1975 oli suoranaista jatkumoa edellisvuodesta. Myynti pysyi kohtuullisella tasolla, mutta loppuvuodesta ennusteet tulevalle vuodelle 1976 olivat jo, jos mahdollista, vielä synkemmät rakennusalalla alkaneesta lamasta johtuen. Lama taas johtui osin pankkien antolainauksen hyytymisestä jo vuoden -73 puolella. Edellisvuoden -74 tuloksesta jäi hieman voittoa ja päätimme jakaa sen osakkaiden kesken pienen palkan jatkeeksi. Osinkoa kuittasimme huimat 500mk per osakas.
Alkuvuosi -75 kului edellisvuoden tavoin, mutta jo maaliskuulla jouduimme antamaan lomautusvaroituksen henkilöstölle. Tieto levisi pienellä kylällä muutamassa tunnissa ja apuun tuli paikallinen lasikuituvenetehtaan omistaja Veikko Suikki. Hän poikkesi Janavalossa kohteliaisuuskäynnillä ja vinkkasi eräästä tarjotusta lasikuitutyöstä, jonka oli itse juuri hylännyt. Se koski 200 kpl lasikuituisia 600 litran jäteastioita ja niiden toimitusaika oli todella tiukka, yksi kuukausi, eikä siten soveltunut hänen tehtäväkseen kevään venesesongin kiireisimpään aikaan.
Suikki antoi asiakkaansa yhteystiedot ja soitimme heti tähän turenkilaiseen jätekuljetusyritykseen ja sovimme palaverin seuraavaksi päiväksi. Neuvottelujen jälkeen allekirjoitimme melko tiukan sopimuksen 200 kpl:een valmistuksesta 600- litran jäteastioita. Toimitusaikaa oli yksi kuukausi ja viivästyssakot merkittävät eli 10% viikolta koko sopimussummasta. Hyvää oli kannaltamme se, että kaikki materiaalit tulivat tilaajalta, joten meidän rahoitettavaksemme jäi vai työt. Tilaaja toimitti yhden kappaleen muotteja ja yhden niinkutsuttuja äitimuotteja, jolla voitiin valmistaa lisää itse laminointimuotteja.
Johtaja Suikki poikkesi taas melko pikaisesti uudestaan ja päätään raapien ihmetteli, että miten te pojat oikein aiotte suoriutua tuosta urakastanne, kun tuolla muotilla ei saa kuin yhden kappaleen päivässä irrotettavaksi?
No, kolmessa vuorossa tietysti kolme kappaletta, mutta aika ei silti riittäisi edes sataan kappaleeseen kuukauden aikana viikonloput mukaan lukien. “Montako muottia aiotte tehdä selvitäksenne?”. Lohdutimme Suikkia, että olimme ajatelleet valmistaa heti alkuun pari- kolme muottia lisää ja hän lupasi myydä materiaalit edullisesti meille. Muistutti kuitenkin, että se vaatii silti kolmessa vuorossa tekemisen eikä aika riittäisi sittenkään, kun muotteja ei vielä ole ja viikko niihin ainakin menee.
Meillä oli kuitenkin Kestin Timpan kanssa jo valmis suunnitelma, jota emme Suikille halunneet kertoa. Asensimme uusiin muotteihin sisälle tehokkaat lämmitysvastukset ja paineilmalla toimivat irrotuskanavat. Ensimmäiset omilla muoteilla valmistetut jäteastiat valmistuivat reilussa viikossa ja sitten vasta varsinainen tuotanto alkoi. Alkoivat myös muut ongelmat, jotka liittyivät asiakkaamme toimittamiin materiaaleihin. Osa lasikuitumatoista ei näet millään konstilla tahtonut tarttua epoksimuoviin tai päinvastoin. Pesosen Ville soitti tilaajalle, joka tylysti ilmoitti, että “siitä teette, mitä on teille tuotu. Samoista aineista tehdään täällä meidän omalla verstaallakin”. Tarkistimme nopeasti, mitkä toimitetuista lasikuiturullista olivat näitä huonoja ja mihin epoksi tarttui normaalisti. Soitimme kerran vielä tilaajalle ja kerroimme näistä kahdesta eri laadusta. Saimme kuitenkin muuttumattomat ohjeet eli niistä teette, jotka teille on toimitettu. Laminoimme sitten tämän huonon laadun sisimpiin kerroksiin ja jätimme toimivat materiaalit päällimmäisiin. Sillä keinoin saimme edes säälliset pinnat astiaan eli ei röpelöitä ja “karvoja” näkyviin pintoihin.
Tuotantovauhti muuttui oleellisesti, kun lämmitettävät muotit saatiin käyttöön. Reilun tunnin aikana, jonka varsinainen laminointityö vaati, lämmitys oli jo koko ajan päällä. Aivan viimeisillä minuuteilla, kun työ oli saatu päätökseen, oli alimmat kerrokset jo kovettuneet ja saatoimme irrottaa kappaleen muotista paineilmalla. Uutta laminointia varten muotti piti kunnostaa, hioa ja vahata. Sinä aikana muotti jäähtyi sopivasti valmiiksi ja seuraavan pytyn valmistus alkoi. Tilaaja oli ihmeissään, kun vaadimme kiirehtimään materiaalitoimituksia. Syyksi kerroimme vain tehneemme useampia muotteja ja että teemme työtä kolmessa vuorossa. Viimeiset kaksi viikkoa teimme tosin enää vain yhdessä vuorossa.
Toimitus tapahtui pari päivää etuajassa ja tilaaja näytti todella pettyneeltä moiseen suoritukseen. Välittömästi laskumme jälkeen tuli reklamaatio: “Jäteastiat hajoavat jäteautoon nostettaessa”. Lähdimme heti Pesosen Villen kanssa tutkimaan asiaa ja kyselimme tilaajan henkilökunnalta. “Ei ne ainakaan kestä, jos astiassa on tiiliä tai muuta rakennusjätettä”. Arvelimme, ettei pitäisikään kestää, jos kerran jätemateriaaleista tehdään. Tilaajan kieltäydyttyä maksamasta, jätimme asian heti raastuvanoikeuden ratkaistavaksi riita- asiana. “Ette voi voittaa”, ennusti Suikki, “sillä on kalliit asianajajat”. Yritimme kuitenkin.
Soitin johtaja Suikin vinkistä Karhulan tehtaille lasikuituvalmistajalle. Sain langan päähän viimein henkilön, joka tunsi asian. Hän kysyi heti, “onko tämä vastapuoli se ja se firma, jäteyhtiö Turengista”? Myönsin asian näin olevan ja hän pyysi poikkeamaan Karhulassa pikimmiten. Hän kaivelisi muutaman asiapaperin käsiinsä sillä aikaa. Hyppäsin saman tien autoon ja lähdin Karhulaan. Oikeuden istunto kun olisi huomispäivän aamusta. Päästyäni Karhulan tehtaalle tämä yhteysmies oli jo vastassa pääovella. Tarjosi kahvilassa kahvit ja esitteli löytämänsä paperit. “Tämä on vähän erikoinen tapaus”, hän aloitti. “Myimme erän laminointikelvotonta lasikuitumattoa tälle kyseiselle firmalle eristystarkoituksiin ja ehdottomalla ehdolla, ettei sitä saa käyttää laminointiin. Tässä on siitä sopimuksen ja kuitin kopiot. Normaalisti olemme rahdanneet tämänkaltaisen jätteen tuonne rantaan täyttömaalle”. Kysyin vielä varmuuden vuoksi, olisiko hän valmis tulemaan oikeuteen todistamaan, jos tämä ei riitä. Hänelle se olisi sopinut oikein hyvin.
Oikeuden istunnon aluksi tilaaja todisteli heidän oman tuotantonsa tehneen samoista aineista aivan kelvollisia tuotteita. Vajaan puolen tunnin kuluttua tuli meidän aikamme toimittaa vastineemme. Pesosen Ville antoi tuomarille kopiot saamistamme papereista, joita tuomari tutki muutaman hetken. Hän nosti katseensa papereista, katsoi tilaajamme edustajaa ja kysyi: “Tiedättekö mitä näissä Karhulan papereissa lukee?”. “Taidan tietää”, vastasi hän. “No, miksi sitten yleensä olette täällä ?”. ” Tulipa koitettua”, vastaili tämä ja oikeuden istunto päättyi siihen. Tilaaja tuomittiin maksamaan saatavamme kokonaisuudessaan korkoineen kuluineen sekä oikeudenkäyntikulumme Karhulan reissuani myöten ja onneksemme kykenivät kaiken maksamaan.
Lasikuitutehtailua emme kuitenkaan jatkaneet, sillä tapaus oli meille kyllin varoittava esimerkki tuntemattomilla aloilla ja asiakkailla operoitaessa. Meitä Timon kanssa pelotti hieman myös nuo lasikuitutuotannon kaasut, sillä Vartiokylässä eräs alaa harrastanut entinen reipas nuorimies käveli nyt kylällä itsekseen puhellen päivät pitkät. Oli ollut huono tuuletus lasikuitutehtaana toimineessa autotallissa.
Syksyn aikana tuli kunnan taholta yksi ylimääräinen rahanmeno ja työ. Meidän piti liittyä kunnalliseen vesi- ja viemärijärjestelmään. Köyhät maksoivat taas selkänahallaan eli kaivoimme itse lapiopelillä satunnaisissa väleissä tuon 30 metriä pitkän ja lähes kaksi metriä syvän kaivannon talon alta kunnan liittymään. Saimme siihen apua Raahesta asti Kestin Timon Arvo-isältä ja tarvetta olikin, sillä maa oli savea ja sortui aina yön aikana, minkä päivällä avasimme. Viikko sitä taidettiin tuhrata, mutta valmista tuli lopulta siitäkin.
Saimme myös Timpan kanssa eräänä iltana hieman erikoisen myyntitarjouksen. Rautaruukin teräspeltiä olisi ollut nyt edullisesti saatavana muutama parin tonnin paali. Hinta oli lähes puolet tukkurin pyytämästä, kun oli kuulemma kakkoslaatua. Tiukan talouden aikaan oli pakko kiinnostua tällaisesta tarjouksesta ja kysyimmekin, että mistä ne voi noutaa vai toimitatteko perille asti? No ei ihan perille, mutta “kun olette ensi yönä tuossa yhden jälkeen Leppäkosken ylikäytävällä peräkärrynne ja rahojen kanssa, niin nostamme suoraan vaunusta alas”. Arvelimme Timpan kanssa, että yhden aikaan yöllä, keskellä kylää lastaamassa kahden ja puolen tonnin nippua 700- kiloa kantavaan peräkärryyni saattaisi kiinnittää kyläläisten huomiota. Voi olla, että kärrykin olisi jäänyt siihen paikkaan. Ei tullut kauppoja, mutta vähän jäi kaivertamaan, kun olisi ollut niin edullista 🙂 Kyselin jossain välissä Rautaruukin myyjältä ohimennen asiasta ja hän sanoi homman jo loppuneen ja että “pojat” ovat poliisin juttusilla ja jäänevät mahdollisesti vähän pidempäänkin.
Kesän jälkeen alkoi tilauksia taas tippua sieltä täältä ja tilanne alkoi helpottaa. Vuoden loppua kohti olimme jo jonkinlaisessa kiireessä toimitusten kanssa. Teimme myös merkittävän hankinnan maalaamoomme. Saimme ostettua edullisesti vähän käytetyt jauhemaalauslaitteet. Menetelmä oli aivan uutta maalausrintamalla ja tuntui soveltuvan meille aivan erinomaisesti. Teräviin reunoihin ja kulmiin, joista märkämaali suorastaan pakeni, tämä maali tarttui erinomaisesti. Toinen merkittävä parannus oli myös Perklorethan- höyryliuottimen vaihto astetta paria vähemmän epäterveelliseen Clenklene- (TRI) liuottimeen. Siinä oli alhaisempi höyrystyslämpötila, joka siis säästi sähköä ja se sieti pidemmät höyrypesualtaan pohjan puhdistusvälit. Se ei myöskään ollut yhtä “myrkyllistä” eli huumaavaa kuin PER (reipas henkäisy altaan reunalta ja taju kankaalla).
Aivan vuoden lopulla saimme vielä yllättäen ja pyytämättä tarjouspyynnön isohkosta vientimahdollisuudesta Saudi-Arabiaan YIT:n kautta. Timpan tuolloisen naisystävän, Helinä Palokankaan siskonmies Seppo Pentinpuro, oli YIT:n projektijohtajana siellä ja kyseli tuollaisia. Hyvältä näytti siis.
Hyvältä näytti myös erään uuden yrittäjän kohdalla joka yrittäjä oli tehnyt merkittävän keksinnön maatalouden hyväksi. Hän kyseli tarjousta meiltä joistakin metalliosista ja kyseli ohimennen miten meillä meni. Kerroimme hieman talousongelmista ja pitkistä työpäivistämme Kestin Timon kanssa. Tämä uus’yrittäjä uhosi tähän kohtaan heti, että hän ei aio yhtään yli 8:n tunnin päivää tehdä eikä parin-kolmen vuoden kuluttua tarvinnutkaan, kun tuli konkurssi.
Jatkuu tarinassa: https://www.heimovanhin.fi/janavalo-osa7-vientikauppaa-saudeihin-1976/
Kirjoitti, Heimo Kuukkanen
