Kalastajavaari, Toivo Johan
Nämä muistikuvani alkavat jostain 1946, -48 kieppeiltä, jolloin isovanhempani isän puolelta asuivat jo Tammisaloon (siihen aikaan Tammelund) rakentamassaan omakotitalossa. Kävimme siellä usein vaikka omakin tonttimme Vartiokylässä oli jo raivausvaiheessa. Itse olin tuolloin viiden- kuuden vanha.
Tämä tontti oli isovanhemmillani ollut ilmeisesti ainakin vuosilta 1927, -28 alkaen, sillä siitä asti olen löytänyt kuvia, joissa saunarakennus on jo pystyssä. Käsitykseni mukaan asuintalo on lopullisesti valmistunut vasta sodan päätyttyä, ehkä v.-45. Pitkälle viisikymmenluvun puolelle saunan takana kasvatettiin ainakin yksi kesäsika ja kaneja oikein enemmänkin ruoan vahvikkeeksi.
Vaari oli päivätyössään mallipuuseppänä Suomivalimolla Vallilassa ja tästä syystä monet puusta tehdyt päivittäiskalut olivat hänen tekemiään. Niitä olivat kauhat, nuijat ja kaulimet keittiövälineistä. Airot, uistinkelat ja ainakin yksi soutuvene kalastusvälinepuolelta. Tietysti tuo omakotitalo oli myös pääosin vaarin rakentama. Talkoolaisten myötävaikutuksella tietenkin.
Noina sodanjälkeisinä aikoina tontit olivat pääasiassa ruoan tuotantoon valjastettuja ja tonttimaa oli melko suurelta osin siihen tarkoitukseen raivattua. Tammisalossa oli toinenkin hyvä puoli, siinä kalaisa merenlahti oli aivan vieressä. Tätä etua vaari hyödynsi täysimittaisesti ja hänellä olikin kalastusvälineitä runsaasti. Muistelen, että kalastusoikeudet oli jollain ruotsinkielisellä kalastajalla ja että tämä oli niistä hyvin tarkka. Tästä syystä vaarilla ei ilmeisesti ollut lainkaan verkkoja. Ainakaan en niitä koskaan havainnut. Vaarilla oli vetouistimia suuri valikoima ja iskukoukkuja kymmenittäin ja tietenkin onkia ja pilkkionkia. Pari katiskaakin taisi jossain välissä olla. Onkien syötiksi eivät riittäneet madot puutarhasta, vaan hän kasvatti niitä kellarissa kahdensadan litran tammitynnyrissä, joka oli multaa täynnä. Klaara-mummin kanssa vein sinne joskus aamuisesta puurosta sivuun laitetun suolattomaksi jätetyn puuron kokkareen ja edellistä nostaessani sen alla oli kasapäin valtavia kastematoja. Kesällä kastikkaille syötin tietenkin myös heinäsilppua.
Istuin usein päiväkaudet laiturilla onkimassa, sillä lapsia opetettiin siihen aikaan myös hankkimaan elantonsa taloon. Ei tuo työ juuri työltä tuntunut, kivaa ajankulua lähinnä. Parhaina päivinä ongin täyden sangollisen ahventa ja kiiskeä, seassa aina muutama särkikin ja kaikki kelpasi ruoan jatkoksi. Mikä ei kelvannut perattavaksi ja suolattavaksi talven varalle laitettiin “pussikeittoon”. Mummi keitti kiisken ja ahvenen rääpäleet sideharsokankaisessa pussissa pehmeiksi ja siivilöi ne painellen hienosilmäisestä verkkosihdistä läpi keiton suurukseksi. Sihdistä läpi päässeet ruodot jäivät kattilan pohjalle, kun varoen kauhottiin keitto lautasille. Usein syötiin “Heimon onkimaa”, oli siinä sitten jäljiltäni viisi tai viisikymmentä sinttiä.
Vaarin kalareissut alkoivat oikeaan kalamiesten aikaan aamuyöstä, oli sitten pyhä tahi arki. En juuri koskaan päässyt näkemään hänen menemisiään ja vonkasinkin sitten useamman kerran, että pääsisin vaarin mukaan. Vähäpuheiselle vaarille taukoamatta räpättävä pikkumies mahtoi olla kova pala mukaan otettavaksi, mutta hänpä pani mielestään oikein veret pysäyttävän ehdon: “en ota mukaan kuin oikeita kalamiehiä ja silloin on tehtävä kalamiehen vala”. “Mikä se sellainen sitten on”, tivasin. “Sitä pitää syödä elävä kala kokonaan, ruotoineen nahkoineen”, lausuili vaari ja lähti rantaan päin. “Kyllä minä sen sitten syön, jos mukaan pääsen” ilmoitin vaarille perässä juostessani. “Sitten pitää vielä osata olla veneessä aivan puhumatta ja kolistelematta, etteivät kalat pelästy”, valisti vaari. “Osaan minä olla aivan hiljaa”, vakuutin.
Rantaan päästyämme vaari nosti sumpustaan elävän syöttikalan, olisiko ollut salakka tai kuore, en osannut arvata, mutta suihini pistelin sen ennenkuin vaari ehti enempiä opastaa. Eihän tuo nyt niin ihmeellinen temppu ollut entiseltä sammakonsyöjältä. (Kts. Lapsuusmuistoja / Sammakonsyöntiä 1947. ) “Taidat sinä kumminkin olla melkoinen kalamies”, tuumi vaari. “Pakkohan sinut on nyt mukaan ottaa. Aamulla lähdetään kolmen aikoihin eli menehän aikaisin nukkumaan”. Minä menin, vaikka en jännitykseltä tainnut kovin nopeasti unta saada.
Kolmen aikaan mummi sitten laittoi minut matkaan asiallisesti vaatetettuna ja vaarilla oli rannassa jo kaikki varusteet valmiina. Ei muuta kuin vene vesille. Vaari souteli erikoisia reittejä pitkin kaislikkorantoja uistinta vetäen ja minä istuin tuppisuuna kokassa ja yritin huomioida kaikki kalamiehen temput. Soutaminen ja uisteleminen yhdeltä mieheltä kaislikkoisissa poukamissa oli selvästi vaikean näköistä ja uistin jäi usein kiinni johonkin. Ehdotin sitten kuiskaamalla erään irrotusvaiheen aikana, että minä voisin soutaa. “Et sinä varmaan jaksa ja osaa näin isoa venettä soutaa”, epäili vaari, mutta ilmoitin Savossa Mari-tädillä olevan isomman ja olen soutanut sitäkin verkonlaskussa ja -nostossa. Eikä muuta kuin soutamaan. Meni se vene totta puhuen pari kertaa pusikkoon, mutta pian opin tämän veneen temput ja vaarin suuntamerkit eli pään kallistukset vasempaan tai oikeaan. Saatiin pari isoa haukea ja kymmenkunta ahvenen vonkaletta siltä reissulta. Vaari murisi jotain kehumiseksi tulkittavaakin paluumatkalla enkä meinannut mahtua ovesta, kun olin niin polleaa kalamiestä kämpille päästyämme. Pääsin myöhemminkin vielä pari kertaa mukaan, kun osuin sopivasti käymään vaarin kalareissun aikoihin, mutta mieluimmin hän kävi ne reissunsa yksin.
Kerran vielä sain vaarilta tunnustuksen kalamiehenä, kun onnistuin laiturin uimakopilta onkimaan ison lahnan. Olin onkineni uimakopin oviaukolla, joka antoi suoraan mereen ja ongin siitä, koska oli sateinen ilma. Kopin lattia oli reilun metrin vedenpinnan yläpuolella ja reunalla istuessa oli mukava heilutella siitä jalkojaan. Muutaman minuutin päästä tärppäsi niin, ettei koskaan ennen. Ponkaisin pystyyn ja yritin nostaa vavalla kalaa ylös. Ei se tullut, sillä kopin oviaukko ja katto ottivat vastaan ennenkuin kala nousi merestä. Pienessä paniikissa heitin vavan lattialle ja aloin kiskoa siimasta lahnaa ylös. Ei se ollutkaan kovin helppoa. Aina, kun sain lahnan pinnalle, se potkaisi ja siima luisti läpi käsieni viiltäen haavoja käsiini. Lopulta keksin kiertää aina pari kierrosta siimaa käden ympärille ja sain vihdoin lahnani kopin lattialle. Tuli seuraava ongelma. Minulla ei ollut mitään välinettä puolitoistakiloisen kalan tappamiseksi ja vesi oli rannassa niin korkealla, että vain osa uimakopille johtavista kivistä oli näkyvissä. Suuri pelkoni oli, että kala putoaa minulta, jos horjahdan ja joudun ottamaan käsillä tukea. Lopulta laskeuduin kopilta kiville ja taituroin itseni rannalle jossa sitten jollain kepakolla teloin lahnan hengiltä ja juoksin tukka hulmuten sen vajaan viisisataa metriä mummille ja vaarille näyttämään saalistani. Oli se lahna kuulemma hieno ja iso, mutta eniten isovanhempia ja Meeri-tätiäni tuntui kiinnostavan käsieni paikkaaminen ja niistä voivottelu. Isot sideharsokääreet käsissä kuljin sitten muutaman päivän. Kaikki kirvely ja kipu unohtui, kun vaari totesi harvakseen, että “on se vaan kova kalamies tuo Heimo, kun verissä käsin ne merestä vetää”. Näitä harvapuheisen vaarin sanomisia ei ole ollut kovin vaikea muistaa. Niitä osui kohdalleni hyvin harvoin vaikka nurkissaan olin joskus viikkokaudet ennen kouluaikaa ja monet viikonloput kansakouluaikoinakin. Siellä oli naapurissa mukavaa seuraa eli kolme serkkulikkaa Savolaisessa, jotka muun menon lisäksi yrittivät epätoivoisesti opettaa minua uimaan. Opinpahan vesinatskuleikeissä sukeltamaan sen minkä muut ui, kun en pinnalla kerran pysynyt.
Muisteli, Heimo Kuukkanen
Viimeksi päivitetty 12.10.2015 22:16