olisi siinä voinut käydä huonomminkin eli olisin voinut osua myös silmään huonommalla tuurilla.  Vuosi oli n.1957.

  Toinen, pahempi juttu, sattui ehkä saman vuonna, kun Pia-koirallamme (Newfoundlandinkoira) oli juoksuaika.
  Kun narttukoira jossain oli juoksullaan, niin yleensä seudun irtourokset suorastaan parveilivat tontilla ja niitä irtokoiria riitti siihen aikaan.  Niin meilläkin. Niitä sai aamuisin hätistää luudalla ja kiviä heittämällä ja tulivat taas uudestaan heti, kun silmä vältti. Pahimpia olivat ne, jotka kävivät kuseksimassa talon nurkkia ja jopa avoverannan seiniä keltaisiksi. Hyi, että haisivat.
Yksi oli niissäkin ylitse muiden. Se oli ihan tavallinen pystykorva, mutta se oli yhdessä vaiheessa enemmän meidän pihalla ja verannalla, kun Pia itse. Äiti hermostui sen kanssa ja isäkin, kun ei edes lysoli tai ammoniakki auttanut joita roiskittiin seinille. Se tuli ja kusaisi joka tolpan eikä isommin jäänyt lysoleja haistelemaan.
  Seuraavan kerran, kun koira tuli verannalle nappasin sen kiinni ja pistin hihnaan. Kaverini Kosa sattui sattumalta poikkeamaan samaan aikaan ja selitin hänelle tilanteen. Hän muisteli jossain Kontulan suunnalla nähneensä juuri tuon näköisen pystykorvan ja päätimme lähteä tyrkyttämään omistajalleen. Matkalla naapurin isäntä, Tirkkosen Erkki, sattui portilleen ja sanoi, että tietää kyllä, kenen koira tuo on ja selitti, miten löytäisimme talon. Hyvillä neuvoilla ja Kosan paikallistuntemuksella löysimme omistajan ja kerroin koiran aiheuttamista ongelmista. “No, sattuuhan sitä ja minkäs sille voi, kun se ei aina pysy pihassa ja turhaan sitä tänne on raahata, osaa se takaisin itsekin”, sanaili omistaja.
  Poltin hihani välittömästi moisesta välinpitämättömyydestä ja sanoin, että “jos tuo rakki vielä kerran tulee meidän pihalle kuseksimaan, niin se ei kyllä tule takaisin vaivoiksenne”.  Isäntä vain viittilöi kärsimättömästi, “että menkäähän jo siitä kotiinne melskaamasta”.
  Eräänä aamuna kouluun lähtiessäni näin ikkunasta pystykorvan taas pyörivän pihallamme ja juoksin kellarin kautta ulos siepaten teräskaarisen jousipyssyni mukaan (sillä ammuttuna nuoli meni testatessa halkoliiterin lautaoven läpi). Huomasin koiran menevän saunan taakse kompostin luo ja hiivin siihen saunan seinustalle. Juuri, kun pystykorva merkkasi kompostin kylkeä, päästin nuolen siitä läpi sydämen kohdalta. Se vain kerran yskäisi ja siihen jäi nuolen varassa nojalleen kompostia vasten, nuolen musta tupsu kyljestään törröttäen.  Katsoin hieman hermona ympärilleni, ettei kukaan vain nähnyt ja piilotin kiireesti raadon Ahlroosien ja meidän väliseen ojaan ja heitin muutaman risun päälle naamioksi. Jousipyssyn heitin puuliiteriin. Illalla myöhään hämärissä kävin kaivamassa koiran kompostiin enkä isommin kehuskellut “urotyölläni”.
  Meni sitten muutama kuukausi ja oli jotain muuta juttua Tirkkosen Erkin kanssa, kun hän ohimennen kysäisi, että tapoitko sinä sitten sen hänen tuttunsa koiran, kun sitä ei ole kuulemma sen teidän käyntinne jälkeen näkynyt. “No comments”, vastasin hänelle nelosen englannillani valtioviisaasti ja Erkki sanoi ymmärtävänsä ja vievänsä terveiset.

  Ammattikoulu järjesti eräänä keväänä ulkoilutapahtuman jossa harjoiteltiin katusuunnistusta. Uuden uljaan Vallilan Ammattikoulun pihalta oli lähtö ja paluu, ja pian mekin erään kaverini kanssa pääsimme matkaan karttoinemme ja ohjeinemme. Juoksimme juuri Keuruuntietä alas, kun eräästä porttikongista syöksyi susikoira suoraan reiteeni kiinni. Suurikokoisen newfoundlandinkoira Pian kanssa painiessani olin oppinut pitelemään isoakin koiraa ja nyt olivat ne taidot tarpeen. Otin nopeasti koiran pannasta ja hännästä otteen ja nostin koiran irti maasta. Se korisi ja urisi, kun kiersin pantaa niin, ettei se päässyt uudelleen puremaan. Porttikongista tuli puolijuoksua seinistä pidellen sokea mies joka huusi, että “älä tapa sitä koiraa”. No, en minä tappanut, mutta varmistin, että koira oli kunnolla omistajansa otteessa ennenkuin päästin irti. Hän pyyteli kovasti anteeksi koiransa puolesta ja selitti sillä olevan pentuja ja ehkä siksi se oli hyökännyt. Hän kyseli, olinko satuttanut pahasti ja antoi 50-markkaa tetanuspiikkiin ja “kipurahoiksi”. Hän pyysi myös, että en kertoisi tästä koirasta viranomaisille, koska se silloin otettaisi häneltä pois ja ehkä jopa lopetettaisi. Lupasin ettemme kerro ja jatkoimme matkaa vähän hitaammin, kun minulla oli muutama hampaanreikä reidessä hidasteena. Rahat menivät tietysti rakettirahastoon ja radiotarvikkeisiin, koska tetanusrokotus minulla oli jo ennestään voimassa. Vuosi oli 1958

  TV-huoltomiehenä kylällä pyöriessäni 60-luvun alkupuolella tuli vastaan vaikka minkälaista koiraa. Yksi Pian rotuinen ja tyyppinen 50-kiloinen Newfoundlandinkoira oli myös innokas hyppimään vasten tulijaa ja talon isäntä sanoi, ettei se millään oppinut olemaan hyppimättä vaikka kuinka sitä komensi. Sisään tullessani se sitten pyrki “suuhun”  koko 50- kiloisella ystävällisyydellään ja pukkasin sitä saman tien palleaan polvella niinkuin Piaakin aikanaan kouluttaessani. Koira urahti, pudottautui jaloilleen ja yritti heti uudelleen. Toistin tempun ja nyt meni jakeluun. Hyppely loppui. Isäntä katsoi hetken epäuskoisena, että “sattuikohan sitä nyt” ja sanoin, että “tuskin, mutta saattaa se vähän olla loukkaantunut noin henkisesti, kun te annatte se hyppiä, mutta minä en”. Isäntä jäi varmaan vielä mentyänikin miettimään miten voisi koiralleen hyvittää tuhman vieraan menettelyn.  Kävin samassa perheessä vielä jälkeenpäinkin pari kertaa eikä koira enää hyppinyt. En hirvinnyt kysyä, kumpi oli oppinut, omistaja vaiko vain koira.

  Siinä Valkoisen Ristin mäessä eli juuri sitä vastapäätä asui vaimoni Sirpan setä, Eino Juurinen, perheineen, lehmineen, sikoineen ja hevosineen. Hän oli vuokrannut Helsingin kaupungilta eliniäkseen sen tilan ja siitä olisikin monta hyvää juttua, mutta niistä joku toinen kerta. Kaikkihan nimittäin Eikan tunsivat kylällä hevoskärryineen tai  rekineen. Siinä Eikan naapurissa oli sitten kerran telkkari rikki ja Eikka soitti, että menes käymään, kun hän kerran lupasi. Minä menin. Talossa oli iso karhu- ja susikoiran sekoitus, joka tuli heti “iholle” ja kyttäsi kuono kiinni jokaista liikettä, minkä tein. Otin juuri työkalulaukustani tarvikkeita, kun koira sieppasi laatikollisen komponentteja suuhunsa ja peruutti pöydän alle saaliineen. Sanoin isännälle tarvitsevani ne heti ja että se oli melko arvokas laatikko puruleluksi. Isäntä sanoi, että “ei sitä nyt saa, kun se ei varmaan sitä anna” ja minä siihen, että “kalliiksi se sitten tulee, jos en äkkiä saa niitä ehjinä takaisin”. “No minä yritän hakea remmin ja jotain makkaraa, jos saisin sen houkuteltua antamaan sen laatikon”.  Isännän mentyä uhkasin koiraa pöydän alla nyrkilläni ja sieppasin laatikkoni. Koira tyytyi yllättäen kohtaloonsa ja isäntä ihmetteli, että “kuinka siinä nyt noin kävi” ja vei makkarat takaisin kaappiin.

  Juuristen oma koira oli myös pätevä talonvahti ja piti ollakin, sillä talon ja tilusten ympärillä pyöri usein luvatonta porukkaa. Tällä susikoiralla oli pitkä, yli 50-metrinen juoksulanka ja kerran, kun ajoin pihaan se hyökkäsi mäen takaa kovaa kohti.  Käännyin sitä kohti ja “moikkasin”.  En ennen ollut ikinä nähnyt, että koira “kuolee” kesken hypyn ja kaatuu selälleen maahan. Sitä ilmeisesti hävetti kovasti, ettei ollut tuntenut minua vaikka oltiin “hyviä kavereita” ihan sen pentuajoista lähtien. Rapsuttelin sitä lohdutukseksi.

  Telakujalla oli vähän vastaavanlainen tilanne, kun menin  telkkaria korjaamaan. Talon isäntä sanoi puhelimessa huoltokäyntiä tilatessaan, että hän pistää sitten siihen sovittuun aikaan koiran sisään, niin voitte tulla suoraan ovelle. Astuin sitten portista sisään ja muutaman askelen pihan puolelle, kun aidan viertä tulee hirmuista kyytiä sellainen karhukoiran tapainen. Ei hauku, ei heiluta häntäänsä vaan irvistää juostessaan uhkaavasti.  Vilkaisin äkkiä ympärilleni, että näkyisikö talon väkeä maisemassa, mutta ei, ei näkynyt.  Vaihdoin äkkiä työkalulaukun vasempaan käteen ja samassa koira oli kohdalla. Löin kaikin voimin sitä silmien väliin nyrkilläni ja koira vinkaisi, heitti kuperkeikan vauhdissa, sai uudelleen jalat alleen ja meni yhtä lujaa takaisin talon taakse mistä oli tullutkin.
  Hetken päästä olin ovella ja soitin kelloa. “Jaha, jokos te tulitte, onkos se kello jo sitten niin paljon ja missäs se meidän koira on”.
  TV tuli korjattua ja isäntä lähti saattamaan portille. “Kun se meidän koira on vähän vihainen vieraille eikä sitä saa oikein tottelemaan”. Koiraa ei heti näkynyt missään, mutta juuri portista mennessäni se jolkotti pitkin aidan vierustaa. “Mikä sillä on, kun ei tule haukkumaan vierasta”, ihmetteli isäntä.  “Tutustuimme tullessani tuossa portilla”, sanoin.

  Huonommin kävi erään kylämme kuorma-autoilijan pihassa, kun olin samanlaisella TV-korjaus asialla. Iso susikoira oli vastassa ja avoimesta ikkunasta kuuluvista äänistä päätellen talon emäntä oli puhelimessa. Olin juuri sulkenut portin takanani, kun vahti ilmestyi käytävälle. Se kävi haara-asentoon ja murisi yksiselitteisesti. Menin silti kohti, kun kerran olin “kova jätkä”, mutta esitys muuttui niin vakuuttavaksi koko hammasrivistön  esittelyksi, että arvelin olevan oikea aika suorittaa taktinen perääntyminen. Ei tullut mieleenikään lyödä nyrkillä nenään tai potkia palleaan.  Hetken päästä rouva huusi ikkunasta, että “paikka” ja se oli siinä. Koira istui koppinsa eteen muina koirina eikä ollut enää minua huomaavinaankaan, kun menin sen ohi sisälle. Kerankin koulutettu koira!

  Yksi keikka vielä muistui mieleeni, jossa Helsingin Vaasankadulla asuva asiakas toi töihin mennessään kotiavaimensa Vartiokylän liikkeeseemme ja sanoi hakevansa sen illalla kotiin mennessään. TV piti saada illaksi kuntoon. Menin sitten asunnolle ja avattuani oven tuijottelimme hetken “naamakkain” ison buldoggin kanssa. Arvelin, että koira voisi ymmärtää selvää puhetta ja käskin: “paikka” ja näytin sormella huoneessa olevaa koiran petiä. Koira kääntyi hitaasti ja arvokkaasti, kääntyi taas ja mulkoili vielä hetken. Sanoin uudelleen “paikka, istu” ja koira meni paikalleen ja istui.  Sain telkkarin keskeytyksittä korjattua ja poistuminen kävi molemmin puolin arvokkaasti. Painoin ulko-oven kiinni.  Illan suussa kovasti hermostuneen oloinen asiakas tuli noutamaan avaimiaan ja kyseli: “Miten siellä kävi? En muistanut sanoa, että meillä on siellä iso koira jota monet pelkäävät kovasti. Saitko TV:n korjattua”.  Lohduttelin häntä ja sanoin “meidän” selvinneen oikein hyvin keskenämme ja kehuin hyvin opetettua koiraa.

Kirjoitti,  Heimo Kuukkanen

Viimeksi päivitetty 13.12.2012 16:49

Kaverukset; Juha ja Pia n. v.1960. Pia oli ollut minulle hyvä “harjoitteluvastus” isojen koirien kanssa  tavatessani. Yli 55-kiloa lempeää, mutta nopeaa koiraystävää (55km/h alamäessä myötätuulessa Skoda Octavian mittarilla mitattuna)