”Jo riittää”- kevät 1947
eli vähän politiikkaa ja sukutietouttakin. Vuosi on 1947 ja maaliskuun alku. Olen siis 6v. Kaupat omakoti- eli rintamamiestontista Käätypolulla oli tehty ja Hannu-veljeni valmistautui syntymään parin kuukauden kuluttua.
Keväällä 1947 olin jo erinomaisen huonoissa väleissä asuintalomme isännöitsijän kanssa Läntisellä Brahenkadulla. Hän oli taksiyrittäjä, mutta tulenpalava kommunisti. Se ei minua haitannut, enkä varmaan ymmärtänyt asiaa tältä kantilta, mutta tätä isännöitsijäämme tuntui haittaavan se, että minun Viljo-isäni oli aktiividemari ja toimi silloisessa Demarien Nuorisoliitossa toimitsijana. Vaikka molemmat puolueet olivat nk. vasemmistopuolueita, niin todellinen vastakkainasettelu demareiden ja kommareiden välillä oli jopa jyrkempi kuin kommunistien ja oikeiston välillä. No, se siitä eli taustana tarinalle.
”JO RIITTÄÄ” – poliittinen mainoskampanja oli alkanut ja eräänä päivänä isäni toi minulle ison kasan pieniä punaisia lappusia joissa oli vedellä kostutettavaa liimaa takapuolella ja edessä punaisella pohjalla tuo ” JO RIITTÄÄ ” – teksti kuvan kera.
Ohjeet sain sellaiset, että niitä liimataan kaikkiin sellaisiin paikkoihin missä ne näkyvät hyvin eli sähköpylväisiin liikennetolppiin ja aitoihin. Ehdoton kielto koski vain yksityisten ihmisten ovia ja muuta omaisuutta kuten pyykkejä ja lastenvaunuja. En muista kuinka tarkkaan isä näitä asioita kuvaili, mutta osa oli jotenkin itsestään selvää silloisella naapurustokoodilla kuusivuotiaallekin. Silloin näet naapurit puuttuivat holtittomien kakaroiden tekemisiin melko herkästi joko omankädenoikeudella kuten talkkarikin tai sitten ilmoittamalla kotiin konnuuksista välittömästi ja kuuluvasti.
Huomasin hetken harjoiteltuani, että noin 10×5 cm:n liimalapun kostuttaminen nuolemalla ei oikein onnistunut, vaan alkoi pikemminkin oksettaa. Se oli tosi pahanmakuista liimaa ja yäk’ vieläkin. Tilanne parani, kun äidin kätköistä löytyi loppuunkulunut iso pesusieni (siis aito luonnonpesusieni eikä muovinen). Kastelin sen ja lähdin matkaan. Liimalappuja oli ainakin sata, mutta nopeasti lähistön tolpat ja aidat oli asianmukaisesti saaneet lappusensa. Niitä oli kuitenkin vielä suurin osa jäljellä ja sieni alkoi kuivua. Ajattelin, että menen kotiin kastelemaan sen. Matkalla kuitenkin huomasin ulko-oven ja portaikon seinien mainosarvon eikä talonmieskään ollut kotona näin päivällä. Muutaman lapun liimattuani menin siis kotiin kastamaan sienen ja sitten takaisin ulos tositoimiin.
Pihalla huomasin piha-aidat ja monta muuta hyvää kohdetta kuten halkopinot, jotka olivat melko suuria, melko suuren kivitalon lämmittämiseksi. Sillä kertaa muistelen siinä olleen metrisiä halkoja vierekkäin neljä yli miehenkorkuista pinoa ja kymmenkunta metriä pituutta jokaisella. Olin juuri aloittanut halkopinon näkyvimpien pintojen koristelun, kun isännöitsijä ryntäsi pihalle. Hän huusi naama tulipunaisena, että ”mitä sinä riivatun noskipentu (noski= kommarien haukkumanimitys demareista) teet!”. No enhän minä tiennyt mikä on ”noskipentu”, mutta arvelin alta aikayksikön hänen tarkoittavan minua. Olimme ottaneet yhteen muutaman kerran aiemminkin noin sanallisella tasolla ja kanteluretket kotiini eivät olleet sujuneet hänen kannaltaan hyvin ( kts. Rännikiipeilyä 1946 ). Siitä syystä en uskonut hänen puuttuvan ruumiilliseen koskemattomuuteeni joten jatkoin liimaamista ja hän huutamista. Mainittakoon, että olin ikäisekseni melko nopea ja senkin tämä herra oli saanut kokea. Samalla kun lihava isännöitsijä huusi, hän myös repi lappuja pois. Tekstiä tuli niin paljon ja kovaa vielä huohotuksenkin seasta, ettei siitä juuri selvää saanut. Luultavasti asia oli kuitenkin erittäin poliittinen, joten se meni minulta vähän niinkuin yli hilseen. Kiersimme siinä jonkin minuutin halkopinoa ja sitten kävi huono tuuri, laput loppuivat. Isännöitsijän vahingonilo oli silminnähtävää ja hän sen ilmaisikin jotensakin niin, että ”onneksi sulta pirulaiselta loppuivat nuo helvetin laput.” Mutta minä poikapa en lannistunut vaan reippaasti kotiin juostessani huikkasin: ”Ei se mitään, isi tuo illalla monta sataa lisää”.
No, ei se isä tuonut ja jos toikin, niin ei antanut minulle kuin muutaman kymmenen ja kehotti levittämään nekin ” sinne Kirstinkadun pihoihin ”. Voi olla, että isä oli saanut työnantajiltaan uusia ohjeita tai sitten asiamme oli saanut taloyhtiössä turhan negatiivista julkisuutta ja yhtiön kanta oli saatettu isäukon korviin – tai sitten ei. Voi olla, että jonkinlaista painostusarvoa on ollut sillä, että asunto ei ollut vanhempiemme oma, vaan sen omisti äidinisäni, August Laakso, sieltä Kirstinkadulta. Vaikka hän olikin varastomiehenä Helsingin Kaupungin Vesijohtolaitoksen varastolla, niin hän ei entisenä vihtiläisenä maanviljelijäperheen poikana oikein ymmärtänyt näitä ääriliikkeitä missään asiassa. Hän oli tosin, poikkeuksena säännöstään suomettunut ja 1900-luvun alussa muuttanut alunperin ruotsinkielisen Holmsten- nimensä suomenkieliseksi, niinkuin kaksi veljeäänkin. Kaikki kolme olivat kuitenkin muuttaneet nimensä eri tavoin: Laaksoksi, Orasmaaksi ja Raidaksi. No, eihän tämä juonne tähän oikeastaan kuuluisikaan.
Kirjoitteli, Heimo Kuukkanen
Ja työväenarkisto kertoo tässä lisää:
”Myöskään Suur-Helsingin sos.dem.yhdistyksen mielestä kampanjaa ei hoidettu kaikin kohdin asianmukaisesti. Miksi julisteet piti kiinnittää yösydännä, eikä lappusten levittämisestä ollut riittävän täsmällisiä ohjeita?”
”Ei ollut SDP:n arvon mukaista, että lentolehtisiämme liimaillaan toisten puolueiden sanomalehtien ilmoituskonttorien ikkunoihin (Helsingin Sanomat ja Uusi Suomi), talojen seiniin ja paikkoihin, joissa ilmoittaminen selvästi on kielletty tai jopa sopimatontakin, kuten Helsingissä eräiden patsaiden jalustat, edelleen raitiovaunujen ja poliisiautojen kylkiin jne.”
”Maaliskuun ensimmäisellä viikolla 1947 lanseerattiin yksi Suomen poliittisen historian kuuluisimmista iskulauseista: ”Jo riittää”. Sitä markkinoivassa julisteessa väkevä työmies rutisti sorvin äärestä rikki hinnankorotukset, valhelupaukset, mielipideterrorin ja pakkodemokratian, joita suomalaisille oli tyrkytetty sodanjälkeisinä sekavina vuosina.
”Tehokkaimmin levisivät pienet liimattavat lappuset, joihin oli tiivistetty vastaavat tunnukset. Nuorisoliittolaiset ja vähän vanhemmatkin pitivät huolen siitä, näitä ”tarroja” ilmestyi näkyville paikoille ympäri maata.”
”Jo riittää – irtioton jälkeen ei poliittinen kampanjointi ollut Suomessa enää entisensä. Jos SDP hankki 1940- luvulla etumatkaa, se hukattiin seuraavalla vuosikymmenellä nopeasti.”
