Janavalo Oy Osa3 Tuotanto käynnistyy 1973

Tuotanto käynnistyi Janavalossa keväällä 1973

Osuimme yrityksemme aloituksessa heti mitä vaikeimpaan kohtaan Suomen- ja maailmantaloudessa. Pääsimme heti ensipäivistä nauttimaan öljykriisistä, joka nosti polttoaineiden hinnat pilviin ja rampautti ison osan myös Suomen teollisuutta. Rahoitus oli sananmukaisesti kiven alla ja ainut keinomme selvitä oli tehdä itse pitkää päivää palkatta, johon olimme tosin jo aloittaessamme pankinjohtajan pakeilla sitoutuneet. Myös erilaisia hankintoja, kuten polttoöljyä keskuslämmitystä varten ja sähkölaskujen maksut, piti hoitaa omistajien yksityisistä eli vähistä käteisvaroista.

Ruokapuoli tehtaalla hoitui siten, että Sirpa- vaimoni varusti minut maanantai-aamuisin viikon reissulle erilaisilla keitoilla ja kastikkeilla sekä muilla ateriahuollon puoli- ja loppuvalmisteilla. ”Pojat” toimittivat kotitiloiltaan perunoita ja makaroonit ostimme paikallisista kaupoista joista tietysti myös maidot, leivät ja pöytäkaljat (max.2%). Näistä sitten vähän vasemmalla kädellä töiden sivussa keittelimme ja lämmittelimme ateriat meille neljälle ”ilmaistyöntekijälle” eli omistajalle. Sirpasta tuli tässä vaiheessa perheemme ja omakotitalomme yksinhuoltaja, sillä minä olin Leppäkoskella aina koko viikon ja tulin kotiin vasta perjantai-iltana.

Keväällä 1973 olimme maaliskuun lopulla saaneet Kestin Timon kanssa kiinteistön vedet, lämmöt ja koneet kunnostettua ja nyt alkoi tuotannon käynnistämisen vaiheet valaisintehtaallamme. EL-tuotteen konkurssipesän jäljiltä jääneistä papereista ja muistiinpanoista kokosimme Pesosen Villen ja Kestin Timpan kanssa laskelman edellisen yrityksen tuotannosta, kuluista ja henkilöstöstä. Aukkopaikkoja korjasimme entisiä työntekijöitä haastattelemalla.

Erityisesti meitä kiinnosti poikkeuksellisen hyvin kunnostetun saunaosaston tarina ja siihen tiesikin Ylinärän Elli kertoa syyn: Johtaja Leväisellä oli tarve kutsua Janakkalan kunnanhallituksen herrat avajaisiin, joissa saunottaisiin ja tarjoiltaisi suuhunpantavaa. Saunaosaston piti toimia edustustilana, mutta onnettomuudeksi huomasivat liian myöhään, että lämmintä vettä ei talossa ollut. Siksi firman naisväki lämmitti puolesta päivästä asti vettä yläkerran sähköliedellä kattiloissa ja ulos kyhätyllä nuotiolla peltitynnyreissä. Vahinkoa pyrittiin korjaamaan huomattavan alkoholipitoisella tarjoiluosiolla, kertoivat kylällä.

Ei jäänyt epäselväksi konkurssin syykään, sillä niin hurjat olivat tuotannon kulut olleet verrattuna valaisinten valmistusmääriin ja saataviin hintoihin nähden. Niistä luvuista puuttuivat lisäksi teollisuustilan saneeraus- ja koneiden hankintakulut eli kiinteät kulut kokonaan. Surkuhupaisaa asiassa oli se, että Sähkö Oy Leväisen perustelut omalle valaisintuotannolleen oli ollut heidän mielestään liian kalliit markkinahinnat. Vuoden lopulla laskeskelimme tuottaneemme viiden hengen porukalla saman määrän valaisimia kuin edeltäjä, Leväisen EL-Tuote Oy kolmenkymmenen hengen voimin. Ilmankos edeltäjän työntekijät hyppivät päivät pitkät pituutta pihalla työnjohdon juopotellessa konttorissa. Maalareitakin oli kuuleman mukaan viisi kappaletta yhtaikaa töissä huonoimmin ajoin, vaikka maalaamoon mahtui kerralla vain kaksi, joista toinen höyrypesualtaalle jonne valaisimia laskettiin pesuun yksin kappalein koukkujen varassa.
Omat laskelmamme aloitimme takaperin valaisinten markkinahinnoista, jotka tukkuliikkeistä arvelimme saavamme. Laskelma näytti heti alkuun tosi haastavalta ja ensiyrittämällä hinta näytti katoavan pelkkiin tarvikkeisiin. Piti siis ryhtyä etsimään edullisia toimittajia ja miettimään, miten voisimme rahoittaa suurempia hankintaeriä. Siihen liittyi tietenkin se toinen puoli eli ne suuremmat erät piti myös saada myydyiksi. Usean laskentakerran jälkeen oli pakko myöntää, että todella tiukan paikan edessä olimme ja että myös työvaiheet piti kehitellä aivan sekunttipeliksi kuten liukuhihnatuotannossa oli tapana. Ongelma oli vain siinä, että meillä ei ollut sitä liukuhihnaa. Jaa, tosiaan; maalaamon polttouuni oli talon takaosan ulkoseinällä ja siellä pinnarata kuljetti maalatut tuotteet polton eli kuivauksen aikana talon toiseen päähän kytkentäosastolle. Se oli lähes kaksikymmentäviisimetrinen ja loppujen lopuksi varsin kätevä ”liukuhihna”. Se olikin parasta edustussaunan lisäksi, mitä EL-Tuotteen jäljiltä jäi.

Näissä alkuvaiheissa kävimme myös läpi yrityksen tärkeintä asiaa eli nimeä. Totesimme, että logo onkin jo seinässä valmiina urheiluseura Janakkalan Janan jäljiltä. Nyt piti saada lupa käyttää sitä ja rekisteröidä sopiva nimi. Loppujen lopuksi heti alkuun esitetty Janavalo oli kahdella tapaa osuva; Jana tuli Janakkalasta tai janasta, joka jana taas oli loisteputkivalaisinten piirrosmerkki sähköasennuspiirustuksissa. Valo oli tietysti tässä tapauksessa itsestään selvyys. Nimi meni kerrasta läpi Kaupparekisterissä.

Seuraavana vaiheena oli palkata muutama paikallinen työntekijä ja heistä yritimme löytää ”parhaat päältä” menetelmällä pari-kolme meille sopivinta kytkentään ja metallitöihin. Löysimmekin Ylinärän siskokset, jotka olivat erinomaisen osaavia ja monipuolisia kytkijöitä. Löytyi myös Maukka ja Keko metallipuolelle. Yritimme myös löytää ruiskumaalaria maalaamoon, mutta se tuntui kaikkein vaikeimmalta. Tiedustelimme lopuksi myös työvoimatoimistosta, josta saimmekin pari- kolme tarjokasta. Ensimmäinen oli nähnyt kyllä maalattavan ja arveli sillä kokemuksella pärjäävänsä. Hän sai yrittää, mutta ei saanut reilussa tunnissa ruiskuja toimimaan lainkaan. Seuraava kokelas haiskahti viinalle jo matkan päästä, joten jätimme kokeilut kokonaan väliin. Viimeinen tarjokas selvisi laitteiden käytöstä siedettävästi, mutta maalata ei hänkään osannut. Pahimmillaan maalattavien valaisimen peitekansissa oli painoonsa nähden enemmän maalia kuin peltiä. Kysyttäessä syytä moiseen tuhlaukseen, hän sanoi, ettei maali asettunut tasaisesti ennenkuin sitä ruiskutti riittävästi. Sovimme, että tämä riitti tältä erää ja kiitos käynnistä. Maalasimme harrastelijapohjalta Kestin Timpan kanssa vuoron perää, kunnes Parkkisenniemen Eikka, neljäs osakkaamme, tuli myös työvahvuuteemme. Häneltä homma kävi meitä hetken katseltuaan kuin vanhalta tekijältä, vaikkei ollut eläissään ennen ruiskulla maalannut, saati moisia laitteita edes nähnyt.
Maalaamossa oli myös höyrypesuallas, jossa oli noin 90-asteinen Perklor-etyleeni- liuotinhöyry ja siellä rasvaiset valaisimet ja osat käytettiin ennen maalausta. Aikaisemmin pesu oli hoidettu ripustamalla valaisimet yksin kappalein rautalankakoukkuihin ja huljuteltu altaan reunalta niitä höyryssä. Me rakensimme pika-pikaa kattoon kiskot ja lattialle häkin, johon valaisimet ladottiin. Käsiveivillä häkki nostettiin ensin altaan yläpuolelle, toisella veivillä se siirrettiin sitten altaan päälle ja laskettiin alas höyryyn taas sillä ensimmäisellä. Vajaan kymmenen minuutin päästä takaisinpäin samat temput. Pesulaitteen kapasiteetti nousi tällä rakentamallamme laitteistolla parikymmenkertaiseksi muutaman päivän pähkäilyllä. Eikä enää tarvinnut myöskään roikkua altaan reunalla myrkyllisessä höyryssä hengitystään pidätellen. Jos höyryä nimittäin veti henkeensä, niin kerrasta oli ”taju kankaalla” ja mies ketarat ojossa lattialla. Ja nimenomaa mies, sillä naisia ei tehtävään päästetty. Syrjintää, syrjintää se oli silloinkin.

Nyt kävivät koneet; leikkuri leikkasi, särmäri särmäsi (taivutti), pistehitsit hitsasivat ja pesulaite ja maalaamo tuotti kauniin valkoisia valaisimia. Uuni kuljetusratoineen vei valmiit valaisinrungot kytkentäosastolle, jossa nopeat ja taitavat naiset kytkivät ja pakkasivat tuotteet valmiiksi toimituksiin. Kevään aikana, huhtikuun alusta toukokuun loppuun, valmistimme noin 1500 valaisinta. Kesäkuussa noin 1000 valaisinta, mutta jo elo- syyskuussa noin 2000 kpl kuukaudessa. Loppuvuodesta valmistus ja siis myös myynti nousi 2500:aan kuukaudessa ja henkilökuntaa oli jo kaikkiaan 13 henkeä osakkaat mukaan lukien. Palkat liikkuivat 5mk/h molemmin puolin ammattilaisilla ja aika pian urakkahinnoittelimme useimmat työvaiheet.

Jotta satunnainen lukija pääsisi käsitykseen töiden määrästä valaisinta kohden, niin yksinkertaisimmat rungot koostuivat silloin noin 15-30 erillisestä peltiosasta ja työvaiheesta, joista hitain oli sähköosien kytkentä. Niitäkin oli 5-10 osaa runkoa kohden ja johdonpätkiä lisäksi saman verran. Kaikkiaan erillisiä työvaiheita halvimmassakin perusrunkovalaisimessa oli noin 70 ja toimistovalaisimissa noin 150. Tuosta perusrungosta saimme tuolloin noin 17mk ja sen osto-osat ja tarvikkeet maksoivat noin 10mk. Ei varmaan ole vaikea arvata, että urakkatyössä ei montaa penniä tai pennin osaa saanut olla palkkana työvaihetta kohti.

Valmistusvauhdin kasvaessa loppuvuodesta tuli maalaamossa ongelmaksi pesuhöyryn vaikutukset ja haju. Nyt, kun piti saada viiden minuutin välein häkillinen valaisimia pestyä aiheutui siitä, että kuumat valaisimet olivat vielä märkinä pesuliuottimesta ylös nostettaessa ja höyry levisi maalaamoon. Siellä oli kyllä erittäin tehokas imuri, mutta ilmanvaihto ei silti tahtonut riittää. Rakensimme kiireellä Timpan kanssa maalaamon tehdassalin puoleiselle seinälle nurkasta löytyneen puhallinpotkurin ja ruosteisen sähkömoottorin yhdistämällä korvausilmalaitteen. Pellistä tekemämme hormi johti ilman maalaamon puolella katonrajaan, ettei mahdollinen pöly haittaisi maalausta. Panimme värkin pyörimään ja ääni olikin lupaava, mutta juuri mitään ilmaa ei tullut maalaamoon. Ihmettelimme aikamme ja muiden mentyä illalla koteihinsa päätin selvittää syyn ja löytyihän se. Aivan alkeellinen ajatusvirhe meiltä oli se, ettei se ilma kulje kahdesta terävästä 90-asteen mutkasta vaikka kuinka iso moottori ja potkuri olisi. Laiton pellistä illan aikana mutkakohtiin kaarevat ohjaimet ja ilmaa alkoi tulla maalaamoon niin että kohisi. Aamulla Eikka oli tyytyväinen tulokseen. Seuraava päänsärky liittyi edelliseen, sillä nyt rikoimme pahasti palomääräyksiä, kun salista oli lähes suora yhteys palovaaralliseen tilaan eli maalaamoon. Löysin jostain oppaista vinkin, jonka mukaan kuparivilla olisi sopiva palokatko tällaiseen tapaukseen ja saimme sitä melkein noutopalkalla Kiipulan koulun sorvaamosta ja joltain toiselta paikalliselta sorvaamolta. Hämmästykseksemme myös palomestari hyväksyi virityksemme, kun näytin tuon löytämäni artikkelin ja sohottelimme isolla kaasupolttimella aukkoon ”täysillä” eikä toiselta puolelta tullut kuin lämmintä ilmaa.

Joulun lähestyessä tuli henkilöstön taholta vienoja toivomuksia joulujuhlista ja sitä piti sitten johtokunnan miettiä pitkään, sillä talous oli aina vaan todella tiukilla. Kyllähän nuo ruuat ja kahvit olisi helposti kustannettu vajaalle parille kymmenelle hengelle, mutta kun miespuolisten mielestä myös alkoholin tarjoaminen kuului asiaan. Ja ne vasta maksoivat.
Kestin Timpan kanssa keksimme tehdä pontikkaa. Eivät Ville ja Eikka sitä oikein hyväksyneet, mutta eivät kieltäneetkään. Ville sai hankittua tuttavansa kautta aitoa Lammin sahtia pienen määrän ja senkin teho testattiin juhlaillan aikana; meni kuuleman mukaan pään sijasta jalkoihin. Pontikkaamme varten Karppinen Neon Oy myi erittäin edullista lasista tislaussarjaa kemiallisiin kokeisiin jonka sarjan sai jo yhden viinapullon hinnalla. Ostimme molemmat eli tislauslaitteet ja viinapullon. Sitten pantiin nurkista löytyneeseen 30-litran koripulloon ainekset sisään ja lämpötyyny alle termostaatin kanssa. Hökötys vintin rappuun katseilta piiloon ja tarkkailu päälle.
Muutaman viikon jälkeen alkoi jännittävin vaihe, joka tietysti tehtiin vasta työajan päätyttyä ja porukan mentyä koteihinsa. Alkoi tislaus. Kahteen kertaan tislasimme satsin ja silti jäi mielestämme vähän liikaa sikunan makua, mutta arvelimme sen kelpaavan limonaadiboolin seassa eikä kukaan huomaisi. Eikä huomannut. Näytillä keittiössä oli vielä varmuudeksi se yksi pöytäviinapullo todisteena. Kaikki kelpasi ja viimeisiä joulujuhlavieraita piti auttaa kotimatkalle siten, että minä nostin jalat irti portaista ja Timppa irrotteli sormia porraskaiteesta. Hauskaa oli silti.

Väliin mahtui kovasti taloudellisia ja muitakin vaikeuksia ja niistä kerron seuraavassa tarinassa: