Janakkalan kunnan Leppäkosken kylässä, siinä aivan aseman lähellä, viisisataa metriä Turenkiin päin, oli nyt meidän valaisintehtaamme. Siinä oli punatiilistä teollisuuskiinteistöä kaksikymmentäviisi metriä tien suuntaan ja kymmenen metriä tiestä poispäin kahdessa ja puolessa kerroksessa. Korkeutta oli alemman pihan tasosta katon harjalle reilut kymmenen metriä. Entinen Janakkalan Janan harjoitus- ja yleisötila ja nykyinen tehdassali oli viisi ja puoli metriä korkea, kymmenen leveä ja kaksikymmentä pitkä. Toisessa kerroksessa eli entisessä parvikatsomossa ja talonmiehen asunnossa oli nyt toimisto- ja ruokailutilat. Parvea vastapäätä oli entinen näyttämö muutettu kytkentäosastoksi ja sen yläpuolella oli kytkentäosaston lauta- ja lankkurakenteinen varastotaso. Alimmassa kerroksessa oli varasto, työtiloja, sosiaalitilat sekä saunatilat ja pannuhuone halkopannulla ja öljypolttimella. Lattianeliöitä kertyi noin 600m2

  Pakkasten tultua olivat urheiluseura Janakkalan Janan toimihenkilöt yrittäneet käydä lämmittämässä kiinteistöä, mutta öljyn loputtua halkesivat lämpö- ja vesiputket, vaikka niistä oli yritetty laskea vedet pois. Kylmyydestä ja vedettömyydestä huolimatta järjestimme porukalla talkoot kiinteistön siivoamiseksi. Paikalla olivat kaikki osakkaat vaimoineen tai naisystävineen eli Timo ja Helinä, Ville Ja Maru, Eikka ja Alma sekä allekirjoittanut Heimo ja Sirpa.  Yhteensä 8 henkeä.  Mukana taisi olla Jari- poikammekin, 10v.
Kaikki kuiva ja/tai polttokelpoinen vietiin pannuhuoneeseen tai sen ulkopuolelle myöhempää lämmityskäyttöä silmälläpitäen. Muuta romua ja jätettä kannoimme etupihalle sytyttämäämme nuotioon poltettavaksi. Sotku oli aloittaessamme sanoin kuvaamaton, sillä rakennuksessa oli käynyt vandaaleja eikä edellisten omistajien jäljissäkään ollut kehumista.
  Illalla työt lopetettuamme päätimme lähteä palkkioksi Turenkiin syömään “firman laskuun”. Kukin pariskunta lähti omilla autoillaan ja meillä oli Sirpan kanssa silloin iso Toyota Crown farmari hyvin kuluneilla nastarenkailla. Pääsimme Suikin venevalmistamon ohi kurvasta alkavaan ylämäkeen, kun vesiliukkaalla jäällä loppui Toyotan renkaiden pito ja auto liukui sievästi sivuttain kylän pienen K-kaupan viereiseen ojaan. Jätimme auton siihen ja jatkoimme matkaa toisten kyydillä.
  Palattuamme arvelimme nostavamme auton miehissä, mutta mitä ihmettä? Toyota seisoi kaupan edustalla pyörillään ison varhaisnuorisojoukon ympäröimänä. Kyselin, että kuinkas tässä näin kävi, niin eräs kaveri vastasi, että tämä oli merkittävin tapahtuma kylällä tänä iltana. Olihan edes jotain tekemistä.  Kiittelimme vuolaasti ja pääsimme kotimatkalle.
  Maaliskuulla, pahimpien pakkasten mentyä, pääsimme Kestin Timpan kanssa kunnostamaan paikkoja. Raahasimme paikalle Sähkö-Puodista Folkkarien peltien korjaamisessa kunnostautuneet kaasuhitsauslaitteet ja paljon muuta raskasta työvälineistöä, jotka eivät perinteisesti kuuluneet TV-asentajien herkkiin kätösiin.

  Aloitimme vesijohto- ja lämmitysjärjestelmän halkeamien korjaamisen silmin näkyvistä kohdista. Seuraavaksi käynnistimme kiertopumpun ja päästimme veden hetkeksi putkistoon. Seuraukset muistuttivat sisään rakennettua suihkukaivojärjestelmää pitkin seiniä suihkuavine vesineen. Merkkasimme tussilla kiireesti suurimmat vuotokohdat, laskimme vedet pois ja sitten taas hitsaamaan. Työpäivän päättyessä, noin kuusitoista tuntia myöhemmin, kävimme nukkumaan makuupusseihin saunakamariin parin sähkölämmittimen hentoon lämpöön.  Ulkona oli 10-astetta pakkasta. Seuraavana aamuna urakka jatkui.  Sen päivän aikana saimme korjattua alakerran kaikki putket ja uskalsimme sytyttää pannuun tulen. Talossa oli näet vanha kunnon halkopannu metrisille haloille ja siihen oli vain myöhemmin asennettu öljypoltin ja pihalle kaivettu maanalainen öljysäiliö. Öljyn puuttuessa latasimme pannun täyteen kaikkea mahdollista puujätettä ja sitähän löytyi. Ongelmaksi muodostui pannun kova ruokahalu. Sitä sai olla lataamassa tunnin- parin välein, vaikka kuinka täyteen lautaromua työnsi. Kymmenen asteen pakkanen ulkona ei paljon helpottanut tilannetta. Illan tullen päätimme saunoa raskaan työrupeaman jälkeen ja kytkimme isotehoisen sähkökiukaan päälle. Puolen yön koittaessa istuimme Timpan kanssa tyyriinä isoilla, kunnanisille rakennetuilla lauteilla ja nautimme lämmöstä. Löylyjen jälkeen menimme peseytymään ja suihkuun, mutta sieltä ei tullutkaan kuin jääkylmää vettä. Tutkimme siinä kelteisillämme putkia ja haimme mahdollista sulkua, mutta mitään ei löytynyt. Karaisevassa kylmävesisuihkussa pesimme sitten pikaisesti itsemme ja kömmimme makuupusseihimme. Yöllä piti vielä pari-kolme kertaa käydä lisäämässä puita pannuun, ettei mörskä jäätyisi, mutta muuten nukuimme hyvin.

  Aamulla ryhdyimme pontevasti selvittämään lämminvesimysteeriota. Lämminvesiputki meni pesuhuoneesta WC:hen ja sieltä edelleen seinän läpi pannuhuoneeseen. Se ei vain tullut seinästä pannuhuoneen puolelle ulos lainkaan. Putki oli työnnetty reikään vain silmänlumeeksi. Mietimme Timpan kanssa jotain nopeaa, helppoa ja halpaa konstia ratkaista tämä ongelma ja päätimme Helsinkiin palattuamme etsiä romukaupoista sopivaa lämmönvaihdinta pannuun liitettäväksi. Parissa päivässä muiden töiden lomassa löysin Tattarisuolta romuttamon, jossa oli sopivan näköinen sadan litran painesäiliö. Löysin siihen myös ehjältä vaikuttavan kuparikierukan, joka kävi mielestäni lämmönvaihtimesta. Ja kävihän se. Systeemin kasaaminen vei tumpelolta harrastelijalta viikon päivät (=illat), mutta jo seuraavalla pääsimme sitä asentamaan. Oli se juhlaa, kun viimein kuumavesihanasta tuli lämmintä vettä. Muutaman päivän päästä kaiken poltettavan puun ja roskan loputtua löysimme pannuhuoneen ulko-ovelta romukasan alta roskan- ja hiekansekaista koksia tonnin verran. Sillä lämmitimme taloa vielä pari viikkoa ennekuin ulkoilmat lämpenivät. Pesosen Villekin pääsi taas paikalla käymään ja ihmettelemään aikaansaannoksiamme. Päätimme samalla hoitaa muutamat virallisemmat asiat ja tehdä asiaankuuluvat sähkösopimukset sekä siirtää puhelin nimiimme. Sopimus tehtiin ja kaikki vaikutti toimistosta lähtiessämme ihan hyvältä. Mutta ei. Siitä seurasi isoja ongelmia, sillä Janakkalan Sähkölaitos päätti katkaista sähköt Leväis- Oy:n maksamattomien laskujen vuoksi. Onneksi ilmat olivat jo lämmenneet eikä välitöntä jäätymisvaaraa enää ollut.

  Neuvottelimme puhelimitse useampaan otteeseen laitoksen johtajaa myöten, mutta mikään ei auttanut. “Olette kaikki Helsingistä ja varmaan samaa sakkia ja bulvaaneja sen entisen omistajan kanssa”, oli tyly tuomio. Tuo sama käsitys oli vallalla useammassa instanssissa Janakkalan kunnassa, mutta siitä ehkä myöhemmin.  Nyt piti taas lyödä viisaita päitä yhteen ja se auttoi. Ville ja Timppa muistelivat, että heidän opinahjonaan olleesta  lähellä sijaitsevasta Kiipulan ammattikurssikeskuksesta valmistuttuaan oli koulun johtaja sanonut auttavansa, jos jotain ongelmia tulisi vastaan ja niitähän nämä nyt ilmiselvästi olivat. Sattuivat vielä olemaan samassa kunnassa, jossa tämä koulun johtaja istui kunnanhallituksessa.
  Timppa ja Ville menivät “hattu kourassa” tervehdyskäynnille Kiipulan kurssikeskukseen saatuaan johtajalta audienssin. Vastaanotto oli sydämellinen ja kaverusten päästyä kertomaan tarinaamme johtaja hämmästeli tätä käännettä suuresti. “Eihän sellainen käy. Eikä se ole laillistakaan. Kyllä ne sähköt pitää heti saada takaisin, jos kerran sopimukset on kunnossa. Minäpä soitan.” Ja hän soitti. Sähköt saatiin takaisin seuraavana päivänä ja remontti pääsi jatkumaan.

  Nyt tulikin uusia haasteita isojen teollisuuskoneitten kanssa ja niiden suhteen Kestin Timppa oli lyömätön tekijämies. Suurin kone oli särmäyskone pellin taivutukseen. Se oli kolmisen metriä leveä, saman verran korkeimmalta kohdaltaan ja syvyyttäkin yli puolitoista metriä. Painoa oli kymmen tonnia ja puristusvoimaa 100 tonnia. Timo oli ollut isänsä kanssa useana kesänä huoltamassa Raahessa terästehtaan huomattavasti suurempia koneita lomaseisokkien aikana. Täällä oli siitä kokemuksesta apua, kun irrottelimme tonnin painoisia vauhtipyöriä koneista laakerien kunnostusta varten. Tuohon tarkoitukseen porasimme vintistä katon läpi tuumaiset reiät joihin pujotimme kannatinparrun yli paksun vaijerin. Vaijeriin vahvat sokat ja käsivinssillä raskaat osat kiinni ja killumaan tai alas lattialle putsattaviksi.  Koneet olivat lähes kaikki venäläisvalmisteisia eli halvinta, mitä rahalla sai tuohon aikaan. Niitä ei myöskään oltu huollettu lainkaan ja käyttökin oli paikka paikoin ollut huolimatonta ja ammattitaidotonta.
Kaikki paikat ja koneet saatiin kevään aikana kuntoon ja saatoimme ryhtyä käynnistämään tuotantoa ja se on taas ihan oma tarinansa.

  Eräs pikku episodi tapahtui myös samoihin aikoihin, kun naapuristossa oli herännyt terve uteliaisuus uusia yrittäjiä kohtaan. Eräänä myöhäisiltana tupsahti työmaallemme johtaja S naapurista tervehdyskäynnille.  Tuliaisina hänellä oli kolme varttia skottilaista ja sitä piti sitten ryhtymän nautiskelemaan ja kertomaan aikomuksistamme.  Vajutimme vaivihkaa omista laseistamme hänelle ja pitkän uuvutustaistelun jälkeen lähdimme kaksin puolin tukien saattamaan häntä neljän maissa aamuyöstä kotiinsa, jossa vaimoparka odottikin jo huolissaan.  No, yhtäkaikki; asiat tulivat selviksi ja mekin selvisimme melko hyväkuntoisina aamulla jatkamaan remonttiamme.  Seuraavalla käynnillä johtaja S oli varautunut vaimon evakuointeihin hänen viskivarastolleen siten, että oli pullottanut juotavan Sunil- pesuaineen pulloon ja vakuutti pesseensä ja huuhdelleensa sen huolellisesti.  Ei tullut vaahtoa suusta keltään eikä juuri Sunilille maistunutkaan. (En tosin ole sitä koskaan maistanut).

  Jatkuu tarinassa: https://www.heimovanhin.fi/janavalo-oy-osa3-tuotanto-kaynnistyy-1973/

Kirjoitteli, Heimo Kuukkanen

Siinä se jökötti, meidän tehtaamme. J-kirjain valmiina kyljessä. Kuva joskus syksymmältä, kun tuotanto jo pyöri. Ovella Eikka, Eino Parkkisenniemi maalipönttöjen kanssa ja Daffinsa vieressä Ville, Viljo Pesonen. Tuolle laiturille kuorma-autot purkivat 2,5-tonnin peltiniput ja siitä ne kannoimme käsipelillä sisään, kun ovesta ei yleensä pumppukärryillä päässyt ahtauden vuoksi.