Tämän viimeisen kerran sai kolhiintunut ja päivänpolttama vanha kilpakanoottini nähdä vielä merta. Niin kova oli hinku päästä vielä kerran melomaan, että otin urakakseni vuoden 1959 juhannuksena meloa Skataan Mellunkylän Kontion juhannusretkelle. Matkaa oli laskujeni mukaan reilut viisitoista kilometriä suuntaansa pitkin rantoja kierrellen. Helppo nakki…. tai sitten ei.
Kanootti oli lojunut edellisen, surullisen ja melojiensa hukkumiseen päättyneen retkensä jälkeen vuoden isäukon halkopinon päällä. Kangas oli monin paikoin kulunut puhki velipoika Juhan ja muiden pikkupoikien leikeissä ja joitain suoranaisia repeämiäkin oli ilmaantunut. Paikkailin kankaanpalasilla ja lakalla pahimpia kohtia ja lakkasin sitten neljänneslitralla ikivanhaa Unica- lakkaa koko viisimetrisen kanootin päästä päähän. Lakkaa piti tietysti voimallisesti ohentaa, että se juuri ja juuri riitti kertapeittoon.
Juhannusaatto tuli sitten ajallaan ja jo edellisiltana raahasin silloisen tyttöystäväni Ipan avustamana kanootin rantaan. Hänen piti jossain vaiheessa tulla mukaani, mutta ilmeisesti kanootin surullinen historia ja pitkä melontamatka ensikertalaiselle sai hänet perääntymään. (https://www.heimovanhin.fi/heiskan-kanootti/ ) Tein heti rantaan päästyämme koepyrähdyksen Marjaniemen rantaan ja takaisin. Hyvältä tuntui eikä isompia vuotoja esiintynyt. Yhden pienen perämoottoriveneen ohi minun piti meloa näytösluontoisesti ja mennä sitten puhkumaan kaislikkoon. Palailin Mattorantaan ja piilotin kanootin kaislikon suojaan. Kävelimme sitten Ipan kanssa takaisin kylälle ja koteihimme pakkailemaan retkeä varten.
Aamulla lähdin Mattorannasta noin kahdeksan korvilla ja arvelin melottavan matkan ajaksi neljä-viisi tuntia. Matkalla tuli Vuosaaren kärjen jälkeen kuitenkin melko voimakas vastatuuli ja niin matka-aika venähti kuudeksi tunniksi. Kanootti taisi vuotaa hieman muutenkin, mutta nyt nämä korkeammiksi kohonneet laineet roiskivat yli kanootin ja vesi valui sisään istuma-aukosta, sillä suojakangas oli edelleen kahden istuttavaa mallia. Ei tuo kovasti haitannut, piti vain käydä muutaman kerran lähirannoilla tyhjentämässä liikavesi pois. Kello kuitenkin tikutti ilkeästi omiaan ja aloin hermoilla lähinnä ystävieni puolesta, jotka odottivat minua perille jo puolilta päivin. Loppumatkasta meloin viimeisen kaksi tuntia yhteen menoon ja olin perillä Skatassa vasta kahden jälkeen melkoisessa vesilastissa. Olin niin jäykkänä jaloistani pitkästä hankalasta istumisesta kylmässä 12-asteisessa vedessä, että en ollut päästä kanootista omin avuin pois. Meloin aivan siihen Skatan niemen matalaan hiekkapohjaiseen lahteen perille asti ja kaadoin kanootin siihen. Ryömin ulos kyljellään olevasta kanootista porukan ihmetellessä moista rantautumista, kunnes sain jalat jotenkin alleni ja puheen kulkemaan. Muutama ihmetteli, miten uskaltaisin meloa enää takaisin, mutta arvelin paluumatkalla nyt olevan myötätuulen ja sen auttaisi varmaan kovasti.
Juhannusilta ja juhannuspäivän aamu menivät totutuissa rattoisissa retkeilytunnelmissa ja tutussa porukassa, mutta jo puolen päivän jälkeen päätin lähteä paluumatkalle, että ehtisin valoisan aikaan perille. Heti Skatan lahdelta lähdettyäni selvisi surkea muutos laskelmissani. Tuuli oli yltynyt entisestään ja kääntynyt lähes vastaiseksi. Puikkelehdin lähempänä rantoja ja yritin edetä saarien ja luotojen suojissa, mutta matkanteko siitä sen kuin hidastui. Kalvikin niemen kierrettyäni alkoi melko avoin meri tuulen ja aaltojen tuivertaa, mutta mikä pahinta, nopeasti kääntynyt tuuli aiheutti monin paikoin pahan ristiaallokon, jossa aallot nostivat kanootin välillä aallon harjalle tai pohjalle ja toiset pyöräyttivät kanootin peräsimeen osuessaan lähes takaisin tulosuuntaan. Kanoottini oli silloista kilpakanoottimallia ja siinä oli kiinteä peräsin. Sen kääntäminen oli melko työlästä tästä syystä. Kilpakanootin toinen hankala ominaisuus on sen kiikkeryys. Se ei kerta kaikkiaan pysy pystyssä kuin pitämällä melalla tasapainoa niin kuin nuorallakävelijä. Jos mela putoaa tai katkeaa, se on varma uimareissu. Kanootin suuntaa korjatessa tuli sitten nopeasti pari kolme vaahtopäistä aaltoa suoraan sisään kyljestä ja tyhjennysvälit saarten ja luotojen rannassa tihenivät merkittävästi. Ilta alkoi nyt myös hämärtää. Minun olisi kohta jo pitänyt olla perillä.
Auringon laskettua huomasin uuden ongelman: en enää kyennyt erottamaan saaria ja luotoja mantereesta, joten suuntavaistoni meni aivan sekaisin noiden kanootin äkkikäännähdysten jälkeen ristiaallokossa. Kanootissa melojan pää on vain reilun puoli metriä vedenpinnan yläpuolella ja aaltojen ollessa lähes metrisiä ei näkyvyyttä aika ajoin juuri ollut. Olin aivan poikki, kun huomasin hämärässä edessäni laiturin, jossa joku mies kiinnitteli venettään. Kysyin häneltä missä olin ja missä päin on Vartiokylänlahti. Hän kertoi, että olin Jollaksessa ja että Vartiokylänlahti on tuon tuolla kaukana näkyvän valon kohdalta käännyttäessä oikealla. Olin melko tarkkaan samoilla vesillä eli Villasaaren selällä, jossa Seppo ja Reima hukkuivat samalla kanootilla vuosi sitten. Nyt minulla oli kiintopiste, jota seurasin herkeämättä. Katsoin myös muita valoja siltä varalta, että kanootin taas pyörähtäessä löytäisin varmasti oikean suunnan ja kiintopisteen uudelleen. Nyt matka alkoi myös edetä hieman ripeämmin, sillä tuuli tuli jo hieman takaviistosta. Pääsin jopa hieman surffaamaan aalloilla, mikä oli aivan uusi kokemus.
Lähempänä yhtätoista yöllä olin vihdoin mattorannassa, jossa tyttöystäväni Ippa oli hermot riekaleina odottanut siihen asti. Menomatkan 6-tuntia oli nyt liki 10-tuntia. Samat temput taas täällä päässä: meloin kaislikkoon ja ryömin ulos kanootista. Kun sain kanootin vedettyä kaislikon suojaan ja pääsin tasaiselle maalle ymmärsin hetken perästä, miksi vanhoilla merimiehillä oli se keinuva käyntinsä. Keinuin minäkin koko matkan kotiin asti ja vielä oli hieman joustava askel koko loppuviikon. Horisontti ei sitten millään tahtonut pysyä kohdillaan kymmenen tunnin keikkumisen jälkeen. Kanootin hain vasta huomenissa illalla työpäivän jälkeen käsikärryillä takaisin halkopinoon.
Kirjoitti, Heimo Kuukkanen
