Heimo-Vaijan tarinoita

  Taidot karttuvat 1983

  Henkilökunnan vaihtuvuus väheni lähes olemattomiin ja ammattitaito kehittyi suorastaan silmissä.  Myös tuotantopalkkio- projektin aikana opitut uudet työtavat kehittyivät, samoin henkilökemiat. Nyt oli ihan normaalia ja jokapäiväistä, että seuraavan työvaiheen tekijä kävi tarkistamassa edeltävän työvaiheen heti ensimmäisten palojen valmistuessa. Esimerkiksi kanttaaja kävi leikkurin takaa sieppaamassa ensimmäiset putoavat palat tarkistaakseen, että mitat ovat piirustusten mukaiset eikä mitään ajatusvirhettä ole päässyt käymään. Samoin hitsaajat sovittelivat osat kanttauksen jälkeen etteivät sovitukset olleet liian tiukat tai väljät.  Suurin syy oli tietenkin urakat, koska pienetkin mittavirheet sovituksissa hidastivat niitä. Toinen oli laatutietoisuus.  Alkoi kuulua asiaan, että laadusta ei tule huomauttamista työnjohdolta tai asiakkailta ja työstään voi olla ylpeä.
  Myös tuotannon nopea läpimenoaika oli monelle asiakkaalle vaikea käsittää.  Jotmek Oy:n myyntipäällikkö saattoi aamuvarhaisella töihin mennessään poiketa salissa ja olla todella huolissaan, kun yhtään koteloa tai kotelon kantta ei oltu vielä edes aloitettu ja illalla ennen neljää pitäisi olla 800 kpl valmiina heidän varastollaan maalattuina ja pakattuina.  Olivat ne.  Hyvä me, mutta oli erikoista, että teollisuusalan ammatti-ihmiset eivät ymmärtäneet tuotantomme ”virtaviivaisuutta” joka mahdollisti nuo mahdottomilta vaikuttavat läpimenoajat. Kun myöhemmin vertalimme esim. oman kytkentämme nopeutta Mäntsälän Metallin ”kytkentälinjaan”, niin suurin syy paremmuuteemme johtui siitä, että meillä ei yhden työntekijän hitaus tai joku vahinko vaikuttanut muihin, vaan työt eteni, koska kaikki osasivat kaikki työvaiheet ja tekivät ne omaan tahtiinsa. Lisäksi sarjan loppuessa ei kädet pudonneet syliin, vaan mentiin tekemään valmistavia vaiheita jo seuraaviin sarjoihin.

  Asiakkaita alkoi kohta olla yhä enemmän valaisinvalmistuksen ulkopuolelta ja tuo suunta vaati uusia ja myös korvaavia koneinvestointeja.  Vanhan reistailevan kosteaa paineilmaa tuottavan mäntäkoneen tilalle hankimme Tamrockin ruuvikompressorin ilmankuivaimella, jonka saatoimme sijoittaa sisätiloihin ja siten saada myös sen lämmöt talteen. Pellintyöstöön hankimme 63- tonnin prässin ja nopean epäkesko- lovistuskoneen pneumaattisella paikoituslaitteella. Tuotannon pakollisiin investointeihin upposi noin 200 tmk.

  Aivan uusinta uutta PC-rintamalla oli tuotannonohjaukseen ja toimistorutiineihin hankitut ja juuri Nokia julkistamat MikroMikko 2:set, 2 kpl (suoritin oli Intel 80186 ja käyttöjärjestelmänä Nokian oma versio MS-DOS 2.:sta).  Ostin siihen myös K-Mies kehitysohjelman ja suuruudenhulluna ajatuksenani, mainoksen yllyttämänä, oli rakentaa sovellus itse iltapuhteina.  Uuvuin jo paksun käsikirjan kanssa alle viikossa ja totesin myös, että tiedoissani oli vakavia puutteita Basic-ohjelmoinnin oppimiskynnyksestä.  Onneksi velipoika Juha oli yliopistolla ryhtynyt opiskelemaan kemian ohella myös tietotekniikkaa ja ostanut itselleen tietokoneen myös kotikäyttöön. Ehdotin hänelle pienenä harjoitustyönä tuon sovelluksemme ohjelmointia tällä K-Mies työkalulla.  Juha arveli työssä menevän koko kesäloman ja ehdotti, että hän ei tulekaan kesäksi muihin töihin Janavaloon, vaan tekee tämän siitä edestä ja samalla rahalla.  Löin kaupat lukkoon ja määriteltyämme tarpeemme tilauksista lähetyslistojen kautta laskuiksi ja jopa karhukirjeiksi, lisäsin vielä yhden vaatimuksen:  Sitä pitää osata käyttää reilusti yli nelikymppisen Martta- rouvan, joka ei ollut eläessään käyttänyt edes kirjoituskonetta.  Juha lupasi ja vei tehtävän onnistuneeseen päätökseen.  Viimeiset viritykset tehtiin marraskuulla, mutta ohjelmistoa käytettiin jo syksystä alkaen.  Juhallekin kävi hyvin tai huonosti, mutta hänestä tuli tuon kesän aikana K-Mies-expertti ja hän koulutti sen käyttäjiä ainakin yliopistolla, Nokialla ja Yleisradiossa, muistaakseni. Kemian opinnot jäivät ja ura vaihtui tietotekniikkaan.  Pilasiko isoveli siis lupaavan kemistin uran vai pelastiko Suomelle hyvän tietotekniikkagurun?

  Kavika Oy työllisti yhä enemmän. Olimme päässeet jonkinlaisen hovihankkijan rooliin ja luottamus laatuun ja pitäviin toimitusaikoihin oli ansaittu.  Kavikan levynippuja oli alkanut kertyä pihalle muitakin laatuja kuin jätepaloja ja teimme heille myös monenlaista hiekanerotuskaivoa ja valmista ritilää.

  Oli meillä myös lapsityövoimaa käytössämme muutamina viikkoina tuon kesän mittaan.  Jyry-poikamme 14v. kanttaili yli oman pituisiaan toimistovalaisimia kääntämällä ne päänsä yläpuolella ympäri, kun ei kolhimatta koneen edessä ylettynyt.  Urakkatyönä hänkin sen teki ja pääsi lähes aikuisten tuntipalkoille. Eikä puhettakaan neljän tai kuuden tunnin työajoista. Täyttä päivää niinkuin muutkin hän halusi tehdä.
  Paras tapaus sattui Satu-tyttäremme tuuratessa lomailevia maalariveljeksiä.  He tahtoivat perhesyistä ehdottomasti pitää lomansa yhtäaikaa ja se oli meille tietysti hankalaa, sillä toimituksia oli pitkin kesää.  Satu 12v. oli ensin kytkentäosastolla aputöissä, mutta maalaamon pysähtyessä hän halusi kokeilla millaista olisi tuo maalarin homma ja lupautui ensin tuohon juuri ja juuri luvalliseen neljän tunnin päivään, mutta ei häntä sitten saanut sieltä suosiolla pois alle kahdeksan tunnin, kun muutkin lähtivät tai maalattava loppui.
  Lomansa loppupuolella maalariveljekset sitten tulivat käymään tehtaalla ja kyselivät, miten olemme pärjänneet.  En voinut olla sanomatta, että ”kiitos oikein hyvin, tuo kaksitoistavuotias tyttölapsi on tehnyt hommanne.”  Rissasen Martta taisi vielä piruuttaan lisätä vettä myllyyn tokaisemalla, että ”parempaa jälkeäkin tekee”.  Minä tietenkin kävin pari- kolme kertaa päivässä puhdistamassa maalauspistoolit ja jauheensyöttölaitteet.  Sadun työnä oli ensin ripustaa maalattavia 40-metrinen rata täyteen, käynnistää maalausrobotit ja kuljetusrata ja mennä sitten koppiin paikkamaalaamaan käsityönä katvepaikat. Hän käytti kuuliaisesti hengityssuojaimia ilman eri patistusta. Käytössä oli tuolloin kevyt kankainen huppu johon oli liitetty raitisilmaletku.  Ensimmäisten tullessa uunista joku kytkennästä kävi nostamassa niitä alas ja Satu nosti loput, kun maalattavat loppuivat radalta. Sitten taas sama kuvio alusta uudelleen. Häntä varten oli ripustuspaikassa puulaatikko korokkeena, jolle nousemalla tämä alamittainenkin maalari ylettyi ripustamaan maalattavat. Radan koko pituudelle mahtui 30-60 valaisinta kerralla niiden pituudesta riippuen.

  29.9.1983  merkittiin kaupparekisteriin Keravalo Oy,  jonka tarkoituksena oli toimia Janavalon oman valaisintuotannon myyntikanavana. Yrityksen osakkaaksi, myyjäksi, suunnittelijaksi ja johtajaksi tuli insinööri  ”Rami” eli Raimo Oila.   Huippuetevä suunnittelija ja mieleiseni huuliveikkokin, mutta armoton tupakkamies.  Tuosta tavasta olimme tietysti eri mieltä, mutta Rami kävi ulkona polttelemassa ihan sopuisasti silloin, kun piti kasvokkain jotain kehitellä.   Yhtiön osakkeet merkittiin puoliksi molemmille.

  Olin taas kerran Helvarin asiakastapaamisessa ja osuin ison tukkurin edustajan kanssa samaan pöytään. Muiden asioiden loputtua kysäisin piloillani, että ”olisiko mitään mahdollisuuksia teidän alihankkijaksenne”?
  Olisi ollut, mutta hän hypisteli pöydän reunan alla hyppysiään koodikielellä: ”mitä maksat?”.  En luvannut ja kaupat jäivät tekemättä.

  Faktaa:  liikevaihto 2.962 Mmk, tulos 31.8 tmk ja henkilöstö 17.   Varaston arvo n. 205 tmk  Omapääoma -344,3 tmk

  Kirjoitti,  Heimo Kuukkanen

Satu 12v. maalarien kesälomasijaisena.  Puulaatikko joka on lattialla pituuden jatkeena ei valitettavasti kuvassa näy, mutta kyllä se siellä on, sillä nuo ripustuskoukut olivat noin metrikahdeksankymmentä- korkeudessa ja rata kahdessa metrissä lattiasta. Tuollainen 2-putkisen valaisimen ritilä painoi n.3kg/kpl ja vastaava valaisinrunko n.6.5kg/kpl