Heimo-Vaijan tarinoita

   Olimme me pojat muutakin kuin rakettien ja paukkujen tekijöitä. Olimme keväisin erittäin innokkaita kalamiehiä. Kalaa pyydettiin ja saatiin muualtakin kuin omasta purosta Käätikseltä. Sipoon suunta oli suosiossa silloinkin.

  Kevään ensijäiden lähtiessä puroista 54-kieppeillä  kertoivat Sepe ja Kosa, että varsinkin Kostin isäukko oli sodanjälkeisinä vuosina käynyt usein Sipoon tulvaojilla särkeä ja haukea haavimassa suolakalaksi oikein säkkikaupalla eli minkä polkupyörän tarakalle ikinä mahtui. Useammankin reissun hän oli kuuleman mukaan tehnyt sopivassa viikonlopussa.   Isoja saaliita väittivät pojat itsekin pyytäneensä.  Nyt piti sitten pikapikaa kehittää haavit kaikille.  Kostilla olikin oikea kalahaavi saunan vintillä, mutta sitä piti hieman kursia kasaan. Meillä Sepen kanssa ei ollut kuin parit tukevat perhoshaavit, mutta parempi sekin kuin ei mitään.  Sitten vain fillareilla tuohon 10-kilometrin matkaan.

  Perillä selvisi yksi ongelma; piti vähän varoa paikallisia tilallisia, kun pyydettiin kalaa heidän maillaan. Oltiin siis niinkuin kotikonnuillakin luvattomia tehtäessä eli hissun kissun.  Ei se lopulta mitään oikeaa kalastamista ollut.  Ajettiin vaan kahdesta suunnasta yhtaikaa kalaa haaveihin ja niistä muovikasseihin.  Särkeä ja säynävää tuli solkenaan. Lysti loppui melko pian, kun kassit täyttyivät. Ylpeät kalamiehet polkivat iltapäivällä kotikonnuille ja veivät saaliinsa äitien ihmeteltäviksi. Rangaistukseksi joka talossa määrättiin herrat kalastajat itse perkaamaan saaliinsa ja vasta sitten se kelpasi ruoan jatkeeksi.  Seuraavana keväänä harkittiin ainakin kahdesti ennenkuin lähdettiin Sepen kanssa uudelle kalareissulle.  Kosaa ei saatu enää edes seuraksi.

  Tällä jälkimmäisellä reissulla Sepellä ja minulla oli mukana, ihka itse tekemämme, pieni pyörän telineelle ja ojaan mahtuva katiska.  Tällä kertaa olivat vedet jo ehtineet tulvia melko reilusti ja ojissa vettä oli leveälti.  Haaveista ei ollut mitään apua, koska kalat pääsivät väistelemään nyt niitä.  Pantiin sensijaan katiska kapeimpaan kohtaan ja lätkittiin vettä pitkillä risuilla. Kassit täyttyivät taas melko pian ja käytiin eväitämme syömään.  Siksi ajaksi pantiin kuitenkin katiska vielä veteen, jos vaikka hauen saisimme.  Syötyämme nostimme katiskan.  Ei haukea, ei särkiä, mutta jumalattoman vihainen vesirotta (vesimyyrä) hyppi meitä kohti katiskassa.  Mietimme kuumeisesti miten sen päästämme niin, ettei se tule päälle sieltä, kun noin kovasti uhkailee. Kumpikaan meistä ei pitänyt rotan puremisista yhtään. Kiersimme katiskaa ja vesirotta hyppi kohti kumpaakin vuorollaan ja päädyimme lopulta mielestämme ainoaan vaihtoehtoon; se oli lopetettava katiskassa.  Haarapäisellä kepillä Sepe sitten sai kovan työn jälkeen rotan lukittua maata vasten ja minä puukolla nirhaamaan kaulaa poikki. Rotta ehti purra puolet kepistä, ennenkuin sain puukon kohdalle ja sen jälkeen se puri puukkoa hampaat kirskuen, kunnes sain nirhattua kaulan poikki. Huh, sanoimme me kalamiehet.  Olisi se voinut olla paha paikka, jos se olisi sieltä hengissä ulos päästetty, oli se niin pirun häijy ja kiukkuinen otus.

  Seuraava kalastuskohteemme Sepen kanssa oli Vikkullan lahdella, joka kuuleman mukaan oli jotain rauhoitusaluetta ja siksi sielläkin piti olla vähän varkain. Nykyäänhän sen ali jyrää Vuosaaren sataman liikenne. Pyöräilimme sinne kalastusvälineet ja muutamat muut tykötarpeet matkassa. Matkaa tuli vaivaiset 4-5km. Rannat olivat hyvin kaislikkoiset siellä paremmilla kalapaikoilla ja meidän tarkoituksemme oli rakentaa jonkinlainen lautta, jolla pääsisimme virvelöimään keskemmältä. Paikallinen metsänomistaja sponsoroi tietämättään jätettyään muutaman parimetrisen propsinpätkän metsänreunaan ihan kuin meitä varten.  Mukanamme tuomillamme narunpätkillä sidoimme puut lautan tapaiseksi. Sitten lautta vesille ja eikun tuliteriä virveleitä testaamaan. Heittelimme siinä sitten tunnin-pari, eikä mitään tullut.
  Rantaan meloessamme jätimme uistimet veteen ja vähän ennen kaislikon reunaa kelasin minäkin omani pois; Lautalle mätkähti 750 grammainen mustanpuhuva ahvenen köriläs ja sitä piti oikein tökkästä ennenkuin se osoittautui eläväksi ja pomppasi pari kertaa.  Minulle tuli kiire käydä kiinni möllikkään ja teloa hengiltä ennenkuin se karkaisi. Kala oli niin tummakin, että sitä piti tutkia vähän pidempään ennenkuin ahveneksi uskoimme.
  Kotiin päästyämme ahven punnittiin viimeisen päälle, sillä olin ottanut sisälmykset mukaan varta vasten. Lahja-äiti ei kuitenkaan voinut mielestään kalaa nyt juuri käyttää eikä siitä kuitenkaan riittäisi meidän perheelle syötäväksi. Paista itsellesi, jos haluat tai anna Häkkisille, kun heillä on kotona vain kahden hengen perhe. Annoin Sepelle, kun kuulemma kelpasi ja hyvää oli ollut.

  Kesemmällä Sepe keksi pyöräretken vielä pidemmälle Sipooseen.  Siellä korpien kätköissä oli hänen isänsä kertoman mukaan kalaisa järvi, Fiskträsk oli nimikin tuolla.  Sepen isältä löytyi myös maastokartta, jossa järvi näkyi.  Työnsä puolesta saamaansa karttaa hän ei kuitenkaan antanut poikasten hukattavaksi, mutta Sepe piirsi käsivaraisen, mutta melko hyvän kopion muutamana iltapuhteena.  Minulla oli käytettävissä isäukon vanha kompassi, joten suunnan pitoon oli joitain edellytyksiä. Eräänä viikonloppuna sitten lähdimme onkinemme, eväinemme  ja karttoinemme matkaan.  Emme ymmärtäneet niin kippuraisia ja mäkisiä teitä eteläsuomesta edes löytyvänkään kuin mitä sillä reissulla tuli poljettua ja talutettua.  Loppumatkasta pyörät piti piilottaa muutamaan kuusikkoon ja jatkaa jalan, sillä järvelle ei ollut tietä muutamaan viimeiseen kilometriin.  Sama peli jatkui jalan jatkettaessa; vetisiä soita, jyrkkiä mäkiä, umpipusikkoa ja kallioita.  Järvi tuli vihdoin vastaan, kun olimme jo luopumassa toivosta.  Siellä oli hienot maisemat, niin kuin Sepen isä oli mainostanutkin, mutta ei niitä nyt ehditty enempiä ihailemaan. Pajuista katkoimme puukoilla vavat, repuista kaivoimme madot ja onget kiireesti veteen. Sitten rannalle eväitä syömään.

  Eikä kalan kalaa ja tämä oli muka joku Kalajärvi på finska.  Kelloon vilkaistessa tuli sitten kiire.  Matka oli kestänyt luvattoman kauan yli arvioimamme ja paluumatkalla oli pakko jo vähän juostakin.  Siitä seurasi, että menimme ainakin kilometrin- pari ohi pyöristämme emmekä olleet varmoja edes  kumpaan suuntaan ne olivat edessäolevaa tietä.  Lähdettiin kokeeksi vasemmalle, jos vaikka osuisi joitain tuttuja kohtia silmiin ja hyvin kävikin. Pyörät löytyivät kohta kuusikosta ja pääsimme kuromaan aikataulua kiinni.

  Kiire loppui, kun Sepen pyörästä puhkesi kumi jossain Östersundomin kohdilla.  Sitä sitten pumpattiin aina muutaman sadan metrin välein.  Lopulta keksin, että Sepe istuu pyöräni pakkarilla ja ohjaa vierellä omaa pyöräänsä.  Ei sekään toiminut kuin tasaisella tai alamäissä, mutta hyvä sekin. Pyörä kävi useamman kerran ojassakin, kun Sepeltä ote lipesi, mutta matka joutui jotenkuten. Ehdimme ennen pimeän tuloa koteihimme. Varsinkin Sepon äiti oli hyvin huolissaan, jos Seppo viipyi pidempään jossain yli sovitun ajan. Kalamatka päättyi onnellisesti vaikkei kalaa saatukaan. Sepe taisi muotoilla sen jotenkin: “p-ka reissu, mutta tulipa tehtyä” eikä menty koskaan enää uudelleen.

  Tämä retki oli muistissani, kun 2000-luvun alussa tuolta järveltä oli yksi mökki myynnissä. Paikka oli edelleen kuin postikortista ja saimme onneksemme kaupat tehtyä.  Oli siinä vähän nostalgiaa, kun noita rantoja lähes viidenkymmenen vuoden jälkeen taas tallaili.

  Kirjoitteli, Heimo Kuukkanen

Sepen ja minun kalasaalis Sipoon puroilta joskus 50-luvun alkupuolelta ehkä 1955.