Kekräsalmella 1945 – 47 (olen 4-6-vuotias)
Alkukesästä äiti ja isä veivät minut taas kesäruokintaan maalle sukulaisiin. Siellä oli pieni tila Kantalan Kekräsalmella, jossa viljeltiin viljaa, pidettiin kymmentä lehmää, lampaita, sikoja ja kanoja, Siihen aikaan kanat olivat erittäin vapaita kanoja ja niitä pidettiin häkissä tai sisällä vain yöllä tai päivälläkin, jos kanahaukka kaarteli lähistöllä. Isäntäväestä vain Jalmarisetä ja Mari- täti asuivat kesällä tuvassa ja muut asuivat aittarakennuksissa samassa pihapiirissä. Minusta ei mikään ollut niin jännää, kun nukkua aitassa. Se oli melkein kuin ulkona olisi nukkunut, kun laudanraoista ja oksanrei’istä näkyi ulos monesta kohtaa.
Talon pihapiiri oli noin 2000m2 ja siihen sisältyi asuinrakennus, aitta, navetta, hevostalli, kanala ja pyykkitupa patoineen. Noin 50-metriä rantaan päin oli hirsinen savusauna ja sen edessä vinttikaivo. Kesävieraiden piti auttaa talon töissä kykyjensä mukaan ja myös minulle annettiin erilaisia talon töitä ruokani eteen tehtäväksi. Elli- neiti toimi ”virallisena valvojanani” eli oli saanut minut ristikseen. Hän yritti opettaa parhaansa mukaan minua lypsämäänkin, mutta hukkaan menivät hyvät opit, kun Aarne opetti lypsämään utareesta suoraan suuhun. Totta puhuen, suurin osa suihkusta osui pitkin naamaa, mutta hauskaa oli, kunnes joku aikuisista ajoi velikullat navetasta pihalle Luojan ruualla leikkimästä ja sitä tuhlaamasta.
Ensimmäinen muistamani kesä Savossa sukulaisissa on tuo 1945. Olin 4-vuotias ja vilkkaanpuoleinen pikkumies. Talon töissä koin auttavani, kun keräsin kananmunia tallin vintiltä, ruusupuskista, kukkapenkeistä ja aitan alta. Joskus talonväen usko kykyihini kasvoi niin, että pääsin yksin hakemaan lehmiä illansuussa lypsylle, jos ne eivät itsekseen tulleet. Eipä muuta kuin risun kanssa matkaan ja kellojen kalahtelun suuntaan. Seutu oli hyvin soista ja siellä tarvittiin erikoisosaamista. Pari vuotta vanhempi pikkuserkku Aarne oli opettanut miten selvitään, jos astuu suonsilmään; kädet heti levälleen ja ryömimällä tai kierittäytymällä pois niinkuin avannosta talvella. Se oli mukava “leikki” kesäkuumalla vaikka silmäkkeet olivatkin jääkylmiä vähänkin syvemmältä. Lehmien käyttämät polut olivat tietysti turvalliset, mutta soiden yli oikaistiin mennessä ja se oli jännempää. Kävin Aarnen tai Ellin kanssa muutaman kerran lehmiä hakemassa ja myöhemmin sain mennä yksin useastikin.
Tällä nimenomaisella kerralla en kokeillut suonsilmäkkeitä vaan keskityin lehmien hakuun ja pianhan ne löytyivätkin ja jo kotimatkalla olivatkin. Erään suohaudan kohdalla yksi jukuripäälehmä lähti eri suuntaan ja minä lähdin sitä ojentamaan. Lehmä mulkoili minua hetken ja päätti sitten oikaista suohaudan poikki muiden perään sillä seurauksella, että upposi mahaansa myöten suomutaan. Suohaudat olivat syntyneet, kun niistä oli nostettu turvetta peltojen maanparannukseen ja rakennusten lämmöneristykseen. Suolla kun olivat ne olivat tietysti vetisiä ja mutaisia ja keskimäärinkin yli metrin syviä kaivantoja.
Juoksin henki kurkussa taloon huutaen, että yksi lehmä hukkuu suohautaan. Aikuiset ymmärsivät kertapuheella ongelman joka ei ollut aivan uusi. Hevonen varustettiin kiireesti vetohommiin ja Eino- setä otti työkaluja ja köysiä mukaan kärryille. Sitten kiirehdittiin suohaudalle koko talonväen voimin. Eino- sedän piti mennä lähes kaulaansa myöten suomutaan saadakseen pujotettua nostohihnan lehmän alta nostoa varten. Tuon onnistuttua hän vyötäisiään myöten mudassa reuhtoessaan auttoi lehmää sen jalkoja irrottamalla suosta ja vetämällä sarvista, kun hevonen alkoi kiskoa. Sarvissa oli kiinni myös köysi, josta me muut kiskoimme avuksi. Tunnin työn jälkeen mutainen lehmä saatiin ylös kovalle maalle josta se hyvin vihaisen näköisenä lähti ravaamaan navetalle. Minulla oli kovasti huono omatunto, kun arvelin itseni syypääksi tuohon vahinkoon, mutta Elli- täti lohdutti, että tuo lehmä on sellainen jukuripää, ettei se ole ensimmäinen kerta kun se lähtee laumasta omille teilleen. Tulee se sitten aina takaisin (jos ei uppoa suonsilmään).
Tuon reissun jälkeen opin olemaan hätyyttelemättä sitä jukuripäätä ja iltalypsymatkat sujuivat oikein hyvin. Minusta oli tullut pätevä lehmipaimen. Iltalypsyn aikaan oli myös muuta tekemistä, sillä kärpäset ja itikat kiusasivat usein lehmiä ja lypsäjiä. Minun työnäni oli pitää yllä hyttyssavuja lisäämällä tulille turvetta ja ruohoakin savun lisäämiseksi. Tulia oli lehmihaassa kolme-neljä kappaletta savuamassa. Savua piti myös oksilla huiskien levitellä lypsäjiä ja lehmiä kohti tyynellä säällä ja silloinhan hyttyset, paarmat ja kärpäset juuri olivat ilkeimmillään. Syksyn tullen tuli toinen tulien tekotarve, kun tuli hallayöt ennenkuin viljat olivat korjattavissa. Silloin mentiin taas koko talon väen voimin sytyttämään isot turvenuotiot pellonojiin ja penkereille. Tärkeintä niissä ei ollut hyvä tuli, vaan paksu savu ja siksi kaikkea tuoretta ja kosteaakin oksaa ja heinää lisättiin nuotioihin. Sankka savu peitti kohta pellot ja usein vilja pelastui paleltumasta tuolla konstilla. Nuotioita piti polttaa läpi yön, kunnes toivon mukaan aamulla lämpötila nousisi plussalle. Nykyään sama tehdään sadettamalla.
Tarinoi, Heimo Kuukkanen
_____________________________________
Kekräsalmella -46
Saavuttuani tilalle, heti ensimmäisenä aamuna aamupalan jälkeen, tuli Aarne hakemaan minua töihin. Yhtenä aamutoimena oli ensin kiertää aitta ja muut rakennukset ja häätää tai tappaa kyykäärmeet joita oli melko runsaasti tilan alueella. Ne olivat vaaraksi ihmisille ja eläimille. Kyyt vangittiin maata vasten haarapäisellä kepillä ja sitten toisella kepillä hakattiin hengiltä. Toisena tärkeänä työnä oli etsiä munat kanojen uusista piilopesistä ja tyhjentää vanhat pesät. Vain yksi muna tai puinen tekomuna jätettiin pesään. Pahoihin piiloihin ei jätetty mitään ettei kanat munisi niihin lisää. Vaati hieman oveluutta seurata kanoja, kun ne yrittivät mennä salaa piilopesiinsä. Ja jos ne huomasivat, että joku katsoi, ne menivät ohi ja olivat vain etsivinään ruokaa maasta. Ja kukkoa piti varoa koko ajan. Se oli oikea aapiskirjan kukko ja hyvin iso sellainen. Jos se huomasi, että kanoja pesillä häiritään, niin se tuli päälle juosten tai joskus jopa lentäen. Siinä ei auttanut kuin huitoa risuilla tai juosta aittaan tai talliin piiloon. Seuraava työ oli hävittää harakan, variksen ja räkätin pesiä, kun ne aiheuttivat tilalle vahinkoa syömällä kanojen ruokaa, mansikoita ja muita marjoja puutarhasta ja sotkemalla ruokatarpeita, jos niitä joutui pitämään yhtään ulkona. Naapurista, Väisäsestä, tuli Tauno-poika auttamaan, kun piti kiivetä korkeisiin puihin, mutta Aarne se keksi, että pannaanpas tämä kaupunkilaispoika hommiin.
– Tosta otat vaan puusta kiinni ja alat kiivetä,
sanoi Aarne, mutta eihän siitä mitään tullut. Ähersin ja ähersin, mutta en juuri maasta irronnut.
– Jos minä kumminkin näyttäisin ensin kuinka se käy, sanoi naapurin Tauno ja näytti. Minä ähersin taas aikani, mutta ei se onnistunut sen paremmin kuin äskenkään.
– Kuule Aarne, toi Heimo on liian pieni näin isoon puuhun. Koittakoon noita tuolla pusikossa ensin. Ne on vähän pienempiä.
Ja niin tehtiin. Minä kiipesin kuin pieni eläin, niinkuin oli kiipeillyt puistikon puissa Helsingissäkin, Brahenkentällä ja pesiä ropisi maahan. Kädet ja jalat olivat verinaarmuilla eivätkä housutkaan enää kirkkoon kelpaisi. Ehkä ne eivät olisi kelvanneet sitä ennenkään, kun kerran pihavaatteikseni oli valittu. Muutaman päivän päästä oli taas pesänhävitystalkoot ja siihen mennessä Aarne ja Tauno olivat keksineet kiipeämistavan joka heidän mielestään kävi minulle myös paksumpiin puihin, kunhan vaan kädet jotenkin ylsivät ympäri. Oksia ei suorastaan saanut olla kolmen metrin matkalla ainakaan. Puoli tuntia opettelin ja liu’uin ja putosin, mutta sisu ei antanut periksi. Olihan siinä kaksi isompaa poikaa vieressä virnistelemässä alentuvasti oppipojalle. Viimein tekniikka selvisi ja niin läheni puun latvassa variksen pesä. Tehtävänäni oli tuoda munat ehjinä alas. Osa taskuissa ja loput suussa, mutta suuhuni ei mahtunut kuin yksi.
– Hyvä niinkin”, huutelivat pojat alhaalta.
Alastulo ei ollut juurikaan helpompi, kun piti varoa munia, mutta sain kaikki ehjinä alas ja ylpeydelläni ei ollut rajoja.
– Hyvä, hyvä, miehen työ tuollaiselta naperolta,
sanoi Aarne ja taputti poskelleni vähän reilummasti sillä seurauksella, että variksen muna hajosi suussa.
– Olen samaa mieltä, hyvä poika tämä Heimo on,
sanoi Tauno ja taputti taskujen kohdilta samoin seurauksin. Näin siinä silmänräpäyksessä keltuaisten lisäksi punaista ja raivostuin. Sylkäisin munan suustani Aarnen päälle ja paiskoin perskeet taskuistani Taunon niskaan.
– HEI, HEI! Rauhotu rauhotu! Tää oli vaan tällaista täkäläisten leikkiä. Mennään rantaan uimaan vaatteineen, niin saadaan nekin pestyä samalla kertaa, sanoi Aarne ja niin mentiin.
– Minä en kyllä osaa uida, sanoin, mutta osaan sukeltaa. Tammelundin mummin rannassa kun leikitään vesinatskua, niin sielläkin vaan sukeltelen.
– Ei haittaa mitään. Täällä on matalat rannat. Kunhan et huku mutaan,
sanoi Tauno. Pojat alkoivat myös leikkiä vesinatskua, kun selitin, että se on ihan samanlaista kun tavallinenkin, mutta vaan vedessä. Siinä pärjäsin isommilleni tasavertaisesti ja jopa vähän paremminkin, kun vesi sotkeentui ja minua ei voitu nähdä sukelluksissa. Veden alla uin sukelluksissa nopeammin kuin toiset pinnalla. Paksut housut hiukan hidastivat, mutta nehän pantiin pian kuivumaan aidalle.
Eräänä aamuna, kun kanapaimen Heimo keräsi taas munia pensaikosta, tuli kukko tosi vihaisena kohti eikä sitä pidellyt taas mikään risulla sohiminen. Se nokki paljaita jalkojani tosi kipeästi ja yritti hyppiä suorastaan silmille. Juoksin aittaan karkuun ja odotin hetken, että kukko rauhoittuisi. Mutta ei, kun tulin näkyviin, niin kukko juoksi heti kohti siivillään huitoen. Muutaman yrityksen jälkeen onnistuin juoksemaan tupaan ja hakemaan Aarnea apuun. Aarne keksikin heti oivan konstin. Hyppäsimme keittiön ikkunasta saunan puolelle taloa ja juoksimme saunalle. Siellä oli hirren raossa puukko ja Aarne katkoi pajupensaikosta pari puolenmetristä ja pari senttiä paksua oksaa. Oksan pään hän halkaisi lyömällä puukkoa kantaan sillä toisella oksalla.
Katselin ihmeissäni ja yritin kysellä mitä tuosta oikein tulee, mutta Aarne sanoi, että kyllä se kohta selviää. No, selvisihän se. Saunarannasta ja polulta kerättiin muutamia ohuita kiviä, tuollaisia reilusti peukalon pään kokoisia ja painettiin kivi siihen kepin koloon.
– No niin, sanoi Aarne, nyt vaan sitten teet näin ja hän linkosi kiven heittoliikkeellä suoraan lähimmän puun kylkeen niin että kopsaus vain kuului.
– Ahaa, sanoin ja yritin tehdä samalla tavalla, mutta huonolla menestyksellä. Kivet lenteli aluksi ihan minne sattui tai eivät edes irronneet halkiosta, mutta uutteran harjoittelun jälkeen alkoi sihti löytyä ja kivet osuivat melkein oikeaan suuntaan.
– Me olemme nyt valmiita kukkosotaan, totesi Aarne. Lähdetäänpäs antamaan sille kyytiä kunnolla.
Pihalla olikin kukko jo odottamassa ja tuli suoraan kohti poikia juosten ja lentäen. Poikien tähtäyksestä tuli vaikeaa, kun piti koko ajan väistellä ja hosua risuilla kukkoa kauemmas, mutta Aarne sai pari osumaa pyrstöön ja siipeen, mutta siitä kukko sen kuin suuttui lisää. Äkkiä näkyi taivaalla kanahaukka ja kukko unohti hetkessä meidät. Se kiljaisi kanat suojaan kanalaan ja tuijotti taivaalle siivet levällään ja maata polkien. Yksi onneton nuori kana oli jäänyt aidan rakoon muka piiloon ja sen kimppuun haukka ilmeisesti aikoi. Suu auki katsoin, kun kukko lensi korkealle tallin katolle ja uhkaili sieltä kanahaukkaa. Haukka aloitti kuitenkin syöksynsä kohti kanaa ja samalla kukko syöksyi haukan kimppuun. Jo ilmassa ne tappelivat hurjasti ja sama jatkui, kun ne tömähtivät maahan niin että multa vain pölisi. Kukko taisi piestä haukan pahanpäiväisesti ennenkuin se pääsi pakoon ja katosi kuusikkoon. Voittaja tepasteli ylväänä keskelle pihaa ja kiekui mahtipontisesti ilmoille voitonhuutonsa. Sitten se hyökkäsi uudelleen kimppuumme ja meitä vietiin taas aittaan turvaan. Sieltä oven raosta sitten linkosimme kiviä kohti kukkoa ja Aarne saikin pari hyvää osumaa kukon rääkäisystä päätellen.
– Kuule Aarne, eihän kukon pitäisi osata lentää, niin mulle on ainakin kerrottu. Mitenkäs kanat, osaako nekin sitten, kyselin vielä hieman ihmeissäni äskeisestä näytöksestä?
– Meidän kukko ainakin, niinkuin näit, mutta meidän kanat on vielä parempia, ne lentää vaikka ilman päätä, vastaili Aarne.
– Nyt kyllä taas valehtelet, sanoin.
– Eeen, kielteli Aarne, katsotaan syksymmällä, kun tuo munimasta lakannut Ellu-kana lopetetaan, niin pyydän, että Eikka näyttää miten päätön kana lentää.
Siihen minun oli tyytyminen, mutta nyt aloin olla harmissani, kun ei ollut osunut kukkoon kertaakaan, vaikka olin monta tuntia harjoitellut. Äkkiä astuin ovesta ulos kukon ollessa tallin seinustalla ja linkosin kiven. Ei osunut kukkoon, mutta tallin ikkunaan kylläkin ja meitä vietiin. Vasta illallisella valuimme mahdollisimman huomaamattomasti pöytään.
Eino setä tuli illalla tupaan ihmettelemään, mikä tuon tallin ikkunankin on rikkonut. Olisiko joku lintu lentänyt päin vai tuo hullu kukko, kun se niitä kanahaukkoja vahtii? Kerroimme sitten nähneemme, kun se lensi sinne tallin katolle ja ajoi kanahaukan pois tarhasta. Olisiko tuo jossain välissä osunut ikkunaankin?
– On se hurja otus, sanoi setä, ja sillä on vielä ollut kivi suussaan sinne lentäessään, kun löysin sellaisen litteän linkokiven sieltä ikkunan välistä.
– On se hurja otus, vakuutimme me.
– Pitäkääkin huolta ettei se enää juokse pihalla kiviä nokassaan, sanoi setä tuimasti poikia katsoen.
– Kyllä pidetään, huokasimme yhteen ääneen.
Tarinoi, Heimo
_____________________________________________
Ukkosmyrsky Kekräsalmella 1947
Tuona kesänä Savon sydänmailla sai 6-vuotias helsinkiläispoika oppia soutamaan verkon nostossa, näki miten tervaa tehtiin ja oli järvihädässä ukkosmyrskyllä .
Verkonnostoon jouduin yllättäen ja pyytämättä, kun Mari- täti päätti lähteä kokemaan verkot ja muu talonväki oli pelloilla askareissaan eikä kukaan joutanut soutajaksi. Minut täti otti mukaan vain varmuuden vuoksi, etten yksin jäädessäni olisi keksinyt mitään pahojani ja olihan siellä se vihainen kukkokin.
Mari- täti souti verkoille ja yritti veneessä vuoroin istuen ja seisten nostella niitä katsoakseen oliko mitään tarttunut. Tuuli kuitenkin painoi ja pyöritti venettä huonoihin asentoihin ja täti keksi pyytää minua soutamaan ohjeittensa mukaan oikealla tai vasemmalla airolla ja niin homma alkoi sujua. Saimme kalat veneeseen ja täti souti meidät takaisin laituriin. Täti kiitteli vielä iltasella ruokapöydässäkin uutta soutajaansa ja minä röyhistelin tietysti.
Päivänä muutamana pikkuserkkuni Aarne, pari vuotta minua vanhempi huomasi, että minulle häneltä jäänyt hiekkakasa talon nurkalla oli huvennut olemattomiin ja päätimme lähteä veneellä järven yli vastarannalta lisää hiekkaa hakemaan. Kaikki talon liikenevät ämpärit, pari lapiota ja soikot saunalta rahdattiin veneeseen ja eikun matkaan. Minäkin sain soutaa osan matkaa ja Aarne opasti perätuhdolta perämelan varresta. Matkaa oli reilut kolmesataa metriä ja pian pääsimme tuolle hiekkarannalle lapiohommiin.
Kohta oli ämpärit ja soikot täynnä ja Aarne nosteli niitä veneeseen. Ahneuksissamme täytimme ne veneessä vielä kukkurapäisiksi ja sitten matkaan. Vene oli tosi raskas nyt ja saimme tosissamme reuhtoa ennenkuin saimme sen edes vesille rannasta. Aarne ryhtyi nyt soutajaksi, kun vene kulki jo melko syvällä vaikka iso vene olikin olevinaan.
Puolivälissä matkaa taivas yht’äkkiä pimeni, tuuli yltyi navakaksi ja raju ukkosmyrsky salamoineen iski niskaamme. Parissa minuutissa äsken lähes tyyni järvenpinta nostatti laineita ja kohta jo vaahtopäitäkin läiski veneen kylkeen. Vene alkoi sivulaineissa keikkua uhkaavasti, mutta kokenut järvenkävijä Aarne alkoi soutaa vinosti aallokkoa kohden. Laineet löivät silti nyt jo yli veneen laitojen. Aarne komensi minut lappoamaan vettä pois enkä kahta käskyä tarvinnut. Aarne souti, minä lappasin vettä ulos ja pärskeitä tuli koko ajan veneeseen saman verran takaisin. Kova sadekuuro lisäsi vielä veden määrää veneessä. Ukkonen jyrisi lähes tauotta.
Nyt meitä alkoi pelottaa tosissaan. Jospa salama iskee veneeseen? Aarne souti siksakkia, niinkuin purjeveneellä luovittaessa, että pääsisimme laituriin ilman että sivulaine vyöryy suoraan sisään ja vene uppoaa. Aina käännösten kohdalla vene keikkui hurjasti ja aallot löivät suoraan yli laidan. Kun aallot tulivat vinosti takaa tai edestä, niin veneeseen tuli pääasiassa vain isoja roiskeita. Lopulta pääsimme onnellisesti rantaan ja juoksimme ensin saunalle ja sitten vettävaluvina tupaan, kun sade hieman hellitti. Ei uskallettu kertoa mitä olimme puuhailleet ja sateen tauottua menimme kiireesti tyhjentämään venettä hiekasta ja vedestä. Kärryillä raahasimme hiekat kasaansa ja huuhtelimme ämpärit ja soikot rannassa puhtaiksi hiekasta. Selityksiä alettiin vaatia vasta muutaman päivän päästä, kun hiekka veneen pohjalla herätti ihmetystä. Sanoimme hakeneemme hiekkaa vastarannalta hiekkakasaan eikä kukaan huomannut kysyä, minä päivänä olimme reissun tehneet, joten säästyimme päivittelyiltä.
Syksyn tullen tuli hallaöitä ja hallatulia piti polttaa muutamana yönä. Hallatulilla paksu peltojen yläpuolella leijuva savu esti viljaa tai muita kasveja paleltumasta soisilla mailla syyskylmien alettua. Tulia piti sytyttää monia pitkin pellon laitoja. Siellä lastenkin apu oli joskus tarpeen, etteivät savut päässet sammumaan. Aikuiset valvoivat loppuyön kunnes aamusta hieman lämpeni.
______________________
Tervanpolttoa 1947
Kaikkein kiinnostavin tuona kesänä mielestäni oli metsän reunaan hiekkakuopalle kohonnut suuri kantokasa. Jalmari-setä sitä pääasiassa oli kasaillut koko kesän, ehkä jo edellisenäkin, mutta nyt sitä peiteltiin paksuilla kosteilla turpeilla. Uteliaana poikana kyselin, että mikä tuosta tulee ja vähäpuheinen Jalmari- setä kertoi utelevalle 6-vuotiaalle tervaa aikovansa siinä polttaa. Näytti ja selitti, miten hän oli tehnyt urat kasan alle, joista tervan pitäisi valua ulos aikanaan. Maahan oli myös kaivettu paikka tynnyrille, johon terva päätyisi.
Eräänä päivänä tervahaudan suunnalta näkyi savua ja kiirehdin katsomaan joko tervaa näkyisi. Ei vielä, mutta ehkä parin päivän päästä. Nyt piti tilkitä koko ajan turvepeitteessä olevia reikiä joista liekit tuprahtelivat ulos. Sellaista ei saanut tapahtua. Polttoa piti koko ajan vahtia ja kastella keon pintaa yötä päivää ettei se pääsisi ilmiliekille, silloin kaikki olisi pilalla ja iso turha työ tehty. Keon kastelu tapahtui parempien välineitten puuttuessa heittämällä kauhalla vettä ämpäristä. Minäkin sain tilkitä liekin alkuja ja se oli jännää hommaa. Varsinkin kasan korkeimmalle kohtaa menin usein, kun Jalmari setä oli liian vanha ja painava sinne mennäkseen ja hän yritti vain seipäillä tökkiä sinne tukkeita. Setä kyllä kielteli, mutta ei ehtinyt hätiin, kun menin jo. Märkä turve ja märät heinätuppaat olivat hyviä tulppia tuossa työssä. Oli todella hienoa nähdä eräänä päivänä, kun paksu tervanoro hitaasti valui kasan alta kohti tynnyriä. Heimo 6v oli ollut tervanpoltossa apumiehenä. Kuinka moni muu on edes nähnyt sitä “livenä” ?
Tämä samainen Jalmari setä oli joskus Jysky hevosineen ihmetyksen aiheenani, kun näin parin keväällä kyntämässä. Suitset oli sedällä kaulallaan ja kädet tiukasti aatran kahvoissa, kun menivät pellon laidasta toiseen aivan suoria uria jättäen. Molemmissa päissä setä vain jotain murahti ja Jysky kääntyi aina oikein vasempaan tai oikeaan, peruutti pari askelta ja taas mentiin täsmälleen edellisten urien reunaa kuin automaattiohjauksella. Samat kuviot oli myös perunan istutuksessa ja syksyisin niiden korjuussa. Vuosia myöhemmin olin kerran heinäaikaan päässyt hevosmieheksi ja ohjasin vahingossa liian läheltä aitatolppaa; kärryt pysähtyivät, minä peruutin ja yritin uudestaan ja sama juttu. Pellolta huuteli isäntä: ”Peruuta vielä vähän enemmän, käske menemään, mutta älä koske ohjaksiin”. Niin se kävi, hevonen osasi portista ilman kaupunkilaiskuskia ihan itse.
Kertoili, Heimo Kuukkanen
____________________________________________________________
Ratsain ilman satulaa ja suitsia v.1952 -54
Ensimmäinen ratsastukseni noilla konstein tapahtui Helsingin Vuosaaressa, silloisessa Kallvikissa Skatan niemellä olevalla tilalla. Siellä me Häkkisen Sepon ja Vakkalan Kostin kanssa käytiin pari kertaa salaa ratsastamassa haassa olevilla hevosilla tai siis Seppo ja minä yriteltiin ja Kosa vahti ettei kukaan näe touhujamme. Houkuteltiin hevonen aidan viereen ja hypättiin selkään. Siellä sitten yritettiin potkia hevosta kylkiin, että lähtisi edes raviin, mutta ei. Toisella kertaa oltiin Sepon kanssa kahden ja nyt oli minulla parempi tuuri hevosen valinnassa. Heti, kun pääsin selkään ratsu nosti päänsä ja lähti laukkaan. Roikuin hädissäni sen harjassa, kun se eteni kovaa vauhtia kohti haka-alueitten välistä riukuaitaa. Nyt, jos se pysähtyy äkkiä, lennän päistikkaa kivikkoiseen haan pintaan, mietin hädissäni. Ei se pysähtynyt. Hyppäsi yli aidan ja minä harjasta vielä roikkuen pudottauduin vauhdissa mitenkuten tantereeseen isommin vahingoittumatta. Hevonen pysähtyi saman tien kuin mitään ei olisi ollutkaan ja jatkoi keskeytynyttä ruohon jyystämistään. Hävisimme Sepen kanssa paikalta vähin äänin ja naureskelimme jo matkalla, pelästyksen haihduttua, että mitähän omistajat sanovat, kun huomaavat hevosen olevan väärässä aitauksessa.
Toinen moinen, mutta vähän luvallisempi ratsastus oli sukulaistilalla Vihdin Selkissä, Kiviniemessä. Siellä isoisäni Augustin serkulla Silajärven Allardilla oli maatila lehmineen ja hevosineen. Tällä kertaa osuin kohdalle, kun talon hevonen oli köydellä kiinni talon edustan lipputangossa. Kyselin ohimenevältä isännältä, voisinko nousta hevosen selkään ja hän ilmeisesti luuli, että se minulle olisi riittänyt? Päästin tietenkin köyden irti lipputangosta ja hevonen lähti pyytämättä liikkeelle. Ensin lyhyt raviaskellus tiukasta kurvista vasemmalle ja sitten kiihtyvää laukkaa alas saunalle menevää polkua. Saunan seinän lähestyessä suoraan edessä päätin tämän riittävän minulle ja hyppäsin vieressä olevaan perunapeltoon pelkästään henkisin vaurioin. Hevonen parkkeerasi itsensä tallin seinustalle jatkamaan ruohon syöntiä kaikessa rauhassa, kun sai kiusanhengen selästään. Vain saunan porrasrallit hieman kärsivät tästä kohtaamisessa.
Huonommin kävi Allard- isännälle muutama vuosi myöhemmin. Hän haki samaista hevosta metsätöistä ja oli irrottanut sen reen edestä ja ajatteli ratsastavansa talolle. Hevonen hermostui samalla tavalla ja alkoi painella puiden lomitse sillä seurauksella, että isännän jalka osui puunrungon ja hevosen kyljen väliin ja murtui. Mies putosi metsään ja vasta illalla myöhemmin talonväki huomasi ruveta ihmettelemään isännän viipymistä ja kun hevonen käyskenteli yksin tallilla. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Isäntä löytyi eikä ollut vielä paleltunutkaan ja jalka saatiin sairaalaan lastoitettavaksi.
Kolmas ratsastusmatkani oli pisin näistä ja tapahtumapaikka Savon Kekräsalmella, sukulaisissa sielläkin. Vuosi luultavimmin 1954 ja minä 13v. Houkutuksena oli tällä kertaa talon suurikokoinen Jysky- hevonen joka ihan joutilaana pihalla käyskenteli ohjakset kaulallaan. Talon väkeä ja meitä helsinkiläisvieraita kahviteltiin tuvassa, mutta minä olin jo osuuteni nauttinut. Talutin Jyskyn aidan vierelle, että pääsisin sen selkään ja sitten vain liikkeelle, paitsi ettei Jysky yhtään halunnut. Kun aikani kopistelin kylkiä ja räpsin ohjasnipulla takalistoa se pikkuhiljaa alkoi lampsia pihasta ja portista ulos. Meno oli verkkaista ja keinuvaa. Todella ison hevosen leveällä selällä istuessa ilman satulaa saa koko ajan pelätä liukuvansa jommalta kummalta puolelta alas. Lisäksi olivat nuo kymmenen metrin mittaiset ohjakset sylissä haittana ja jouduin käytännössä roikkumaan hevosen harjaksissa pysyäkseen selässä. No, Jysky lönkötteli tuon muutaman sata metriä kunnes tulimme hakkuitten jälkeisten halkopinojen kohdalle, jossa oli hyvä paikka kääntyä takaisin päin.
Se oli Jyskylle mieleen ja minä onneton vielä rapsautin takalistolle. Sitten mentiin sananmukaisesti kiitolaukkaa. Putoamisen lisäksi pelkäsin ehkä vielä enemmän, että ohjakset putoavat ja sotkeutuvat Jyskyn jalkoihin ja se saattaa kaatua ja vahingoittua. Tuon muutaman sata metriä ja muutaman kymmenen sekuntia siis roikun harjaksissa, keräsin ohjia kaiken aikaa syliini ja pelkäsin putoavani. Sitten tultiin pihaportille, josta Jysky komeasti kaartaen syöksyi sisään kohti tuvan ikkunaa ja siellä kahvittelevaa katsomoa. Juuri ennen talon portaita tuvan ikkunan kohdalla hyppäsin Jyskyn selästä Mari-tädin tulppaani- ja ruusupenkkiin, mitä vahinkoa kovasti pahoittelin jälkeenpäin, kun korjailin jälkiäni. Eikä taaskaan naarmun naarmua. Jokunen nokkosen polttama ja ruusunpiikin osuma, siinä kaikki.
– Kyllä sinulla on kaitselmus ollut matkassasi tuhannen kertaa, sanoi tuvasta ulos rientänyt Mari-täti viisaasti eikä niin väärässä ollutkaan vaikkei murto-osaakaan tiennyt kommelluksistani.
Kertoili, Heimo 
Jalmari- setä tuvan portailla n.1956, 71-vuotiaana.
