Janavalon osakaspohja pienenee 1976
Vuodenvaihteen jälkeen myynti väheni uhkaavasti, mutta keplottelimme mitenkuten kevääseen, jolloin taas lomakautta vasten oli reilummin töitä. Käytimme jo tutuksi tulleella tavalla heikomman työllisyysajan valmistamalla ”jätepelleistä” eli levynleikkauksesta jääneistä hukkapaloista valaisinten pien’osia. Tällä tavalla olimme tilausten tullessa kykeneviä valmistamaan ne nopeasti asiakkaille. Raaka- aine oli tässä tapauksessa ”ilmaista”, mutta työ oli tietenkin hieman kalliimpaa täysien levyjen käsittelyyn verrattuna. Lomautuksilta ja irtisanomisilta kuitenkin vältyttiin, mutta vapaaehtoisia lähtijöitä ei yritetty pidätellä.
Uudelle, pitkään käytetyistä parakkielementeistä tehdylle varastollemme saimme taas käyttöä, kun Seppo Pentinpuro YIT:ltä välitti meille myös toisen vientitoimituksen, tällä kertaa Libyaan. Sinne tarvittiin lähinnä edullisia perusvalaisintyyppejä, mutta määrät olivat taas merkittäviä. Kaupan kate jäi kovasta kilpailusta johtuen vaatimattomaksi, mutta hyvä työllistävä vaikutus sillä oli taas heikolla kesäajalla.
Yhden erikoisen ”vientitoimituksen” teimme Kestin Timpan kanssa Helsinkiin, Suomen Sähkötuonti Oy -nimiselle tukkuliikkeelle. Heiltä oli viidensadan perusrunkovalaisimen tilaus, joka piti nyt juuri perjantaina toimittaa ennen viittä ja lastasimme tuhatviisisataa kiloa valaisimia Timpan Folkkari- pakettiautoon ja loput isoon Toyota-farmariini. Timppa lähti edeltä liikkeelle ja minä jäin pihaan pakkaamaan viimeisiä omaani. Tuolla vanhalla Hämeenlinnantiellä, hieman ennen Hyvinkäätä, huomasin Timpan Folkkarin bussipysäkillä ja pysähdyin kyselemään, että mikä hätänä. Folkkarin kone oli yllättäen sanoutunut irti. Pakko mikä pakko, meidän oli oltava kuorminemme ennen viittä Kirjatyöntekijänkadulla. Panimme Folkkarin Toyotan perään hinaukseen ja lähdimme ruuhkaliikenteen sekaan. Aluksi yritin pitää vauhdin sallituissa rajoissa eli neljässäkympissä, mutta jono takana alkoi kasvaa silmänkantamattomiin, joten lisäsin vauhtia. Toytan Crownin termostaatti oli rikki ja se aiheutti sen, ettei jäähdytysveden lämpö normaalisti noussut, mutta nyt, kun Folkkari oli perässä ja lisäksi tuhatviisisataa kiloa kuormaa, niin lämpömittarin viisari heräsi hieman henkiin. Jonon takaa alkoi muutama kamikaze-autoilija syöksyillä ohitsemme hengenvaarallisesti, joten arvelin olevan turvallisempaa nostaa hinausnopeuttamme. Lopulta pudottelimme kahdeksaakymppiä ja vasta silloin lämpötila moottorissa alkoi nousta normaaliksi. Ehdimme ajoissa perille ja ilman vahinkoja, joka täytyy pistää Timpan piikkiin hänen taidostaan hinattavan auton puikoissa. Oli meillä molemmilla toki harjoitusta noissa kuvioissa ennestäänkin, kun ikivanhoilla autoilla aina ajelimme, mutta nytkin köyttä oli välissä vain vaivaiset 4-5- metriä.
Aivan hätätyön luokkaan asettui myös hämeenlinnalaiselle Power-Steelille tehty maalausurakka. Siinä maalasimme 6, 9 ja 12 metriä pitkiä teräsprofiileja, jotka olivat noin 15x15cm kanttiinsa ja U-muotoisia. Niiden maalaamista varten jouduimme puhkaisemaan talon tiiliseinän polttouunin molemmista päistä ja rakentamaan korkeahkot kolmen-neljän metrin korkuiset ja kuutisen metriä pitkät telineet kytkentäosaston puoleiseen päähän valmiiden osien vastaanottamiseksi. Pisimmät profiilit painoivat lähes 150- kiloa ja niitä käsittelemään tarvittiin kolme- neljä miestä. Myös näiden tuotteitten varastointi ennen ja jälkeen maalauksen oli aivan oma ongelmansa, varsinkin sateiden sattuessa. Muistelen, että näissä vaiheissa Syrjäsen Hannukin oli jo työnjohtajana mukana kuvioissa ”kiroilemassa” tuttuun tyyliinsä parisen vuotta ennenkuin meni Kempin hommiin Lahteen. Muistan hyvin yhden tapauksen, jonka kuuntelin vahingossa toimistoparvelta; Kolme iltavuoron turenkilaista tyttöä hihitteli ja ”parveili” kytkentäpöydän päässä ja Hannu meni heille siitä isoon ääneen huomauttamaan. Tytöt pistivät pahakseen ja yksi heistä myös ääntään korottaen kysyi Hannulta, että ”mikset sinäkin voi puhua kauniisti ja hymyillä, niinkuin tuo Kuukkanen?!” ”Ja jumalauta! Se hymyilee teille vielä silloinkin, kun se lyö lopputilit kouraanne! Painukaa töihinne siitä!”
Meille tarjottiin myös maamiinojen kotelovalmistusta ja autojen pysäköintitoppari- keksintöä, mutta pidimme näitä töitä hyvin riskialttiina meille ja luovuimme suosiolla niiden tarjoamisesta. Pitkään mietittiin myös Alvar Aallon suunnittelemien valaisinten valmistusta, mutta emme päässeet mielestämme järkevään hintatasoon siihen liittyvien muotoilutyökalujen ostosta edelliseltä valmistajalta. Olisimme myös joutuneet hankkimaan uuden koneen ja ammatin eli painosorvin ja painosorvarin jossain vaiheessa. Oli näet tapana, että opettelemme itse kaikki työvaiheet, että osaamme sitten myös opettaa ne ja laskea urakat.
Syksyn tullen työtilanne hieman parani, mutta ennusteet eivät näyttäneet paranevan valaisinrintamalla. Otin pitkään pohdittuani puheeksi osakkaiden kanssa toimintasuunnan muutoksen eli alihankintatöiden ottamisen myös sähköteollisuuden puolelta ja muilta ohutlevyalan yrityksiltä. Tämä kuitenkin vaatisi huomattavat lisäinvestoinnit konekantaan, koska levyosien tarkkuus- ja laatuvaatimukset nousisivat merkittävästi. Muut yhtiömiehet pohtivat asiaa keskuudessaan parin viikonlopun yli. Heidän mielestään riskit olivat liian suuret ja työtilanne jo muutenkin huono. Pidin kuitenkin pääni ja vaadin ryhtymistä tähän hankkeeseen, mutta yhtiömiehistä Eikka ja Ville päättivät luopua. Timppa jäi vielä osakkaaksi, mutta ei enää mukaan toimintaan. Marraskuun puolivälissä tehtiin kauppakirjat osakkeista ja pöytäkirjat vastuuvapauslausekkein. Samalla teimme kaupat myös kiinteistön osakkeista. Vaimoni Sirpa tuli osakkaaksi ja hallituksen puheenjohtajaksi molempiin yhtiöihin 25%:n osuudella ja minulla oli nyt 50% ja lainojen takausvastuuna meillä oli yrityksen ja kiinteistön lisäksi omakotitalomme Helsingin Vartiokylässä siltä osin, kun siitä olimme saaneet maksettua asuntolainaa pois.
Jäin pyörittämään yritystä nyt yksinäni ja aivan ensimmäisenä oli saatava kirjanpitäjä Villen tilalle. Tämä Metallikolmikko- niminen yritys, josta olimme ostaneet edellä mainittuja valaisintyökaluja ja koneita, aikoi siirtyä isännöintialalle. Heillä olisi vapaata kapasiteettia kirjanpitomme hoitamiseksi ja niin tuo asia sai nopean ratkaisun. Villen jäljiltä kirjanpito oli erinomaisessa järjestyksessä ja kelpasi heille sellaisenaan kuluvan vuoden loppuun tilinpäätöstä varten. Palkanlaskennan kävi Sirpa- vaimoni hoitamassa parin viikon välein ja poikkesi samalla matkalla myymässä Nord-Agent- nimisen äänikasettifirmansa tuotteita Klaukkalassa, Riihimäessä ja Hämeenlinnassa. Palkanlaskenta oli siihen aikaan vielä melko tuskallista siltäkin osin, että palkka annettiin monille käteisenä tilipussissa ja pennin kolikoiden tarkkuudella. Se tiesi isotöistä listaa pankkiin, josta ilmeni montako kappaletta kutakin seteliä ja kolikkoa piti saada mukaan ja sitten laskea ne henkilökohtaisiin tilipusseihin. Kahden viikon välein perjantaisin oli tilipäivä ja monesti, jos Sirpa ei ehtinyt apuun, juoksin henkilökunnan kanssa kilpaa puoli neljän maissa paikalliseen Säästöpankkiin eli ehdinkö siirtää palkkarahat tileille ja laskea loput setelit ja kolikot palkkapusseihin ennen heidän tuloaan niitä nostamaan.
Sattui myös eräs sekoilu sen jälkeen, kun kaikille maksettiin jo palkat suoraan tilille, että en ollut muistanut siirtää palkkarahoja tähän paikallispankkiin, kun olin itse asiakaskäynnillä Helsingissä. Muistin asian vasta viikonloppuna ja hermoilin maanantaiaamuun asti, mitä porukka sanoisi, kun palkkarahoja ei ollutkaan tilillä. Ei kukaan sanonut mitään. Palkat oli saatu. Menin ihmeissäni Leppäkosken Säästöpankin konttoriin kyselemään, että mitä oli tapahtunut. ”Ei mitään hätää”, sanoi pankkivirkailija, ”siirsin ne omalta tililtäni, kun luotin, että saan rahani takaisin”. Hän sai. Ja komean kukkapuskan Turengissa käytyäni kiitokseksi. Että sellaisia pankkineitejä siihen aikaan niillä kylin. Tuli mieleeni myös, että oli se erikoista, kun pankinjohtaja ei uskaltanut lainata pankin rahaa pankkitakauksellakaan, mutta pankkineiti ilman takuita omiaan. Kyseessä oli kuitenkin yli kymmenen tehdastyöntekijän kahden viikon palkat eli pankkivirkailijan lähes neljän-viiden kuukauden nettopalkka.
Työpäivieni pituus lisääntyi entisestään, jos mahdollista, sillä minun oli aluksi paikattava sekä Villen että Timpan töitä ja lisäksi vielä Eikan tilalla maalaamossa, johon en heti saanut pätevää maalaria. Sattumalta eräs tuttu Sähkö-Puodin ajoilta kyseli pojalleen töitä Helsingin ulkopuolelta, kun tämä olisi saatava irti ryyppyporukoistaan. Niin saimme Janavaloon uuden ja melko värikkään jauhemaalarin, joka oli laillani työhullu, mutta lisäksi alkoholisti. ”Poitsu” oli tullut taloon. Oli hänellä ihan oikeakin nimi, Juha Nylander, mutta sitä ei juuri kukaan tiennyt tai muistanut. Lempinimi ”Poitsu” johtui hänen aiemmasta toiminnastaan isänsä apurina kylmäkoneasennuksissa.
Poitsu painoi tarvittaessa urakkavauhdilla kuudentoista tunnin työpäivää viikon tai parikin putkeen, mutta hävisi sitten omille teilleen samoin viikoksi tai pariksi Helsinkiin päästyään. No, ei tarvinnut maksaa ylityökorvauksia, kun hän kirjautti poissaolonsa sisään tehdyiksi ”tavallisina” tunteina. Ei myöskään tullut isompia sanomisia muiden työtekijöitten taholta tällä konstilla. Eniten huomiota herättävä seikka oli, että Poitsu tuli näiltä reissuiltaan usein enemmän tai vieläkin enemmän ”kolhittuna” ja hammaslääkäriäkin tarvittiin.
Eräs yhteenotto Turenkilaisen iltatyönuorison ja Poitsun välillä oli kehitteillä, kun kuulin muutaman sanan toimiston parvelle: Turenkilaispojat sopivat keskenään, että ”jäädään töiden loputtua ulos odottamaan ja pistetään turpaan tolle Nylanderille”. Menin portaat alas maalaamon eteen ja kysyin pojilta, että ”montakos teiltä nousee tuosta seinältä noita peltilevyjä suorille käsille?” Eivät tienneet, mutta käskin kokeilemaan. Nousi kahta ja kolmea, nousi naama punaisena yhdeltä neljäkin. Pyysin Poitsun maalaamosta käytävään ja sanoin: ”montako nousee tänään suorille käsille?” ”Olen vähän väsynyt, riittääkö seitsemän?”, sanaili Poitsu ja nosti (levy olivat yli 10kg/kpl eli n.75-80kg yhteensä oli ilmassa). Riiputti jonkin aikaa ilmassa ja kysyi, että ”saisiko jo laskea, olis maalattavia vielä”. Annoin luvan. Poitsun mentyä sanoin pojille, että ”miettikää nyt vielä ennenkuin alatte pistää turpiin.” Eivät kuulemme sillä kertaa pistäneet. Vasta toisella kertaa Turengissa ja vähän isommalla joukolla.
Olimme saaneet Elektro-Dynamo Oy:n asiakkaaksemme ja heille toimitimme muun muassa tätä uutta tuotantoamme eli hehkulamppuvalaisimia. Nyt vuoden lopun lähestyessä he halusivat tarjouksemme myös loistevalaisimista ensi vuodelle. Heillä oli tietenkin vakitoimittaja, mutta kilpaileva tarjous olisi hyvä saada myös meiltä. Tein tarjouksen mielestäni erittäin edulliseksi heille, mutta menin neuvotteluun hyvin varauksellisena. Olihan entiseen toimittajaan vuosien liikesuhde ja meillä vajaan vuoden.
Istuimme siinä sitten tarjousta vielä läpi käyden kahvitarjoilun lomassa ja tämä myyntijohtaja tivasi hintoja vielä alemmaksi. En mielestäni kyennyt alentamaan ja sanoin sen. Myyntijohtaja istui hyvin pitkän aikaa aivan hiljaa ikkunasta ulos katsellen ja sanoi sitten: ”Tehdään kaupat sitten näillä hinnoin ja ehdoin”. Hetken perästä allekirjoitimme sopimuksen ja kättelimme. ”Tiedättekös Kuukkanen, miksi saitte tämän kaupan?”, kysyi tämä johtaja. No en osannut arvata ja hän valisti: ”Tuo kilpailijasi ajoi tuohon pihaan tuliterällä valkoisella Mersullaan ja ilkesi vaatia vielä korotusta hintoihinsa. Ja kun ei minullakaan ole varaa sellaiseen Mersuun. Lisäksi ovat toimittaneet viime aikoina liian usein sekundaa”. Kättelimme kerran vielä ja poistuin sitten vanhalla kuraisella Toyota Crown farmarillamme, sillä enovainaan entisellä. Se taisi juuri tienata hintansa pariin kertaan ja vähän bensarahoja päällekin.
Kirjoitti, Heimo Kuukkanen
