Tämä tarina kertoo ensimmäisistä “ sankariteoistani”  joita pentuna piti tehdä vain näyttääkseen kavereille, että on “ kova kundi” ja joskus kenties hieman yllytyshullukin. Yllytykseksi yleensä riitti kaverin sanomana, että jotain tota ei sitten kukaan uskaltaisi tehdä. Erilainen nokittelu tai suoranaiset tappelut kuuluivat silloisen Stadin kaupunkiympäristön pihapiireissä, kortteleissa  ja kaupunginosissa  “pelin henkeen” ihan niinkuin erilaiset kylätappelut muuallakin maassa.  Alppila sekä Sörkka (lue Sörkkä) kaupunginosina olivat ihan kärkipäässä näissä lajeissa.
Kirstarin kallioilla, jotka nykyisin  kulkevat sillä kohtaa luotaantyöntävän Lenininpuiston nimellä, oli siihen aikaan melko avaraa, koska pommitukset olivat harventaneet puustoa huomattavasti. Tänä kyseisenä talvena oli lunta ollut melko paljon, mikä ei tosin ollut silloin harvinaista, päinvastoin. Me kaverukset, Tane 5v, Pena 6v ja minä (Heimo 5v) lähdimme kelkoilla laskettelemaan kallioille. Olin saanut joululahjaksi hienon teräslankajalaksisen mahakelkan joka oli tosi kevyt kantaa ja nopeakulkuinen jäisissä mäissä, mutta surkea pehmeässä lumessa, koska se upposi herkästi.
Laskimme tuttuja moneen kertaan koeteltuja reittejä ja koitettiin keksiä uusiakin. Minun kannaltani päivä oli huono koska lumi oli monin paikoin liian pehmeää kelkkani ohuille jalaksille. Kelkka upposi ja tökki mitä inhottavimmin, mutta toisten perässä piti yrittää pysyä. Siihen aikaan ei myöskään ollut kovin yleistä, että vanhemmat olisivat olleet sen kummemmin lasten leikkejä katsomassa tai niitä vahtimassa.
  Jossain vaiheessa laskettelumme kelkoilla muuttui kisailuksi siitä, kuka mistäkin uskaltaa laskea ja se sopi minulle hyvin. Olin hieman rämäpäinen ja halu “ näyttää” kavereille oli  kohtuullisen kova. Se johtui ehkä siitä, että olin ikäisistäni kaikkein pienikokoisin eli sekä lyhyt että hintelä.

  Mentiin sitten mitä hurjemmista paikoista noin meidän mittakaavamme mukaan ja hauskaa oli, mutta minua kaiversi onneton uusi kelkkani, joka tupsahteli mitä inhottavimmissa paikoissa uppolumeen ja minä siitä sitten kuonolleni hankeen. Tuli siitä kavereilta tietysti asiaankuuluvaa  irvailuakin. Kotiinpäin lähtiessämme keksin oivan paikan, jossa kelkkani ominaisuudet eivät kummemmin haittaisi. Huomasin aiemmin, että sillä voi hypätä, kun se oli niin kevyt. Olinhuomannut tämän ominaisuuden mäkeen rakennetuissa suksihyppyreissä. Laskin siis tuttuun lumikourumäkeen ja normaalin stopparinyppylän sijasta käänsinkin sen ohi ja syöksyin kallion jyrkältä reunalta alla olevaan louhikkoon. Vaikka se oli syvä ja pohjalla teräviä kiviä, siellä oli nyt paksu lumi pohjalla johon upposin. Kavereista se oli myös hieno hyppy, mutta jostain syystä se ei heitä innostanut. Joku toinen kerta, “ tarttee mennä nyt jo kotiin “. Huomasin, että niin piti minunkin. MUTTA SE OLI SILTI HIENO HYPPY !
  Viikkoa-paria myöhemmin, kun suojasäät ja sateet olivat lakanneet otettiin uusiksi tuo kelkkailuretkemme. Nyt oli kuitenkin tilanne muuttunut vesisateiden suojasään ja yöpakkasten vaikutuksesta. Lumi oli sulanut jo huomattavasti ja sen sijaan kova jääkuori oli kattanut tallatut ja lasketellut paikat. Keli oli uudelle kelkalleni mitä parhain. Kaikki tavallisimmat mäkipaikat tulivat melko pian koluttua ja poikia kun oltiin niin kilpailemaan piti ryhtyä. “ Kuka ennen alhaalla” tai “ tosta et kumminkaan uskalla laskea”  ja niin edelleen olivat näitä kisan tunnusmerkkejä.  Illan hämärtyessä ja kisan kovetessa mäet jyrkkenivät ja vauhti koveni. Lopuksi leikki muutettiin “ seuraa johtajaa”- leikiksi,  jossa oli samat säännöt kun muulloinkin eli yksi meni edellä ja toiset perässä.  Johtajaa vaihdettiin milloin milläkin perusteella, mutta jos joku ei uskaltanut tulla perässä jostain kohtaa, niin vuoro meni ohi. Tavallisimmin kaikkein uhkarohkein tai taitavin oli melkein aina johtajana. Tämäniltaisessa viimeisessä laskussa olin johtajana ja keksin mielestäni aivan huiman kohdan, mistä kaverit eivät varmasti uskaltaisi laskea perässä.  Muistin edelliskertaisen hyppyni  ja se vaati uusintaa. Nyt lentäisin vaikka kuinka pitkälle, kun kelkka liukui todella kovaa.
  Melko jyrkät ja useista kohden hyvin pyöreänkuperat kalliot muodostivat tässä kohden nyt liukkaan rännin, johon oli syntynyt kova jäinen pohja. Tuo ränni päättyi normaalisti laskettaessa hieman  kuperan kallion kupeeseen, mutta sen saattoi tässä tapauksessa myös kiertää Kirstarin talojen puolelta hyvin kapeaa kannasta myöten tai sitten hypätä louhikkoon niinkuin viimeksi tein. Kapean kannaksen oikealla puolella oli tuo jyrkkä kallioleikkaus ja parin- kolmen metrin pudotus teräväkiviseen louhikkoon. Koko talvenhan louhikko oli ollut paksun lumen peitossa, mutta ei sinne silti yleensä uskallettu laskea äkkiputouksen vuoksi. Lumen aikana olin muutaman kerran laskenut tuosta kapeasta kannaksesta aikaisemminkin tai hypännyt monttuun. Nyt se tuntui nyt sopivan vaaralliselta reitiltä, kun kerran kisat oli menossa. Pojat katsoivat silmä tarkkana reitinvalintaani osatakseen perässä, mutta eivät onnekseen lähteneet tavanmukaisesti heti perään.
  Lähdin kouruun ja ohjasin tottuneesti kalliokumpareitten välistä ja käännyin ennen kupukalliota tiukasti oikealle ja sitten oikaisin kohti montun reunaa.  Siinä samassa näin edessäni osan tuttua montun pohjaa josta nyt puuttuikin paksu lumikerros. Siitä silmänräpäyksestä tuli todellinen kauhunhetki, kun huomasin myös kannaksen hävinneen lumien mukana.  Jäljellä oli jäinen putous suoraan louhikkoon, jossa terävien kivien kärjet olivat jo osittain näkyvissä. Jotenkin älysin vauhtini olevan liian kovan pystyäkseni pysäyttämään kelkan ennen louhosta. Ohjasin kropalla ja jaloilla kelkan aivan vasempaan laitaan eli vaistomaisesti mahdollisimman kauas reunasta.  Suurinpiirtein yhdellä jalaksella liukuen ohitin paikan ja sain kelkan pysäytettyä lähimpään kalliokupuun ja huusin pojille: “ älkää tulko, siitä putoaa monttuun”. Hetken kesti, ennenkuin sanoma meni perille. Sehän olisi nimittäin saattanut olla vain juoni, jolla  “johtaja” pelaa heidät pelkureiksi.  Tulivat kuitenkin monoillaan liukuen ja kävellen katsomaan mistä puhuin ja uskoivat laakista. Koko kotimatka päiviteltiin kuinka heidän olisi käynyt, jos olisivat omilla pyöreiksi kuluneilla ja leveäjalaksisilla kelkoillaan laskeneet samasta kohtaa. “ Oli se hyvä, että älyttiin odottaa eikä laskettu heti perästä “.  Minun kannaltani ja mielestäni juttu oli kuitenkin voitto vaikka pojatkin säilyttivät kunniansa  ja terveytensä. Olinhan kuitenkin laskenut reunasta todistajien läsnäollessa ja paikkaa ehdittiin käydä ihmettelemässä vielä monena päivänä ympäristön lasten toimesta.  Tempun uus’yrittäjiä ei myöskään ilmaantunut. Itse näin tapauksesta silloin tällöin painajaisia useamman vuoden ajan. Voi olla, että olin ikääni nähden ehtinyt touhuta niin paljon kaikenlaista,  että oli tullut käsitys siitä, mikälainen putoaminen voisi satuttaa oikein tosissaan.  Tämä tapaus oli myös ensimmäinen,  jonka tapahtuessa näin tilanteen ikäänkuin hidastettuna ja näin myös mielessäni koko ajan mitä ehtisin tai voisin tehdä estääkseni erittäin todennäköisen onnettomuuteni.
  Tane saattaa hyvinkin muistaa tuon paikan, sillä se louhos oli kutakuinkin heidän ikkunansa kohdalla Alppikadun puolella. Myöhemmin se täytettiin, ihan aiheellisesti, ilmeisesti  tuota Leninin puistoa rakennettaessa.

Kirjoitti,  Heimo Kuukkanen.    Viimeksi päivitetty 18.12.2013 23:22

Tällä kohtaa silloisen Kirstinkadun kallioilla oli se louhikko joka siis myöhemmin täytettiin. Pudotusta oli alunperin metrin verran enemmän.
Näitä kalliokumpareita hurjimmat laskettelivat suksilla ja kelkoilla. Saattavat lasketella nykyäänkin. Tähänkin on täyttömaata tuotu polkua varten “hienohelmoille” käveltäväksi