Heimo-Vaijan tarinoita

    Vaativia asiakkaita Janavalolla 1984

  Keravalon perustaminen edellisvuoden lopulla osoittautui myös onnenkantamoiseksi, sillä Frestan tilauskanta romahti taas keväällä pahasti.  Oma mallisto aiheutti tosin suunnittelu- ja varastointikustannusten merkittävän kasvun.  Myös Kavikan ostot vähenivät huomattavasti alan heikentyneen kysynnän vuoksi.

  Esille tulleisiin investointitarpeisiin ja vanhojen vekselilainojen maksuun tarjosi SYP:n pankinjohtaja V.J.Tarkiainen 1,5-miljoonan edestä edullista koriluottoa, jossa oli useampia (4) valuuttoja, 7%:n korolla tai dollarilainaa 4%:n korolla. Jostain syystä valitsin tuon korilainan ja hyvä niin, sillä tuosta dollarilainasta tuli hyvin nopeasti hyvin kallis markkaan nähden. Ehkäpä pankinjohtaja ennusteli jotain tai sitten ei. Kovasti keskustelimme, koska siihen aikaan sai palvelua pankissakin.
  Tuotannon seurannan avuksi ostin  v.-83 lopulla TMC-tietokoneen ohjelmistoineen ja keruulaitteineen, mutta tiedonkeruuohjelmisto osoittautui melko nopeasti täydeksi flopiksi. Olin soitellut muutamaan referenssifirmaan käyttökokemuksia saadakseni, mutta vain yksi niistä oli lähelläkään meidän toimialaamme ja -tapaamme.  Sieltä sain hyvin positiivisen käsityksen ohjelmiston toiminnasta ja uskalsin siis tilata, kun järjestelmä oli lisäksi “kansanvälisesti sertifioitu Ameriikanmaan tuote”. (En ymmärrä millä konstilla se sertifikaatti oli saatu. Kenties “money talks”-menetelmä).
  Pari viikkoa menikin ihan hyvin, kun laite keräsi vain henkilökunnan työajat kellokortin tavoin, mutta sitten se romahti aivan jumiin  Soitin myyjäfirmaan, josta sain ohjeita purkaa tiedostoja kunnes vapautuisi muistitilaa koneen toimintaan muistin tyhjentämiseksi.  Soitin tuon urakan jälkeen uudelleen tuohon referenssiyritykseen ja pyysin puhelimeen jotain sellaista henkilöä, joka käytännössä käyttää sitä laitteistoa.  Sain puhelimeen nuorehkon naisihmisen, joka melko kyynisesti selitti, että “minulla on nyt enemmän töitä tuon laitteen takia kuin aikaisemmin käsityönä tehtynä, mutta ehkä tuotannossa on hieman yksinkertaistunut.  Nuo kysymäsi jumittumiset johtuvat muistin loppumisesta, mutta ei sitä siihen riittävästi ole saatavanakaan.  Lisäksi muistin määrän lisääminen hidastaa ohjelmistoa entisestään”.   Kysyin vielä, että miksi osastoesimiehesi antoi siitä niin hyvän lausunnon?  Hän vastasi, ettei hänen esimiehensä ymmärrä koko asiaa, vaikka miten päin selittäisi. Lisäksi hän kuului hankintaryhmään, joten ei voi kyseenalaistaakaan sitä. Nainen sanoi myös, että kuvailemani käyttö keskimäärin kymmenen työvaiheen aikojen kirjaamiseksi päivittäin parilta kymmeneltä työntekijältä vaatisi myös muistin tyhjentämisen päivittäin “paperille”.  Onnekseni olin kirjauttanut kaikki vaatimuksemme koneen ostotapahtuman yhteydessä ja saatoin vaatia kaupan purkua, joka sitten onnistuikin huhtikuun alussa.  Toukokuussa ostin toisen tietokoneen, Kaypro II:n, mutta nyt vain tarjouslaskentaan ja muuhun toimistokäyttöön.
  Aivan alkuvuodesta hankimme myös lavapakettiauton kasvaneisiin kuljetustarpeisiimme. Toyta Dyna tuli taloon ja Vallilan Takomo järjesti tonnin kantavuuden sijasta pari tonnia lisää jousistolle, mutta moottoria sekään ei pelastanut ylämäissä ja vain kerran poliisit pysäyttivät. Ei onneksi ollut puntaria matkassa heillä vaikka ihmettelivätkin ääneen turhan alhaalla roikkuvia roiskeläppiä.

  Syksyllä otin ensimmäisen tuotantopäällikön lähes kolmeen vuoteen Syrjäsen Hannun lähdettyä. Taloon tuli uusi Hannu ja tällä kertaa Niskala.  Hän osallistui aktiivisesti kustannus- ja tarjouslaskentaan ja erityisesti asiakashankintaan.  Uusia asiakkaiksi saimmekin Kone Oy Hämeenlinnan,  Elektroniikkayhtymän sekä Nokia Elektroniikan. Lähes kaikkien em. yhtiöiden työt vaativat jonkinasteista tuote- tai menetelmäkehittelyä. Konepuolelle hankimme käytetyn sorvin ja jyrsinkoneen sekä maalaamoon uuden sähköstaattisen maalauslaitteen erikoisvärejä varten.
  Jossain välissä, noin vuodenvaihteen tienoissa, teimme Niskalan Hannun hommaamalle yritykselle, Elektroniikkayhtymälle, aivan erikoisia mutterin muotoisia metallinilmaisimien koteloita Itä-Suomen tukkisahoille.  Niitä oli useita eri kokoja alle metrisistä lähes miehen mittaisiin.  Ongelmaksi muodostui käytettävä materiaali eli alumiini, jota emme olleet ennen hitsanneet.  Vain tätä työtä varten piti siis hankkia melko suuritehoinen eli kallis MIG-hitsi ja siihen alumiinihitsaukseen soveltuva kalusto.  Seuraava oppi otti paljon kovemmalle, sillä nyt piti opetella myös hitsaamaan alumiinia.  Testipaloja riitti purkkien leikkuujätteistä vaikka kuinka paljon,  mutta hyvää jälkeä ei tahtonut syntyä.  Viikonloppuna poikkesin Helsingissä Akateemiseen Kirjakauppaan ja löysin sieltä ammattikirjoista oppaan ongelmaamme.  Koko tieto olisi mahtunut yhdelle sivulle, sillä tärkein asia oli kaikkinainen puhtaus.  Saumat piti puhdistaa perusteellisesti juuri ennen hitsausta eikä edes työtilan ilmassa saanut olla epäpuhtauksia.  Jos puhdistuksen jälkeen kävi päiväsaikaan vaikka vartin kahvitauolla, niin homma oli jo pilalla.  Käytännössä hitsaustyö tehtiin siis yötyönä, kun muuta henkilökuntaa ei enää ollut paikalla ja pölyt olivat ehtineet pari tuntia laskeutua.
  Kaikki näytti hyvältä, kunnes aloimme koota niitä suurimpia purkkeja.  Olisiko se ollut Kattaisen Jorma, joka opetteli myös aluhitsauksen salat ja veteli pitkää saumaa suurimpaan purkkiin, jossa sitä oli muistini mukaan reilusti yli 20 metriä yhteensä.  Työn valmistuttua totesimme tehneemme komean suden ilman häntää. Purkki oli niin vino, kun vain voi olla ja joka suuntaan.  Alumiinin lämpövenymät ja kutistumat piti lisätä kiireesti oppimateriaaliimme.  Ei siinä muu auttanut kuin avata silmämäärin pahimmat saumat laikalla ja aloittaa uusi hitsaustyö.  Jossain välissä kokeilimme myös nostaa trukilla 2,5- tonnin levynippu painoksi purkin päälle, että se pysyisi suorana, mutta kun paino poistettiin, niin siinä se oli taas vinoilemassa meille. Temppu toimi vasta saumoja reilusti avattuamme.  Parhaaksi työmenetelmäksi osoittautui lopulta pienin pätkin hitsaaminen aina vastakkaisilta puolilta. Taisi olla kymmenen – kaksikymmentä senttiä tuo maksimi saumanpätkä kerrallaan ja puoleltaan.  Onneksi olivat melko keveitä käänneltäviä. Alle satakiloisia 3-4mm:n alumiinia.  Kovaa hitsauskoulua kantapään kautta, mutta illat kuluivat “rattoisasti” työn merkeissä.

  Kone Oy Hämeenlinna eli tutummin Hämeenlinnan Kone  tuli pitempiaikaiseksi asiakkaaksi muutaman yksittäisen suojakopan valmistuksen jälkeen.  Heillä oli ongelmia peltisten vaihteisto- ja moottorisuojusten valmistuksessa ja kysyivät meiltä tarjousta melko kattavasta mallistosta. Teimme tarjouksen, mutta samalla pyysin neuvottelua muutoksista ainevahvuuksiin ja rakenteisiin. Vanhoissa malleissa kun oli 1,5-2mm:n ja jopa 3mm:n ainevahvuuksia. Perustelin ohentamista sillä, että tuollainen 1,5 – 2-metrinen hihnasuojus vaatii kaksi miestä sitä avaamaan ja sulkemaan ja turhan painavia ovat nuo muutkin mallit.  Teimme uuden tarjouksen ja kaupat tuli.  Ensin he tilasivat melko pieniä määriä, mutta sitten tuli kysely suuremmista eristä ja pystyisimmekö toimittamaan viikoittain 100-200kpl.  Ilmoitin pystyvämme ja tilauksia alkoi tulla.  Laatuongelmista reklamoitiin pari kertaa, joista ensimmäisellä oli Jari-poikani kuormaa viemässä.  Jari käänteli hetken hämmästyksissään “viallista” koteloa ja sanoi sitten, ettei tämä ole meidän tekemämme.  Parin viikon päästä sama toistui ja silloin olin itse kuskina.  Otin “viallisen” mukaani ja kävin ostaja “Jussi”, Juhani Miettisen pakeilla ja sanoin, että varaston miehet tyrkyttävät näitä vanhaa omaa tuotantoanne olevia ja viallisia meidän piikkiimme. Mikä on juoni?  Miettinen kertoi sitten, että heiltä lopetettiin kokonaan noita koteloita valmistanut osasto. Siinä oli seitsemän työntekijää ja kun kuulimme teidän tekevän koko tuon  tuotannon kolmella hengellä, oli päätös helppo. Viisi siirrettiin muille osastoille ja kaksi irtisanottiin.
   Ainakin viitenä vuonna peräkkäin Kone HML:n alihankintapäivillä sain nousta yleisön joukosta yksin seisomaan Janavalon edustajana, kun esiteltiin alihankintayritykset, jolla ei ollut yhtään myöhästymistä toimituksissaan eikä virheitäkään.  Kello 14.00 joka ainoana arkitorstaina piti autokuorman olla Koneen pihassa Hämeenlinnassa.  Muutamassa vuodessa hintakilpailun kiristyessä teimme Miettisen “Jussin” kanssa useita parannuksia ja “halvennuksia” rakenteisiin ja tiivisteisiin.  Alkuperäinen tiiviste oli polkupyörän sisäkumia ja hyvin hankala asennettava. Uusi, vuosiksi käyttöön jäänyt tiiviste (ellei ole vieläkin), oli näppärästi kiinni naputeltava jousitettu malli, jonka löysin joltain messuilta vastaavassa käytössä.  Sen toimittaja vaatii tilaamaan niin suuria määriä, etten uskaltanut sitä meille tilata.  Sain kuitenkin muutaman mallipätkän ja teimme mallit Koneelle ja kaupat tuli.  Näitä Koneen pyttyjä varten jouduimme myös tilaamaan seuraavana vuonna melko kalliin ilma-aukkotyökalun Wiedeman levytyökeskukseemme, mutta se kannatti. Juhani Miettinen oli myös eräs niistä asiakkaittemme edustajista joka kävi aika-ajoin ihmettelemässä edellisenä päivänä, miten muka ehtisimme toimittamaan ajoissa huomiseksi jonkun erän, josta ei vielä tänään näkynyt jälkeäkään.  Ehdimme me ja luottamus parani pikkuhiljaa.
  Loppuvuoden suurin selvitystyö, rahoituskuvio ja hankintapäätös,  koski levytyökeskusta  joka  oli tarkoitus saada elektroniikkateollisuuden töihin  alkuvuodesta -85. Valaisimia valmistimme ainakin Neuvostoliiton vientiin eli Kostamuksen kaivoskombinaattiin muutaman tuhannen erät Frestan välittämänä.

  Faktaa:  liikevaihto 2.866 Mmk, tulos 53.6 tmk ja henkilöstö 19.   Varaston arvo n. 311 tmk,  Omapääoma -312,5 tmk.   SYPin 1,5 Mmk:n korilaina tuotti KURSSIVOITTOA 7%:n korkojen jälkeen vielä 51.504 mk !  En ollut uskoa, kun luin tilinpäätöstä ja oli pakko soittaa ja kysyä kirjanpitäjältä mistä tässä on kyse, kun lainasta näyttäisi olevan tuloja eikä menoja.   No, oli siitä myöhemmin menojakin ihan riittämiin.
Kirjoitti,  Heimo Kuukkanen

Hannu Niskala ja aikuisten alumiinipytty.  Nyt jo aivan suorana joka suunnasta.  Pytyt menivät koteloiksi tukkisahojen metallinilmaisimiin itärajan tuntumaan. Ikimännyissä ja kuusissa oli sodan jäljiltä kranaatinsirpaleita ja muuta sotaromua joka piti tunnistaa ennen sahaa sillä kalliit terät eivät niitä kestäneet. Kun tukissa oli pienikin sirpale, niin terä meni teroituskuntoon ja tuli kalliiksi vaihtoseisokkeineen.  Tämä oli suurin koko ja kellertävä väri päällä on joku tilaajan pyytämä korroosionsuojaväri.