Kekräsalmella 1945 – 47 (olen 4-6-vuotias)
Tässä tarinassa lehmä on hukkumassa suohautaan ja minä juoksen henki kurkussa huutamaan talosta apua.
Alkukesästä äiti ja isä veivät minut taas kesäruokintaan maalle sukulaisiin. Siellä oli pieni tila Kantalan Kekräsalmella, jossa viljeltiin viljaa, pidettiin kymmentä lehmää, lampaita, sikoja ja kanoja, Siihen aikaan kanat olivat erittäin vapaita kanoja ja niitä pidettiin häkissä tai sisällä vain yöllä tai päivälläkin, jos kanahaukka kaarteli lähistöllä. Isäntäväestä vain Jalmarisetä ja Mari- täti asuivat kesällä tuvassa ja muut asuivat aittarakennuksissa samassa pihapiirissä. Minusta ei mikään ollut niin jännää, kun nukkua aitassa. Se oli melkein kuin ulkona olisi nukkunut, kun laudanraoista ja oksanrei’istä näkyi ulos monesta kohtaa.
Talon pihapiiri oli noin 2000m2 ja siihen sisältyi asuinrakennus, aitta, navetta, hevostalli, kanala ja pyykkitupa patoineen. Noin 50-metriä rantaan päin oli hirsinen savusauna ja sen edessä vinttikaivo.
Kesävieraiden tapana oli auttaa talon töissä kykyjensä mukaan ja myös minulle annettiin erilaisia talon töitä ruokani eteen tehtäväksi. Elli- neiti toimi ”virallisena valvojanani” eli oli saanut minut ristikseen. Hän yritti opettaa parhaansa mukaan minua lypsämäänkin, mutta hukkaan menivät hyvät opit, kun Aarne opetti lypsämään utareesta suoraan suuhun. Totta puhuen, suurin osa suihkusta osui pitkin naamaa, mutta hauskaa oli, kunnes joku aikuisista ajoi velikullat navetasta pihalle Luojan ruualla leikkimästä ja sitä tuhlaamasta.
Ensimmäinen muistamani kesä Savossa sukulaisissa on juuri tuo 1945. Olin 4-vuotias ja vilkkaanpuoleinen pikkumies. Talon töissä koin auttavani, kun keräsin kananmunia tallin vintiltä, ruusupuskista, kukkapenkeistä ja aitan alta. Joskus talonväen usko kykyihini kasvoi niin, että pääsin yksin hakemaan lehmiä illansuussa lypsylle, jos ne eivät itsekseen tulleet. Eipä muuta kuin risun kanssa matkaan ja kellojen kalahtelun suuntaan. Seutu oli hyvin soista ja siellä tarvittiin erikoisosaamista. Pari vuotta vanhempi pikkuserkku Aarne oli opettanut miten selvitään, jos astuu suonsilmään; kädet heti levälleen ja ryömimällä tai kierittäytymällä pois niinkuin avannosta talvella. Se oli mukava “leikki” kesäkuumalla vaikka silmäkkeet olivatkin jääkylmiä vähänkin syvemmältä. Lehmien käyttämät polut olivat tietysti turvalliset, mutta soiden yli oikaistiin mennessä ja se oli jännempää. Kävin Aarnen tai Ellin kanssa muutaman kerran lehmiä hakemassa ja myöhemmin sain mennä yksin useastikin.
Tällä nimenomaisella kerralla en kokeillut suonsilmäkkeitä vaan keskityin lehmien hakuun ja pianhan ne löytyivätkin ja jo kotimatkalla olivatkin. Erään suohaudan kohdalla yksi jukuripäälehmä lähti eri suuntaan ja minä lähdin sitä ojentamaan risuni kanssa. Lehmä mulkoili minua hetken ja päätti sitten oikaista suohaudan poikki muiden perään sillä seurauksella, että upposi mahaansa myöten mutaan. Suohaudat olivat syntyneet, kun niistä oli nostettu turvetta peltojen maanparannukseen ja rakennusten lämmöneristykseen. Suolla kun olivat ne olivat tietysti vetisiä ja mutaisia ja keskimäärinkin yli metrin syviä kaivantoja.
Juoksin henki kurkussa taloon huutaen, että yksi lehmä hukkuu suohautaan. Aikuiset ymmärsivät kertapuheella ongelman joka ei ollut aivan uusi. Hevonen varustettiin kiireesti vetohommiin ja Eino- setä otti työkaluja ja köysiä mukaan kärryille. Sitten kiirehdittiin suohaudalle koko talonväen voimin. Eino- sedän piti mennä lähes kaulaansa myöten suomutaan saadakseen pujotettua nostohihnan lehmän alta nostoa varten. Tuon onnistuttua hän vyötäisiään myöten mudassa reuhtoessaan auttoi lehmää sen jalkoja irrottamalla suosta ja vetämällä sarvista, kun hevonen alkoi kiskoa. Sarvissa oli kiinni myös köysi, josta me muut kiskoimme avuksi. Tunnin työn jälkeen mutainen lehmä saatiin ylös kovalle maalle josta se hyvin vihaisen näköisenä lähti ravaamaan navetalle. Minulla oli kovasti huono omatunto, kun arvelin itseni syypääksi tuohon vahinkoon, mutta Elli- täti lohdutti, että tuo lehmä on sellainen jukuripää, ettei se ole ensimmäinen kerta kun se lähtee laumasta omille teilleen. Tulee se sitten aina takaisin (jos ei uppoa suonsilmään).
Tuon reissun jälkeen opin olemaan hätyyttelemättä sitä jukuripäätä ja iltalypsymatkat sujuivat oikein hyvin. Minusta oli tullut pätevä lehmipaimen.
Iltalypsyn aikaan oli myös muuta tekemistä, sillä kärpäset ja itikat kiusasivat usein lehmiä ja lypsäjiä. Minun työnäni oli pitää yllä hyttyssavuja lisäämällä tulille turvetta ja ruohoakin savun lisäämiseksi.
Tulia oli lehmihaassa kolme-neljä kappaletta savuamassa. Savua piti myös oksilla huiskien levitellä lypsäjiä ja lehmiä kohti tyynellä säällä ja silloinhan hyttyset, paarmat ja kärpäset juuri olivat ilkeimmillään.
Syksyn tullen tuli toinen tulien tekotarve, kun tuli hallayöt ennenkuin viljat olivat korjattavissa. Silloin mentiin taas koko talon väen voimin sytyttämään isot turvenuotiot pellonojiin ja penkereille. Tärkeintä niissä ei ollut hyvä tuli, vaan paksu savu ja siksi kaikkea tuoretta ja kosteaakin oksaa ja heinää lisättiin nuotioihin. Sankka savu peitti kohta pellot ja usein vilja pelastui paleltumasta tuolla konstilla. Nuotioita piti polttaa läpi yön, kunnes toivon mukaan aamulla lämpötila nousisi plussalle.
Nykyään sama tehdään sadettamalla.
Tarinoi, Heimo Kuukkanen
_____________________________________
Kekräsalmella -46
Saavuttuani tilalle, heti ensimmäisenä aamuna aamupalan jälkeen, tuli Aarne hakemaan minua töihin. Yhtenä aamutoimena oli ensin kiertää aitta ja muut rakennukset ja häätää tai tappaa kyykäärmeet joita oli melko runsaasti tilan alueella. Ne olivat vaaraksi ihmisille ja eläimille. Kyyt vangittiin maata vasten haarapäisellä kepillä ja sitten toisella kepillä hakattiin hengiltä. Toisena tärkeänä työnä oli etsiä munat kanojen uusista piilopesistä ja tyhjentää vanhat pesät. Vain yksi muna tai puinen tekomuna jätettiin pesään. Pahoihin piiloihin ei jätetty mitään ettei kanat munisi niihin lisää. Vaati hieman oveluutta seurata kanoja, kun ne yrittivät mennä salaa piilopesiinsä. Ja jos ne huomasivat, että joku katsoi, ne menivät ohi ja olivat vain etsivinään ruokaa maasta. Ja kukkoa piti varoa koko ajan. Se oli oikea aapiskirjan kukko ja hyvin iso sellainen. Jos se huomasi, että kanoja pesillä häiritään, niin se tuli päälle juosten tai joskus jopa lentäen. Siinä ei auttanut kuin huitoa risuilla tai juosta aittaan tai talliin piiloon. Seuraava työ oli hävittää harakan, variksen ja räkätin pesiä, kun ne aiheuttivat tilalle vahinkoa syömällä kanojen ruokaa, mansikoita ja muita marjoja puutarhasta ja sotkemalla ruokatarpeita, jos niitä joutui pitämään yhtään ulkona. Naapurista, Väisäsestä, tuli Tauno-poika auttamaan, kun piti kiivetä korkeisiin puihin, mutta Aarne se keksi, että pannaanpas tämä kaupunkilaispoika hommiin.
– Tosta otat vaan puusta kiinni ja alat kiivetä,
sanoi Aarne, mutta eihän siitä mitään tullut. Ähersin ja ähersin, mutta en juuri maasta irronnut.
– Jos minä kumminkin näyttäisin ensin kuinka se käy, sanoi naapurin Tauno ja näytti. Minä ähersin taas aikani, mutta ei se onnistunut sen paremmin kuin äskenkään.
– Kuule Aarne, toi Heimo on liian pieni näin isoon puuhun. Koittakoon noita tuolla pusikossa ensin. Ne on vähän pienempiä.
Ja niin tehtiin. Minä kiipesin kuin pieni eläin, niinkuin oli kiipeillyt puistikon puissa Helsingissäkin, Brahenkentällä ja pesiä ropisi maahan. Kädet ja jalat olivat verinaarmuilla eivätkä housutkaan enää kirkkoon kelpaisi. Ehkä ne eivät olisi kelvanneet sitä ennenkään, kun kerran pihavaatteikseni oli valittu. Muutaman päivän päästä oli taas pesänhävitystalkoot ja siihen mennessä Aarne ja Tauno olivat keksineet kiipeämistavan joka heidän mielestään kävi minulle myös paksumpiin puihin, kunhan vaan kädet jotenkin ylsivät ympäri. Oksia ei suorastaan saanut olla kolmen metrin matkalla ainakaan. Puoli tuntia opettelin ja liu’uin ja putosin, mutta sisu ei antanut periksi. Olihan siinä kaksi isompaa poikaa vieressä virnistelemässä alentuvasti oppipojalle. Viimein tekniikka selvisi ja niin läheni puun latvassa variksen pesä. Tehtävänäni oli tuoda munat ehjinä alas. Osa taskuissa ja loput suussa, mutta suuhuni ei mahtunut kuin yksi.
– Hyvä niinkin”, huutelivat pojat alhaalta.
Alastulo ei ollut juurikaan helpompi, kun piti varoa munia, mutta sain kaikki ehjinä alas ja ylpeydelläni ei ollut rajoja.
– Hyvä, hyvä, miehen työ tuollaiselta naperolta,
sanoi Aarne ja taputti poskelleni vähän reilummasti sillä seurauksella, että variksen muna hajosi suussa.
– Olen samaa mieltä, hyvä poika tämä Heimo on,
sanoi Tauno ja taputti taskujen kohdilta samoin seurauksin. Näin siinä silmänräpäyksessä keltuaisten lisäksi punaista ja raivostuin. Sylkäisin munan suustani Aarnen päälle ja paiskoin perskeet taskuistani Taunon niskaan.
– HEI, HEI! Rauhotu rauhotu! Tää oli vaan tällaista täkäläisten leikkiä. Mennään rantaan uimaan vaatteineen, niin saadaan nekin pestyä samalla kertaa, sanoi Aarne ja niin mentiin.
– Minä en kyllä osaa uida, sanoin, mutta osaan sukeltaa. Tammelundin mummin rannassa kun leikitään vesinatskua, niin sielläkin vaan sukeltelen.
– Ei haittaa mitään. Täällä on matalat rannat. Kunhan et huku mutaan,
sanoi Tauno. Pojat alkoivat myös leikkiä vesinatskua, kun selitin, että se on ihan samanlaista kun tavallinenkin, mutta vaan vedessä. Siinä pärjäsin isommilleni tasavertaisesti ja jopa vähän paremminkin, kun vesi sotkeentui ja minua ei voitu nähdä sukelluksissa. Veden alla uin sukelluksissa nopeammin kuin toiset pinnalla. Paksut housut hiukan hidastivat, mutta nehän pantiin pian kuivumaan aidalle.
Eräänä aamuna, kun kanapaimen Heimo keräsi taas munia pensaikosta, tuli kukko tosi vihaisena kohti eikä sitä pidellyt taas mikään risulla sohiminen. Se nokki paljaita jalkojani tosi kipeästi ja yritti hyppiä suorastaan silmille. Juoksin aittaan karkuun ja odotin hetken, että kukko rauhoittuisi. Mutta ei, kun tulin näkyviin, niin kukko juoksi heti kohti siivillään huitoen. Muutaman yrityksen jälkeen onnistuin juoksemaan tupaan ja hakemaan Aarnea apuun. Aarne keksikin heti oivan konstin. Hyppäsimme keittiön ikkunasta saunan puolelle taloa ja juoksimme saunalle. Siellä oli hirren raossa puukko ja Aarne katkoi pajupensaikosta pari puolenmetristä ja pari senttiä paksua oksaa. Oksan pään hän halkaisi lyömällä puukkoa kantaan sillä toisella oksalla.
Katselin ihmeissäni ja yritin kysellä mitä tuosta oikein tulee, mutta Aarne sanoi, että kyllä se kohta selviää. No, selvisihän se. Saunarannasta ja polulta kerättiin muutamia ohuita kiviä, tuollaisia reilusti peukalon pään kokoisia ja painettiin kivi siihen kepin koloon.
– No niin, sanoi Aarne, nyt vaan sitten teet näin ja hän linkosi kiven heittoliikkeellä suoraan lähimmän puun kylkeen niin että kopsaus vain kuului.
– Ahaa, sanoin ja yritin tehdä samalla tavalla, mutta huonolla menestyksellä. Kivet lenteli aluksi ihan minne sattui tai eivät edes irronneet halkiosta, mutta uutteran harjoittelun jälkeen alkoi sihti löytyä ja kivet osuivat melkein oikeaan suuntaan.
– Me olemme nyt valmiita kukkosotaan, totesi Aarne. Lähdetäänpäs antamaan sille kyytiä kunnolla.
Pihalla olikin kukko jo odottamassa ja tuli suoraan kohti poikia juosten ja lentäen. Poikien tähtäyksestä tuli vaikeaa, kun piti koko ajan väistellä ja hosua risuilla kukkoa kauemmas, mutta Aarne sai pari osumaa pyrstöön ja siipeen, mutta siitä kukko sen kuin suuttui lisää. Äkkiä näkyi taivaalla kanahaukka ja kukko unohti hetkessä meidät. Se kiljaisi kanat suojaan kanalaan ja tuijotti taivaalle siivet levällään ja maata polkien. Yksi onneton nuori kana oli jäänyt aidan rakoon muka piiloon ja sen kimppuun haukka ilmeisesti aikoi. Suu auki katsoin, kun kukko lensi korkealle tallin katolle ja uhkaili sieltä kanahaukkaa. Haukka aloitti kuitenkin syöksynsä kohti kanaa ja samalla kukko syöksyi haukan kimppuun. Jo ilmassa ne tappelivat hurjasti ja sama jatkui, kun ne tömähtivät maahan niin että multa vain pölisi. Kukko taisi piestä haukan pahanpäiväisesti ennenkuin se pääsi pakoon ja katosi kuusikkoon. Voittaja tepasteli ylväänä keskelle pihaa ja kiekui mahtipontisesti ilmoille voitonhuutonsa. Sitten se hyökkäsi uudelleen kimppuumme ja meitä vietiin taas aittaan turvaan. Sieltä oven raosta sitten linkosimme kiviä kohti kukkoa ja Aarne saikin pari hyvää osumaa kukon rääkäisystä päätellen.
– Kuule Aarne, eihän kukon pitäisi osata lentää, niin mulle on ainakin kerrottu. Mitenkäs kanat, osaako nekin sitten, kyselin vielä hieman ihmeissäni äskeisestä näytöksestä?
– Meidän kukko ainakin, niinkuin näit, mutta meidän kanat on vielä parempia, ne lentää vaikka ilman päätä, vastaili Aarne.
– Nyt kyllä taas valehtelet, sanoin.
– Eeen, kielteli Aarne, katsotaan syksymmällä, kun tuo munimasta lakannut Ellu-kana lopetetaan, niin pyydän, että Eikka näyttää miten päätön kana lentää.
Siihen minun oli tyytyminen, mutta nyt aloin olla harmissani, kun ei ollut osunut kukkoon kertaakaan, vaikka olin monta tuntia harjoitellut. Äkkiä astuin ovesta ulos kukon ollessa tallin seinustalla ja linkosin kiven. Ei osunut kukkoon, mutta tallin ikkunaan kylläkin ja meitä vietiin. Vasta illallisella valuimme mahdollisimman huomaamattomasti pöytään.
Eino setä tuli illalla tupaan ihmettelemään, mikä tuon tallin ikkunankin on rikkonut. Olisiko joku lintu lentänyt päin vai tuo hullu kukko, kun se niitä kanahaukkoja vahtii? Kerroimme sitten nähneemme, kun se lensi sinne tallin katolle ja ajoi kanahaukan pois tarhasta. Olisiko tuo jossain välissä osunut ikkunaankin?
– On se hurja otus, sanoi setä, ja sillä on vielä ollut kivi suussaan sinne lentäessään, kun löysin sellaisen litteän linkokiven sieltä ikkunan välistä.
– On se hurja otus, vakuutimme me.
– Pitäkääkin huolta ettei se enää juokse pihalla kiviä nokassaan, sanoi setä tuimasti poikia katsoen.
– Kyllä pidetään, huokasimme yhteen ääneen.
Tarinoi, Heimo
Jalmari- setä tuvan portailla n.1956, 71-vuotiaana.
