Vuoden 1951 lopputalvesta olivat mäet jäätyneet vähän reippaammalle kelkkailulle sopiviksi. Jäiset mäet antoivat Vesilinnan kallioilla kelkoille huiman vauhdin ja laskijoille mustelmia ympäri kehoa kelkan kaatuessa tai törmättyä esteisiin. Kaikki lähimäet tuli taas kerran testattua ja kehuskelun alettua kilpailtiin siitä, kuka isoimmasta mäestä on laskenut. Kaikki olivat lopuksi sitä mieltä, että ei täällä kunnon mäkiä oikein olekaan, mutta vesilinnan takana on tosi jyrkkä hyppyrin alastulorinne. Alppilan hyppyri. Siis sinne yhtenä miehenä hurjuutta koettamaan.
Vähemmän hurjapäiset laskivat ensin rinteen puolivälistä, mutta me, jotka olimme kovasti kehuneet taitojamme laskimme heti ylhäältä asti. Pari pahan näköistä kaatumista sattui heti alkuun, mutta naarmuilla ja mustelmilla selvittiin niistä. Sitten joku sai päähänsä yllyttää hulluimpia, että tuolta hyppyrimäen tornista ei kukaan olekaan uskaltanut kelkalla laskea. Vähättelin vähän tempun vaikeutta ja niin tuli nopeasti kavereilta haaste: “Laske sitten itse, jos se ei muka mitään ole”. Mietin hetken tilannettani. Tuli taas kehaistua väärässä paikassa ja nyt olisi pojilla naurun paikka, jos en uskaltaisikaan. Ei muuta kuin portaita ylös hyppytorniin. Pääsisihän sieltä kävellen alaskin päin, jos oikein pahalta näyttäisi. Näköala oli hieno, suorastaan pelottava. Suksen urista oli täältä ylhäältä kuluneet lumet paikoin melkein kokonaan pois, mutta vielä oli hieman liukasta paikkaa jäljellä.
Mietin hetken, jos vaikka jarruttaisin kovaa koko tornin matkan jaloilla, ettei vauhti kasvaisi liikaa. Ymmärsin kuitenkin samassa, että putoaisin silloin suoraan alastulorinteen kummulle ja siinä satuttaisin itseni varmasti ja pahasti. Ei muuta kuin vauhtiin ja kelkka hyppyristä suorana ilmassa, että tulisin edes oikein päin rinteeseen.
Hyppy meni hienosti, vaikka oli vaikea nähdä eteensä, kun vesi tuli virtana silmistä. Jysähdin alas juuri ja juuri kummun alapuolella ja jarrutin jaloilla koko alastulorinteen matkan, mutta silti kelkka meni yli tien ja aina Ankkalammen jäälle asti. Onneksi siinä oli vielä ehjä jää. Takaisinpäin kävellessäni tunsin, että reisiin tulee kyllä komeat mustelmat, sen verran kovaa ne iskeytyivät kelkan lavaan hyppyristä rinteeseen tullessani.
Alppilan hyppyrimäki jonain lumisena talvena
(kuva lainattu: http://www.kotikaupunkipolut.fi/hyddat/pekkari/pekkari.jpg) Isona poikana ja näin edestäpäin kuvattuna mäet näyttävät melko “kesyiltä”, mutta alakouluikäiselle metriheikkille ne olivat tosi hurjia, varsinkin keväällä jäisinä.
Pojat olivat vähän vaisuja, vaikka Tane vähän koitti kehuakin. Kotiin päin käveltäessä keksi Masa, että kyllä se Hesarin hyppyri sentään on ihan toista tähän verrattuna. Siitä ei varmaan Heiskakaan uskalla laskea. “Mennään huomenna katsomaan”, pääsi minulta suusta kuin vahingossa.
Huominen tuli ja koulupäivän päätyttyä lähdettiin kohti Helsinginkadun hyppyrimäkeä jonka alastulomonttu oli aika lähellä vastapäätä nykyistä Helsinginkadun uimahallia. Alastulorinteen yläpäähän päästyämme katselin mäkeä eilisestä viisastuneena ja huomasin, että tässä pitäisi olla vielä kovemman alkuvauhdin, koska mäen kumpu oli selvästi pidemmällä. En edes muistanut, että lupasin vain tulla katsomaan paikkaa, kun jo lähdin kiipeämään hyppytorniin. Samat valmistelut kuin eilenkin, mutta jarrutuksen sijasta annoin mennä täysillä. Kelkka osui silti kumpuun melko kovalla tärähdyksellä, mutta pysyi onneksi oikeassa suunnassa. Alastulorinne oli myös jyrkempi, muttei aivan yhtä jäinen kuin Alppilassa. Loppupäässä oli hieno kääntöpaikka laskijoille, jossa käännyin kelkallani ja liu’uin arvokkaasti montun pohjalle. “Kuka se on sitten seuraava laskija”, huutelin pojille mäkeen, mutta ei niitä vapaaehtoisia sitten löytynyt. Paikalle kertyi myös muutamia tämän kulmakunnan lapsia kyselemään, että kuka siitä äsken hyppäsi mahakelkalla. Kaverini kehuivat nyt minua aivan estottomasti ja muistivat mainita myös Alppilan eilisen laskun. Selkään taputtelijoitakin riitti. Unohtivat vain turhan nopeasti. Olisin kestänyt kehumista hyvin vielä muutaman päivän.
Helsinginkadun hyppyri näytti myös kesyltä, mutta ei todellisuudessa ollut sitä kelkkamiehelle jäisenä. (Kuva lainattu: Helsingin Kilometritehdas – WordPress.com)
Pari vuotta myöhemmin hiihtelin ja laskettelin jo useinkin Vartiokylässä, tontillamme käydessämme, johon oli jo silloin alettu rakentaa taloa. Kurtelan mäessä oli yhdessä kohtaa jyrkkä latu, jossa aika ajoin koeteltiin “tulokkaitten” ja muuten vaan yllytyshullujen hermoja. Se meni aivan Kurtelan tontin aidan viertä ja “pujotteluportteina” toimivat kohtuukokoiset puut, kivet ja pensaat. Muutamin kohdin ladulla oli myös teräviä kiviä ja kalliota paljaana “tökkimässä”. Mäkisen Reima, Vakkalan Kosti ja Häkkisen Seppo päättivät järjestää minulle siitä kohtaa oikean tulokkaan tulikasteen. Olin kyllä jo kymmenen vanhana laskenut Hesarin ja Alppilan jäiset hyppyrimäet mahakelkalla eli kanttia riitti, mutta ylhäältä katsoen tämä Kurtsikan latu näytti hurjemmalta kiviesteineen. Ei auttanut mikään; herjoja jo huudeltiin alhaalta ja eikun matkaan. Puut vain vilisivät silmissä vaikka yritin jarrutella parhaani mukaan enkä tiedä vieläkään, miten selvisin pää ja sukset ehjinä alas. Pojat sitten malliksi pujottelivat mäen alas “kuin tyhjää vaan”. Olivat salaa harjoitelleet, pannahiset.
Toinen mieleeni jäänyt mäenlasku Vartiokylässä oli sitten siellä Kontion hyppyrimäessä. Käätypolun porukkaa oli taas liikkeellä keväisellä säällä ja mäki oli jo huonossa kunnossa eli tavallisillakin suksilla sai hypätä, jos pää kesti. No, ei meillä kaikilla ollut hyppysuksia, eikä mukana ainakaan. Yksi ja toinen sitten esitteli taitojaan ja varsinkin nämä muutamat “naperot” olivat kiusallisen taitavia murtsikoillaankin. Taitamattomuuden lisäksi kun olin myös yllytyshullu , niin piti koittaa, ettei jäisi reimoja ja leoja huonommaksi. Lisäsin varmuuttani hyppäämällä sauvojen kanssa. Hyppyrin kummulla ponnistin reippaasti ylöspäin ja siitä seurasi liian korkea lähtölento sekä vasemman suksen irtoaminen. Heilutin käsiäni kuin tuulimylly ja käsittämättömällä tuurilla tulin yhdellä jalalla ja suksella pystyssä rinteeseen ja sauvoilla sohien pysyin pystyssä alas asti. Irronneen sukseni hain alarinteen pusikoista. Mäkisen Reima ilmoitti ammattimiehen arviona hypyn pituudeksi 14m ja että se oli kuulemma pisin yhdellä suksella ja sauvojen kanssa hypätty tässä mäessä. Jätin kuitenkin tämänkin lupaavan urheiluharrastukseni muiden vaalittavaksi.
Eikä se ole edes kivaa harrastaa sellaista, missä muut ovat parempia heti alkuun ja varsinkin, kun ne olivat vielä reilusti nuorempiakin … huolimatta epävirallisesta “mäkiennätyksestäni”.
Kirjoitteli, Heimo Kuukkanen
Kontion hyppyrimäki joskus kauan, kauan sitten. (Kuva lainattu: Esko Kinnari/vartsika.net )
Katso tarina: https://vartsika.com/kontion-hyppyrimaki Kirjoittanut Leo Kinnari: Tarinoita Käätypolulta
Viimeksi päivitetty 17.02.2018 17:20