Työpaikkakiusaamisia 1957-58
Työpaikoilla oli siihen aikaan varsin usein tapana, varsinkin niinkutsutuissa ammattimiespiireissä, viljellä porukan keskeista ”työpaikkahuumoria”, joka kohdalle osuneen uhrin mielestä sitä harvoin oli. Varsinkin nuoret oppilaat tai oppipojat joutuivat koville näissä ”huvituksissa”. Tuskin se on täysin loppunut vieläkään.
Olin selvittänyt ensimmäisen vuoden heikkovirta-alan ammattikoulua ja pääsin isäni suhteilla Yleisradion työpajalle Tehtaankadulle metallimiehen hommiin. Siellä oli vanhan kansan metallimiehiä ja vähän uudempiakin, keski-ikä viisissäkymmenissä, mutta tavat olivat pomottamista pahimmillaan. Osa siitä oli tietysti niinkutsuttua työpaikkahuumoria, mutta ensimmäisessä työpaikassaan oleville nuorille se meni monesti täydestä kiusanteosta. Varsin konkreettisesti sen sai kokea samaan aikaan pajalle kesätöihin päässyt ikätoverini, joka oli vasta lukionsa aloittanut. Hänellä oli myös isänsä suhteilla tämä kesätyö ja me molemmat saimme kuulla siitä heti alkuun lähes päivittäin.
Kaveerasimme sen verran, vaikken häntä ennestään tuntenutkaan, että neuvoin olemaan kuuntelematta ja naureskelisi korkeintaan miesten jutuille. Auttoi se muutaman päivän, mutta sitten alkoi ammatillinen kiusaaminen. Kaveria, joka ei päivääkään ennen ole ollut käytännön töissä, juoksutettiin älyttömillä asioilla ja teetettiin olemattomia töitä ja sitten räkäset naurut päälle. Hän kesti sitä vajaat kaksi viikkoa ja jäi sitten pois töistä.
Tietysti samoja konsteja käytettiin itseenikin, mutta olin ehkä paremmin tottunut suunsoittoon ja juuri ammattikoulun metalli- ja sähköasennusosastojen harjoittelujaksot käynyt suurella mielenkiinnolla. Kokemus ammattilaisten apurina omakotityömaallamme nosti myös itsetuntoa. Sen vuoksi osasin ja uskalsin antaa takaisin samalla mitalla: ”Haeppas nuoremmaksesi varastosta amppeerin ulosvetokoukku, varastomies kyllä neuvoo”. ”Hae itse housuistas”, oli sopiva vastaukseni siihen ja vastaaviin. Pian uskoivat, etteivät nuo jutut pure, mutta sitten pantiin ”mahdottomiin” tehtäviin. ”Terotappas tuo kuusmillinen pora messinkikulmaan”. Oikea vastaus oli, kun satuin osaamaan, että ”onko talossa kulmasabluunaa vai panenko silmällä ja haluatko kevennetyllä kärjellä vai sellaisenaan?” Sain mielityökseni teroittaa talon kaikki sadat poranterät sinä kesänä ilman isompia kommentteja kuin että ”no, menetteleehän tää juur ja juur, kun parempaakaan ei oo”. Sen sai tulkita kehuksi. Sai siihen myös vastata, että ”terota itte paremmaksi. Toi kone tossa nurkassa on smirgeli, jos et satu tietämään”. Hävytön kakara olin.
Sitten pääsin tekemään elämäni kolmatta urakkaa. Edellisethän olivat sieltä Ingreuksen kaalipellolta ja Riipisen puutarhasta Vakkalan Kostin kanssa kimpassa. Täällä piti valmistaa pellistä kymmenen reilut puolimetristä kapeaa koteloa, joihin tuli kuudesta kymmeneen kappaletta maadoitettuja pistorasioita. Urakkaan kuului peltityö kokonaisuudessaan piirustuksien mukaan tehtynä ja rasiat kytkettyinä 5-10- metrisiin kumikaapeleihin shuco-pistokkeineen. Vain maalaus oli eri osaston työnä. Heti työn saatuani ”vanhat parrat” kävivät irvimässä, kuinka totaalisen mahdottoman homman olin saanut, kun se oli talon huonoin urakka. Siinä oli ammattimiehelle laskettu ajaksi yksi viikko, mutta ”tollaselta piimäparralta menee ainakin kolme”. Minun palkallani kaksikin viikkoa olisi tuonut pelkkää voittoa, mutta päätin varmistella ja pistin vipinäksi. Irvimistä kuului jatkuvasti nuo pari- kolme päivää.
Kaksi päivää tein peltiosia ja maalauksen jälkeen kytkin päivässä rasiat. Isommat huutelut loppuivat jo parin ensimmäisen päivän aikana, mutta yllätys seurasi palkkapäivänä. Tilipussissa ei ollut kuin kaksi kolmannesta luvatusta urakkasummasta. Marssin pahimman suunsoittajan, osastoni luottamusmiehen koppiin ja näytin tilinauhan. ”Joo, no, olkoon miten on, mutta kyllä se silloin voimassa ollut urakkahinta on maksettava, vaikka se nyt putosikin, kun pilasit sen urakan”. Taisin sanoa perään, että ”haista paska, itse pilasitte urakkanne”. Eikä se ollut kauniisti sanottu, kun hän kuitenkin korjautti sen ”laskentavirheen” ja sain rahani (oppipojan lähes kolmen viikon palkan), vaikka tekikin sen pitkin hampain. Herrat ammattimiehet olivat samoin tehneet tuon työn kolmessa päivässä ja ”huilineet” loppuviikon omissa hommissaan tai leimauttaneet kellokorttinsa kaverilla. Työviikko oli vielä tuolloin 5½-päiväinen eli lauantait oltiin myös töissä klo 7-12. Aiheutti tuo lopuksi senkin, että suunsoitot vähenivät olennaisesti, kun työnjohdonkin mielestä oli erikoista se, että oppipoika teki urakan kolmeen päivään ja ammattilaisilta meni muka 5½- päivää.
Toisen urakkani sinä kesänä tein juuri ennen koulujen alkua ja se oli 10×6- metrinen valaistusteline Pasilaan Yleisradion silloisen ”vanhan” TV-studion kattoon 60mm:n teräsputkesta. Vain telineen valmistus oli urakkana, mutta pääsin mukaan studiolle myös sitä asentamaan. Jännä paikka ja historian havinaa oli näin jälkeen päin ajatellen. Tästä jälkimmäisestä urakastani ei tullut enää ainuttakaan poikkipuolista kommenttia ”työtovereilta”. Asennusvaiheessa tuli hieman kehujakin: Olin viimeistelemässä telineen kokoonpanoa vanhallea studiolla, kun rakennusmies- porukka tuli paikalle nostaakseen telineen kattoon. Eräs heistä hätyytteli minua pois ja sanoi: ”menepäs pois jaloista nappula, täällä on miehiä töissä”. Siihen osui oma työnjohtajamme samalla paikalle ja sanoi, että ”tämä teline on kokonaan tuon ”nappulan” tekemä ja hän on nyt sitten tämän asennuksen pomo”. ”Jahas ja tämä tällä selvä, mihis tää sitten pannaan pomo”, kysyi tämä äskeinen virnistäen minulta ja homma hoitui hienosti loppuun asti ilman ongelmia.
Kävin joskus myöhemmin ohikulkumatkalla tuota studiota ja telinettäni katsomassa ja silloin se oli jo niin täynnä valonheittimiä ja kaapeleita ettei siitä paljon pilkottanut näkyviin.
Tuolta Pasilan vanhalta TV-studiolta jäi lopuksi parhaiten mieleen eräs vähän korni juttu, joka ei itse asiassa kuuluisi tämän otsikon alle lainkaan, mutta kerron kumminkin: Olin ruokatauolla ja katselin eväitäni järsien jonkun työkaverin kanssa ulos viereiselle hevoslaitumelle. Eräs rakennusmiehistä käveli juuri aitausta kohti ja alkoi kaivella sepaluksiaan. Hän meni aivan aidan viereen ja alkoi lorotella. Kaverini innostui: ”kato nyt tarkkaan mitä tapahtuu, jos tuo kaveri osuu tuohon lankaan, kun siihen on kytketty sähköpaimen”. Osui hän meidän riemuksemme. Huuto ja kiroilu kuului tupla-ikkunoittenkin läpi vielä oikein hyvin ja lyhyt ”steppailu- näytöskin” oli varsin huvittava … ainakin meidän katsojien mielestä. Emme tosin hirvinneet mennä pyytämään nimikirjoitusta.
Kirjoitteli, Heimo Kuukkanen
