Kekräsalmella 1945 – 47 (olen 4-6v.)
Ensimmäinen muistamani kesä Savossa sukulaisissa on tuo 1945. Olin 4-vuotias ja
vilkkaanpuoleinen pikkumies. Talon töissä koin auttavani, kun keräsin kananmunia tallin
vintiltä, ruusupuskista ja aitan alta. Joskus talonväen usko kykyihini kasvoi niin, että pääsin
yksin hakemaan lehmiä illansuussa lypsylle, jos ne eivät itsekseen tulleet. Eipä muuta kuin
risun kanssa matkaan ja kellojen kalahtelun suuntaan. Pari vuotta vanhempi pikkuserkku Aarne
oli opettanut miten selvitään, jos astuu suonsilmään; kädet heti levälleen ja ryömimällä tai
kierittäytymällä pois niinkuin avannosta talvella. Se oli mukava “leikki” kesäkuumalla vaikka
silmäkkeet olivatkin jääkylmiä vähänkin syvemmältä.
Kävin Aarnen tai Ellin kanssa muutaman kerran lehmiä hakemassa ja myöhemmin sain mennä yksinkin useasti.
Tällä nimenomaisella kerralla en kokeillut suonsilmäkkeitä vaan keskityin lehmien
hakuun ja pianhan ne löytyivätkin ja jo kotimatkalla olivatkin. Erään suohaudan kohdalla
yksi jukuripäälehmä lähti eri suuntaan ja minä lähdin sitä ojentamaan. Lehmä mulkoili minua
hetken ja päätti sitten oikaista suohaudan poikki muiden perään sillä seurauksella, että upposi
mahaansa myöten suomutaan. Suohaudat olivat syntyneet, kun niistä oli nostettu turvetta
peltojen maanparannukseen ja rakennusten lämmöneristykseen. Suolla kun olivat ne olivat
tietysti vetisiä ja mutaisia.
Juoksin henki kurkussa taloon huutaen, että yksi lehmä hukkuu suohautaan. Aikuiset
ymmärsivät kertapuheella ongelman joka ei ollut aivan uusi. Hevonen varustettiin kiireesti
vetohommiin ja Eino- setä otti työkaluja ja köysiä mukaan kärryille. Sitten kiirehdittiin
suohaudalle koko talonväen voimin. Eino- sedän piti mennä lähes kaulaansa myöten
suomutaan saadakseen pujotettua nostohihnan lehmän alta nostoa varten. Tuon onnistuttua
hän vyötäisiään myöten mudassa reuhtoessaan auttoi lehmää sen jalkoja irrottamalla suosta
ja vetämällä sarvista, kun hevonen alkoi kiskoa. Sarvissa oli kiinni myös köysi, josta me muut
kiskoimme avuksi. Tunnin työn jälkeen mutainen lehmä saatiin ylös kovalle maalle josta se hyvin
vihaisen näköisenä lähti ravaamaan navetalle. Minulla oli kovasti huono omatunto, kun
arvelin itseni syypääksi tuohon vahinkoon, mutta Elli- täti lohdutti, että tuo lehmä on
sellainen jukuripää, ettei se ole ensimmäinen kerta kun se lähtee laumasta omille teilleen.
Tulee se sitten aina takaisin (jos ei uppoa suonsilmään). Tuon reissun jälkeen opin olemaan
hätyyttelemättä sitä jukuripäätä ja iltalypsymatkat sujuivat oikein hyvin. Minusta oli tullut
pätevä lehmipaimen.
Iltalypsyn aikaan oli myös muuta tekemistä, sillä kärpäset ja itikat kiusasivat usein
lehmiä ja lypsäjiä. Minun työnäni oli pitää yllä hyttyssavuja lisäämällä tulille turvetta ja
ruohoakin savun lisäämiseksi. Tulia oli lehmihaassa kolme-neljä kappaletta savuamassa.
Savua piti myös oksilla huiskien levitellä lypsäjiä ja lehmiä kohti tyynellä säällä ja silloinhan
hyttyset, paarmat ja kärpäset juuri olivat ilkeimmillään.
Syksyn tullen tuli toinen tulien tekotarve, kun tuli hallayöt ennenkuin viljat olivat
korjattavissa. Silloin mentiin taas koko talon väen voimin sytyttämään isot turvenuotiot
pellonojiin ja penkereille. Tärkeintä niissä ei ollut hyvä tuli, vaan paksu savu ja siksi kaikkea
tuoretta ja kosteaakin oksaa ja heinää lisättiin nuotioihin. Sankka savu peitti kohta pellot ja
usein vilja pelastui paleltumasta tuolla konstilla. Nuotioita piti polttaa läpi yön, kunnes toivon
mukaan aamulla lämpötila nousisi plussalle. Nykyään sama tehdään sadettamalla.
Tarinoi, Heimo Kuukkanen
_____________________________________
Kekräsalmella -46
Alkukesästä äiti ja isä veivät Heimon kesäruokintaan maalle sukulaisiin. Siellä oli
pieni tila Kantalan Kekräsalmella, jossa viljeltiin viljaa, pidettiin kymmentä lehmää,
lampaita, sikoja ja kanoja, Siihen aikaan kanat olivat erittäin vapaita kanoja ja niitä pidettiin
häkissä tai sisällä vain yöllä tai päivälläkin, jos kanahaukka kaarteli lähistöllä. Isäntäväestä
vain Jalmarisetä ja Mari- täti asuivat kesällä tuvassa ja muut asuivat aitoissa samassa
pihapiirissä. Heimosta ei mikään ollut niin jännää, kun nukkua aitassa. Se oli melkein kuin
ulkona olisi nukkunut, kun laudanraoista ja oksanrei’istä näkyi ulos monesta kohtaa.
Kesävieraiden piti auttaa talon töissä kykyjensä mukaan ja myös Heimolle annettiin erilaisia
talon töitä ruokansa eteen tehtäväksi. Elli- neiti toimi Heimo- pojan “virallisena valvojana” eli
oli saanut tämän ristikseen. Yritti opettaa parhaansa mukaan poikaa lypsämään, mutta
hukkaan menivät hyvät opit, kun Aarne opetti lypsämään utareesta suoraan suuhun. Totta
puhuen suurin osa suihkusta osui pitkin naamaa, mutta hauskaa oli, kunnes joku aikuisista
ajoi velikullat navetasta pihalle Luojan ruualla leikkimästä ja sitä tuhlaamasta.
Ensimmäisenä aamuna aamupalan jälkeen tuli Aarne hakemaan Heimoa töihin.
Yhtenä aamutoimena oli ensin kiertää aitta ja muut rakennukset ja häätää tai tappaa
kyykäärmeet joita oli melko runsaasti tilan alueella. Ne olivat vaaraksi ihmisille ja eläimille.
Toisena tärkeänä työnä oli etsiä munat kanojen uusista piilopesistä ja tyhjentää vanhat pesät.
Vain yksi muna tai puinen tekomuna jätettiin pesään. Pahoihin piiloihin ei jätetty mitään ettei
kanat munisi niihin lisää. Vaati hieman oveluutta seurata kanoja, kun ne yrittivät mennä salaa
piilopesiinsä. Jos ne huomasivat, että joku katsoi, ne menivät ohi ja olivat vain etsivinään
ruokaa maasta. Ja kukkoa piti varoa koko ajan. Se oli oikea aapiskirjan kukko ja hyvin iso
sellainen. Jos se huomasi, että kanoja pesillä häiritään, niin se tuli päälle juosten tai joskus
jopa lentäen. Siinä ei auttanut kuin huitoa risuilla tai juosta aittaan tai talliin piiloon.
Seuraava työ oli hävittää harakan, variksen ja räkätin pesiä, kun ne aiheuttivat tilalle
vahinkoa syömällä kanojen ruokaa, mansikoita ja muita marjoja puutarhasta ja sotkemalla
ruokatarpeita, jos niitä joutui pitämään yhtään ulkona. Naapurista, Väisäsestä, tuli Tauno-poika
auttamaan, kun piti kiivetä korkeisiin puihin, mutta Aarne se keksi, että pannaanpas tämä
kaupunkilaispoika hommiin.
– Tosta otat vaan puusta kiinni ja alat kiivetä, sanoi Aarne, mutta eihän siitä mitään
tullut. Heimo ähersi ja ähersi, mutta ei juuri maasta irronnut.
– Jos minä kumminkin näyttäisin ensin kuinka se käy, sanoi naapurin Tauno ja näytti.
Heimo ähersi taas aikansa, mutta ei se onnistunut sen paremmin kuin äskenkään.
– Kuule Aarne, toi Heimo on liian pieni näin isoon puuhun. Koittakoon tuota tuolla
pusikossa ensin. Ne on vähän pienempiä. Ja niin tehtiin. Heimo kiipesi kuin pieni eläin,
niinkuin oli kiipeillyt puistikon puissa Helsingissäkin, Brahenkentällä ja pesiä ropisi maahan.
Kädet ja jalat olivat verinaarmuilla eivätkä housutkaan enää kirkkoon kelpaisi. Ehkä ne eivät
olisi kelvanneet sitä ennenkään, kun kerran Heimon pihavaatteiksi oli valittu.
Muutaman päivän päästä oli taas pesänhävitystalkoot ja siihen mennessä Aarne ja
Tauno olivat keksineet kiipeämistavan joka heidän mielestään kävi Heimolle myös
paksumpiin puihin, kunhan vaan kädet jotenkin ylsivät ympäri. Oksia ei suorastaan saanut
olla kolmen metrin matkalla ainakaan.
Puoli tuntia Heimo opetteli ja liukui ja putosi, mutta sisu ei antanut periksi. Olihan
siinä kaksi isompaa poikaa vieressä virnistelemässä alentuvasti oppipojalle. Viimein
tekniikka selvisi Heimolle ja niin läheni puun latvassa variksen pesä. Tehtävänä oli tuoda
munat ehjinä alas. Osa taskuissa ja loput suussa, mutta Heimon suuhun ei mahtunut kuin yksi.
Hyvä niinkin huutelivat pojat alhaalta. Alastulo ei ollut juurikaan helpompi, kun piti varoa
munia, mutta Heimo sai kaikki ehjinä alas ja ylpeydellä ei ollut rajoja.
– Hyvä, hyvä, miehen työ tuollaiselta naperolta, sanoi Aarne ja taputti Heimoa
poskelle vähän reilummasti sillä seurauksella, että variksen muna hajosi suussa.
– Olen samaa mieltä, hyvä poika tämä Heimo on, sanoi Tauno ja taputti taskujen
kohdilta samoin seurauksin. Heimo näki siinä silmänräpäyksessä keltuaisten lisäksi punaista
ja raivostui. Sylkäisi munan suustaan Aarnen päälle ja paiskoi perskeet taskuistaan Pentin
niskaan.
– HEI, HEI! Rauhotu rauhotu ! Tää oli vaan tällaista täkäläisten leikkiä. Mennään
rantaan uimaan vaatteineen, niin saadaan nekin pestyä samalla kertaa, sanoi Aarne ja niin
mentiin.
– Minä en kyllä osaa uida, sanoi Heimo, mutta osaan kyllä sukeltaa. Tammiksen
mummin rannassa kun leikitään vesinatskua, niin sielläkin vaan sukeltelen.
– Ei haittaa mitään. Täällä on matalat rannat. Kunhan et huku mutaan, sanoi Tauno.
Pojat alkoivat myös leikkiä vesinatskua, kun Heimo selitti, että se on ihan samanlaista
kun tavallinenkin, mutta vaan vedessä. Siinä Heimo pärjäsi isommilleen tasavertaisesti, jopa
vähän paremminkin, kun vesi sotkeentui ja häntä ei voitu nähdä sukelluksissa. Veden alla
Heimo ui sukelluksissa nopeammin kuin toiset pinnalla. Paksut housut hiukan hidastivat,
mutta nehän pantiin pian kuivumaan aidalle.
***
Eräänä aamuna, kun kanapaimen Heimo keräsi taas munia pensaikosta, tuli kukko tosi
vihaisena kohti eikä sitä pidellyt taas mikään risulla sohiminen. Se nokki Heimon paljaita
jalkoja tosi kipeästi ja yritti hyppiä suorastaan silmille. Heimo juoksi aittaan karkuun ja odotti
hetken, että kukko rauhoittuisi. Mutta ei, kun Heimo tuli näkyviin, niin kukko juoksi heti
kohti siivillään huitoen. Muutaman yrityksen jälkeen Heimon onnistui juosta tupaan ja hakea
Aarne apuun. Aarne keksikin heti oivan konstin. Pojat hyppäsivät keittiön ikkunasta saunan
puolelle taloa ja juoksivat saunalle. Siellä oli hirren raossa puukko ja Aarne katkoi
pajupensaikosta pari puolenmetristä ja pari senttiä paksua oksaa. Oksan pään hän halkaisi
lyömällä puukkoa kantaan sillä toisella oksalla. Heimo katseli ihmeissään ja yritti kysellä
mitä tuosta oikein tulisi, mutta Aarne sanoi, että kyllä se kohta selviäisi. No selvisihän se.
Saunarannasta ja polulta kerättiin muutamia ohuita kiviä, tuollaisia reilusti peukalon pään
kokoisia ja painettiin kivi siihen kepin koloon.
– No niin, sanoi Aarne, nyt vaan sitten teet näin ja hän linkosi kiven heittoliikkeellä
suoraan lähimmän puun kylkeen niin että kopsaus vain kuului.
– Ahaa, sanoi Heimo ja yritti tehdä samalla tavalla, mutta huonolla menestyksellä.
Kivet lenteli aluksi ihan minne sattui tai eivät edes irronneet halkiosta, mutta uutteran
harjoittelun jälkeen alkoi sihti löytyä ja kivet osuivat melkein oikeaan suuntaan.
– Me olemme nyt valmiita kukkosotaan, totesi Aarne. Lähdetäänpäs antamaan sille
kyytiä kunnolla.
Pihalla olikin kukko jo odottamassa ja tuli suoraan kohti poikia juosten ja lentäen.
Poikien tähtäyksestä tuli vaikeaa, kun piti koko ajan väistellä ja hosua kukkoa kauemmas,
mutta Aarne sai pari osumaa pyrstöön ja siipeen, mutta siitä kukko sen kuin suuttui lisää.
Äkkiä näkyi taivaalla kanahaukka ja kukko unohti hetkessä pojat. Se kiljaisi kanat suojaan
kanalaan ja tuijotti taivaalle siivet levällään ja maata polkien. Yksi onneton nuori kana oli
jäänyt aidan rakoon muka piiloon ja sen kimppuun haukka ilmeisesti aikoi. Suu auki Heimo
katsoi, kun kukko lensi korkealle tallin katolle ja uhkaili sieltä kanahaukkaa. Haukka aloitti
kuitenkin syöksynsä kohti kanaa ja samalla kukko syöksyi haukan kimppuun. Jo ilmassa ne
tappelivat hurjasti ja sama jatkui, kun ne tömähtivät maahan niin että multa vain pölisi.
Kukko taisi piestä haukan pahanpäiväisesti ennenkuin se pääsi pakoon ja katosi kuusikkoon.
Voittaja tepasteli ylväänä keskelle pihaa ja kiekui mahtipontisesti ilmoille voitonhuutonsa.
Sitten se hyökkäsi uudelleen pihalla seisseitten poikien kimppuun ja Aarnea ja Heimoa
vietiin taas aittaan turvaan. Sieltä oven raosta he sitten linkosivat kiviään kohti kukkoa ja
Aarne saikin pari hyvää osumaa kukon rääkäisystä päätellen.
– Kuule Aarne, eihän kukon pitäisi osata lentää, niin mulle on ainakin kerrottu.
Mitenkäs kanat osaako nekin sitten, kyseli Heimo vielä hieman ihmeissään äskeisestä
näytöksestä ?
– Meidän kukko ainakin, niinkuin näit, mutta meidän kanat on vielä parempia, ne
lentää vaikka ilman päätä, vastaili Aarne.
– Nyt kyllä taas valehtelet, sanoi Heimo.
– Eeen, kielteli Aarne, katsotaan syksymmällä, kun tuo munimasta lakannut Ellu-kana
lopetetaan, niin pyydän, että Eikka näyttää miten päätön kana lentää.
Siihen Heimon oli tyytyminen, mutta nyt Heimo alkoi olla harmissaan, kun ei ollut osunut
kukkoon kertaakaan, vaikka oli monta tuntia harjoitellut. Äkkiä hän astui ovesta ulos kukon
ollessa tallin seinustalla ja linkosi kiven. Ei osunut kukkoon, mutta tallin ikkunaan kylläkin ja
poikia vietiin. Vasta illallisella he valuivat mahdollisimman huomaamattomasti pöytään.
Eino setä tuli illalla tupaan ihmettelemään mikä tuon tallin ikkunankin on rikkonut.
Olisiko joku lintu lentänyt päin vai tuo hullu kukko, kun se niitä kanahaukkoja vahtii. Pojat
kertoivat sitten nähneensä, kun se lensi sinne tallin katolle ja ajoi kanahaukan pois tarhasta.
Olisiko tuo jossain välissä osunut ikkunaankin?
– On se hurja otus, sanoi setä, ja sillä on vielä ollut kivi suussaan sinne lentäessään,
kun löysin sellaisen litteän linkokiven sieltä ikkunan välistä.
– On se hurja otus, vakuuttivat pojatkin.
– Pitäkääkin huolta ettei se enää juokse pihalla kiviä nokassaan, sanoi setä tuimasti
poikia katsoen.
– Kyllä pidetään, huokasivat pojat yhteen ääneen.
***
Tarinoi, Heimo
_____________________________________________
Ukkosmyrsky Kekräsalmella ja tervanpolttoa 1947
Tuona kesänä Savon sydänmailla sai 6-vuotias Helsinkiläispoika oppia soutamaan
verkon nostossa, näki miten tervaa tehtiin ja oli järvihädässä ukkosmyrskyllä .
Verkonnostoon jouduin yllättäen ja pyytämättä, kun Mari- täti päätti lähteä kokemaan
verkot. Muu talonväki oli pelloilla askareissaan eikä kukaan joutanut soutajaksi. Minut täti
otti mukaan vain varmuuden vuoksi, etten yksin jäädessäni olisi keksinyt mitään pahojani ja
olihan siellä se vihainen kukkokin.
Mari- täti souti verkoille ja yritti veneessä vuoroin istuen ja seisten nostella niitä
katsoakseen oliko mitään tarttunut. Tuuli kuitenkin painoi ja pyöritti venettä huonoihin
asentoihin ja täti keksi pyytää minua soutamaan ohjeittensa mukaan oikealla tai vasemmalla
airolla ja niin homma alkoi sujua. Saimme kalat veneeseen ja täti souti meidät takaisin
laituriin. Kiitteli vielä iltasella ruokapöydässäkin uutta soutajaansa ja minä röyhistelin tietysti.
Päivänä muutamana pikkuserkkuni Aarne, pari vuotta minua vanhempi huomasi, että
minulle häneltä jäänyt hiekkakasa talon nurkalla oli huvennut olemattomiin ja päätimme
lähteä veneellä järven yli vastarannalta lisää hakemaan. Kaikki talon liikenevät ämpärit, pari
lapiota ja soikot saunalta rahdattiin veneeseen ja eikun matkaan. Minäkin sain soutaa osan
matkaa ja Aarne opasti perätuhdolta perämelan varresta. Matkaa oli kolmisensataa metriä ja
nopeasti pääsimme tuolle hiekkarannalle lapiointihommiin. Kohta oli ämpärit ja soikot
täynnä ja Aarne nosteli niitä veneeseen. Ahneuksissamme täytimme ne veneessä vielä
kukkurapäisiksi ja sitten matkaan. Vene oli tosi raskas nyt ja saimme tosissamme reuhtoa
ennenkuin saimme sen edes vesille rannasta. Aarne ryhtyi nyt soutajaksi, kun vene kulki jo
melko syvällä vaikka iso vene olikin olevinaan. Puolivälissä matkaa taivas yht’äkkiä pimeni,
tuuli yltyi navakaksi ja ukkosmyrsky salamoineen iski niskaamme. Parissa minuutissa, äsken
lähes tyyni järvenpinta nostatti laineita ja kohta jo vaahtopäitäkin läiski veneen kylkeen.
Vene alkoi sivulaineissa keikkua uhkaavasti, mutta kokenut järvenkävijä Aarne alkoi soutaa
vinosti aallokkoa kohden. Laineet löivät silti nyt jo yli veneen laitojen. Aarne komensi minut
lappoamaan vettä pois enkä kahta käskyä tarvinnut. Aarne souti, minä lappasin vettä ulos ja
pärskeet tulivat koko ajan veneeseen. Kova sadekuuro lisäsi vielä veden määrää veneessä.
Ukkonen jyrisi lähes tauotta. Nyt meitä alkoi pelottaa tosissaan, jospa salama iskee
veneeseen. Aarne souti siksakkia, niinkuin purjeveneellä luovittaessa, että pääsisimme
laituriin ilman että sivulaine vyöryy sisään ja vene uppoaa. Aina käännösten kohdalla vene
keikkui hurjasti ja aallot löivät suoraan yli laidan. Kun aallot tulivat vinosti takaa tai edestä,
niin veneeseen tuli pääasiassa vain roiskeita. Lopulta pääsimme onnellisesti rantaan ja
juoksimme ensin saunalle ja sitten vettävaluvina tupaan, kun sade hieman hellitti. Ei
uskallettu kertoa mitä olimme puuhailleet ja sateen tauottua menimme kiireesti tyhjentämään
venettä hiekasta ja vedestä. Kärryillä raahasimme hiekat kasaansa ja huuhtelimme ämpärit ja
soikot rannassa puhtaiksi hiekasta. Selityksiä alettiin vaatia vasta muutaman päivän päästä,
kun hiekka veneen pohjalla herätti ihmetystä. Sanoimme hakeneemme hiekkaa vastarannalta
hiekkakasaan eikä kukaan huomannut kysyä, minä päivänä olimme reissun tehneet, joten
säästyimme päivittelyiltä.
Syksyn tullen tuli hallaöitä ja hallatulia piti polttaa muutamana yönä. Hallatulilla paksu peltojen
yläpuolella leijuva savu esti viljaa tai muita kasveja paleltumasta soisilla mailla syyskylmien alettua.
Tulia piti sytyttää monia pitkin pellon laitoja. Siellä lastenkin apu oli joskus tarpeen, että savut eivät
päässet sammumaan. Aikuiset valvoivat loppuyön kunnes aamusta hieman lämpeni.
Kaikkein kiinnostavin mielestäni oli metsän reunaan hiekkakuopalle kohonnut suuri kantokasa.
Jalmari-setä sitä pääasiassa oli kasaillut koko kesän, ehkä jo edellisenäkin, mutta nyt sitä peiteltiin
paksuilla kosteilla turpeilla. Uteliaana poikana kyselin, että mikä tuosta tulee ja vähäpuheinen
Jalmari- setä kertoi tervaa aikovansa siinä polttaa. Näytti ja selitti, miten hän oli tehnyt urat kasan alle,
joista tervan pitäisi valua ulos aikanaan. Maahan oli myös kaivettu paikka tynnyrille, johon terva päätyisi.
Eräänä päivänä tervahaudan suunnalta näkyi savua ja kiirehdin katsomaan joko tervaa näkyisi. Ei
vielä, mutta ehkä parin päivän päästä. Nyt piti tilkitä koko ajan turvepeitteessä olevia reikiä
joista liekit tuprahtelivat ulos. Sellaista ei saanut tapahtua. Polttoa piti koko ajan vahtia ja
kastella keon pintaa yötä päivää ettei se pääsisi ilmiliekille, silloin kaikki olisi pilalla ja iso
turha työ tehty. Keon kastelu tapahtui parempien välineitten puuttuessa heittämällä kauhalla
vettä ämpäristä. Minäkin sain tilkitä liekin alkuja ja se oli jännää hommaa. Varsinkin kasan
korkeimmalle kohtaa menin usein, kun Jalmari setä oli liian painava sinne mennäkseen ja hän
yritti vain seipäillä tökkiä sinne tukkeita. Setä kyllä kielteli, mutta ei ehtinyt hätiin, kun menin
jo. Märkä turve ja märät heinätuppaat olivat hyviä tulppia tuossa työssä. Oli todella hienoa
nähdä eräänä päivänä, kun paksu tervanoro hitaasti valui kasan alta kohti tynnyriä. Heimo 6v
oli ollut tervanpoltossa apumiehenä. Kuinka moni muu on edes nähnyt sitä “livenä” ?
Kertoili, Heimo Kuukkanen
_____________________________________________________________
Ratsain ilman satulaa ja suitsia v.1952 -56 (tuo viimeinen on Kekräsalmelta)
Ensimmäinen ratsastukseni noilla konstein tapahtui Helsingin Vuosaaressa, silloisessa
Kallvikissa Skatan niemellä olevalla tilalla. Siellä me Häkkisen Sepon ja Vakkalan Kostin
kanssa käytiin pari kertaa salaa ratsastamassa haassa olevilla hevosilla tai siis Seppo ja minä
yriteltiin ja Kosa vahti ettei kukaan näe touhujamme. Houkuteltiin hevonen aidan viereen ja
hypättiin selkään. Siellä sitten yritettiin potkia hevosta kylkiin, että lähtisi edes raviin, mutta
ei. Toisella kertaa oltiin Sepon kanssa kahden ja nyt oli minulla parempi tuuri hevosen
valinnassa. Heti, kun pääsin selkään ratsu nosti päänsä ja lähti laukkaan. Roikuin hädissäni
sen harjassa, kun se eteni kovaa vauhtia kohti haka-alueitten välistä riukuaitaa. Nyt, jos se
pysähtyy äkkiä, lennän päistikkaa kivikkoiseen haan pintaan, mietin hädissäni. Ei se
pysähtynyt. Hyppäsi yli aidan ja minä harjasta vielä roikkuen pudottauduin vauhdissa
mitenkuten tantereeseen isommin vahingoittumatta. Hevonen pysähtyi saman tien kuin
mitään ei olisi ollutkaan ja jatkoi keskeytynyttä ruohon jyystämistään. Hävisimme Sepen
kanssa paikalta vähin äänin ja naureskelimme jo matkalla, pelästyksen haihduttua, että
mitähän omistajat sanovat, kun huomaavat hevosen olevan väärässä aitauksessa.
Toinen moinen, mutta vähän luvallisempi ratsastus oli sukulaistilalla Vihdin Selkissä,
Kiviniemessä. Siellä isoisäni Augustin serkulla Silajärven Allardilla oli maatila lehmineen ja
hevosineen. Tällä kertaa osuin kohdalle, kun talon hevonen oli köydellä kiinni talon edustan
lipputangossa. Kyselin ohimenevältä isännältä, voisinko nousta hevosen selkään ja hän
ilmeisesti luuli, että se minulle olisi riittänyt? Päästin tietenkin köyden irti lipputangosta ja
hevonen lähti pyytämättä liikkeelle. Ensin lyhyt raviaskellus tiukasta kurvista vasemmalle ja
sitten kiihtyvää laukkaa alas saunalle menevää polkua. Saunan seinän lähestyessä suoraan
edessä päätin tämän riittävän minulle ja hyppäsin vieressä olevaan perunapeltoon pelkästään
henkisin vaurioin. Hevonen parkkeerasi itsensä tallin seinustalle jatkamaan ruohon syöntiä
kaikessa rauhassa, kun sai kiusanhengen selästään. Vain saunan porrasrallit hieman kärsivät
tästä kohtaamisessa.
Huonommin kävi itse isännälle muutama vuosi myöhemmin. Hän haki samaista hevosta
metsätöistä ja oli irrottanut sen reen edestä ja ajatteli ratsastavansa talolle. Hevonen
hermostui samalla tavalla ja alkoi painella puiden lomitse sillä seurauksella, että isännän jalka
jäi puunrungon ja hevosen väliin ja murtui. Mies putosi metsään ja vasta illalla myöhemmin
talonväki huomasi ruveta ihmettelemään isännän viipymistä ja kun hevonen oli yksin tallilla.
Loppu hyvin, kaikki hyvin. Isäntä löytyi ja saatiin sairaalaan lastoitettavaksi.
Kolmas ratsastusmatkani oli pisin näistä ja tapahtumapaikka Savon Kekräsalmella,
sukulaisissa sielläkin. Houkutuksena oli tällä kertaa talon suurikokoinen Jysky- hevonen joka
ihan joutilaana pihalla käyskenteli ohjakset kaulallaan. Talon väki ja meitä muita
helsinkiläisvieraita kahviteltiin tuvassa, mutta minä olin jo osuuteni nauttinut. Talutin Jyskyn
aidan vierelle, että pääsisin sen selkään ja sitten vain liikkeelle, paitsi ettei Jysky yhtään
halunnut. Kun aikani kopistelin kylkiä ja räpsin ohjasnipulla takalistoa se pikkuhiljaa alkoi
lampsia pihasta ja portista ulos. Meno oli verkkaista ja keinuvaa. Todella ison hevosen leveällä
selällä istuessa ilman satulaa saa koko ajan pelätä liukuvansa jommalta kummalta puolelta
alas. Lisäksi olivat nuo kymmenen metrin mittaiset ohjakset sylissä haittana ja jouduin käytännössä
roikkumaan hevosen harjaksissa pysyäkseen selässä. No, Jysky lönkötteli tuon muutaman sata
metriä kunnes tulimme halkopinojen kohdalle, jossa oli hyvä paikka kääntyä takaisin päin.
Se oli Jyskylle mieleen ja minä onneton vielä rapsautin takalistolle. Sitten mentiin
sananmukaisesti kiitolaukkaa. Putoamisen lisäksi pelkäsin ehkä vielä enemmän, että ohjakset
putoavat Jyskyn jalkoihin ja se saattaa kaatua ja vahingoittua. Tuon muutaman sata metriä ja
muutaman kymmenen sekuntia siis roikun harjaksissa, keräsin ohjia syliini ja pelkäsin
putoavani. Sitten tultiin pihaportille, josta Jysky komeasti kaartaen syöksyi sisään kohti
tuvan ikkunaa ja siellä kahvittelevaa katsomoa. Juuri ennen talon portaita sen ikkunan
kohdalla hyppäsin Jyskyn selästä Mari-tädin tulppaani- ja ruusupenkkiin, mitä vahinkoa kovasti
pahoittelin jälkeenpäin, kun korjailin jälkiäni. Eikä taaskaan naarmun naarmua. Jokunen
nokkosen polttama ja siinä kaikki. “Kyllä sinulla on kaitselmus ollut matkassasi tuhannen
kertaa”, sanoi Mari-täti viisaasti eikä niin väärässä ollutkaan vaikkei murto-osaakaan tiennyt
kommelluksistani.
Kertoili, Heimo
Jalmari- setä tuvan portailla n.1956
