Lakkokevät ja -kesä 1973 sekä öljykriisi

  “16.1.1973 päivätyllä kauppakirjalla me perustajaosakkaat, Heimo Kuukkanen, Timo Kesti ja Viljo Pesonen, ostimme EL-Tuote Oy:n konkurssipesältä 80.000 mk:n kauppahinnasta peruskäyttöomaisuuden, joka käsitti kaikki tehtaan koneet, työkalut, raaka-aineet sekä puolivalmiste- ja valmistevaraston. Kaupan rahoitus jakaantui siten, että paikallinen Janakkalan Säästöpankki myönsi 45.000mk/7v ja PYP-Oulunkylä 20.000mk/4v, plus 12.000 ja 8.000mk:n vekselit sekä 10.000mk:n shekkitililimiitin. ( Korot liikkuivat välillä 8-15%)  Omarahoitusta oli 27.500mk sekä palkaton työpanos vuodelle -73. Lainojen vakuutena oli perhe Kuukkasen omakotitalo Helsingin Vartiokylässä”. (Ote toimintakertomuksesta v.-73). Ja ote jatkuu:
  “Lakkokausi venyi pidemmäksi ja vaikutuksiltaan pahemmaksi kuin odotimme, sillä yrityksemme vastuksiksi osuivat; pankkilakko, jonka johdosta maksuliikenne hidastui pahasti. Puhelinlakko, joka lamautti suurelta osin tarjous-, myynti- ja perintätoimet. Rakennuslakko, jonka johdosta sähköasennus- ja tukkuliikkeiden loputkin ostot lakkasivat. Rakennuslakon päätyttyä alkanut kesälomakausi pidensi sen vaikutuksia myös huomattavasti.”  Lakot eivät tietenkään olleet yhtä aikaa vaan peräkkäin vaikutuksen tehostamiseksi.
  Kaiken yllä leijui synkkänä myös öljykriisi, kun tuottajamaat olivat sulkeneet öljyhanat. Se aiheutti öljyn hinnan rakettimaisen nousun lisäksi myös muita hintapaineita raaka-aineisiin muoveista metalleihin. Myös sähkön jakelua rajoitettiin ja pahimpaan aikaan olimme parikin tuntia keskellä päivää ilman sähköä. Janakkalan Sähkölaitoksen linjat olivat myös kaikki avolinjoja, josta syystä myös ukonilmoilla ja kovilla myrskyillä olimme syyskesäisin usein tunnin pari sähköttä ilman öljykriisiäkin. No, tulipahan nurkat siivottua aika-ajoin tuosta syystä. Jos katkos sattui iltapäivällä, niin moni työntekijä lähti kotiinsa “omalle lomalle” ja hyvä niin.   Katso öljykriisistä lisää:  https://fi.wikipedia.org/wiki/Vuoden_1973_%C3%B6ljykriisi

  Kun öljykriisin alettua keväällä bensan hinta kohosi tolkuttoman korkeaksi ja sen loppumisellakin uhkailtiin, päätimme varastoida sitä parinsadan litran tynnyriin lastauslaiturille pahan päivän varalle. Tankkaus onnistui pari kertaa ihan hyvin, mutta sitten teimme Timpan kanssa huonon keksinnön: Oli näet hankala imaista bensaa letkuun ilman, että sai sitä samalla suuhunsa. Keksimme imeä bensan porakonepumpulla. Sitä tulikin hienosti heti tällä ensi yrittämällä, mutta sitten tapahtui monta asiaa muutamassa sekunnissa:  Haistoin vahvan bensanhajun auringon paisteessa lämmenneestä auton tankista ja samanaikaisesti näin porakoneen kollektorin kipinät. Seuraava hetki olikin jo liekkejä tankin suulta. Tempaisin letkun ulos ja peitin heti kädelläni tankin suun. Liekit seurasivat letkua innoissaan.  Vetäisin myös letkun toisen pään irti tynnyristä. Bensaa paloi nyt auton vieressä parin- kolmen metrin matkalla ja liekit hivuttautuivat myös kohti laiturilla olevaa tynnyriä ja housunpunttejani. Sain kuitenkin tankin korkin paikalleen ja heitettyä pellin kappaleen tynnyrille pyrkivien liekkien päälle ja samalla palo siirtyi humisten auton alle.  Taputtelin tulta sammuksiin housunpunteistani ja Timpan kanssa työnsimme auton sananmukaisesti tulipalokiireellä liekkien päältä pois ja aloimme polkea paloa sammuksiin. Maassa oli runsaasti kuivia lehtiä ja heinää, mikä aiheutti sen, että kun yhdestä kohtaa saimme sammumaan ja siirryimme seuraavaan, niin palo leimahti edellisessä kohdassa uudelleen. Parin – kolmen minuutin päästä, tulen sammuttua, meitä oli kaksi hyvin hikistä, nokista ja hiljaista miestä pihalla. Naamojen kalpeus ei erottunut hien ja noen alta.  Jossittelua riitti: jos tuli olisi päässyt tankkiin tai tynnyriin, niin …
ISO PUM!!!  Laskimme seuraavia tankkauksia varten tynnyrin kyljelleen ja asensimme siihen hanan ja tankkasimme ruiskukannulla. Oppivat ne kovapäisetkin, jos elää saavat todistimme tällä.

  Kesällä olimme vaikeuksissa kesälomapalkkojen kanssa, kun tietysti myös työt olivat vähissä. Kaverini Pinomaan Pekan kautta tutuksi tulleen Hannu Paatelan bisnesidea tuli kohdalle ja yhdeksi pelastukseksi kuvittelin tämän erikoisen tilaustyön joka käsitti metallinilmaisimien suunnittelun ja valmistuksen. Mitään perustietoja ei ollut, mutta kaivelin nuoruusaikojeni teknisiä askartelukirjoja ja sieltähän se ohje vielä löytyi.  Esitin Hannu Paatelalle, kiireesti tekemäni mallikappaleen ja se kelpasi. Hän olisi halunnut tilata vain 200 kappaletta, mutta sillä määrällä osien ja työn hinta nousi liian korkeaksi kappaletta kohden. Hän tilasi 1000kpl, mutta 200 kpl:een erissä. Tämän “elektroniikkateollisuusosastomme”  tiloiksi varattiin toimistokerroksen parvekkeelta yksi nurkkaus ja vintin portaikosta painopiirilevyjen syövytysosasto (siellä oli hyvä ilmanvaihto luonnostaan). Siellä Kestin Timon kanssa lakkasimme UV-herkällä lakalla painopiirit ja teippasimme johdotuskuviot kuparoituun pintaan. Sitten UV-valotus ja liian kuparipinnoitteen syövytys pois hapoilla ja levy oli juotosreikiä vaille valmis (parin päivän tiivistahtinen työ). Kokoonpanijat ja kytkijät porasivat levyihin muutaman kymmenen kappaletta millin reikiä ja juottivat osat paikoilleen niihin tekemäni mallin mukaan.  Alakerrassa, muiden töitten ohessa, valmistettiin laitteen kotelo joka maalattiin tumman sinisellä vasaralakalla. Tuli hieno!  Tilaaja Hannu Paatela ilmoitteli muutamassa lehdessä ja soitteli liikkeisiinkin, mutta tilauksia ei alkanut tulla “Ameriikan malliin” vaikka sieltä hänen ideansa oli lähtöisin. Lopullinen määrä jäi tuohon kahteen sataan ja meille nurkkiin 800:n sadan kappaleen elektroniikkaosat. Tilaaja Paatela kuitenkin maksoi sekä tuon sarjan että osat ja tarvikkeet, joten vahingoksemme jäi tuo kaikki kehitystyö, jota yökaudet olimme tehneet.  Laitan kuvan GeoMaster- laitteesta tuonne alle ja toisen kuvan jossa Elli ja Anja niitä kasaavat “elektroniikkaosastollamme”. Viimeiset satakunta kappaletta noista laitteista myi tietojeni mukaan elektroniikka-alan tukkuliike Radio-Mikro Oy.

  Syys- lokakuussa oli kahden kuukauden mittainen Metallityöväenliiton lakko, joka aiheutti heti ensimmäisenä vuotena meille ongelmia myös osassa henkilöstöä. Metalliliiton jäsenet jäivät pois töistä ja katsoivat todella pahasti “rikkureita” eli liittoon kuulumattomia työntekijöitä, jotka kävivät töissä lakon ajan. Taisi siellä olla pari pientä konfliktiakin, mutta pistimme ovet lukkoon ja jätimme “asiattomat” ulkopuolelle huutelemaan. Teimme osakkaitten ja näiden “rikkureitten” kanssa tämän vuoden parhaat kuukaudet myynnin suhteen ja pelastimme työpaikat myös lakossa olleille. Metallin minimipalkaksi tuli lakon jälkeen 3 mk tunti ja vuoden töistä neljän viikon kesäloma.

  Tuon metallin lakon aikana kävi meille ja erikoisesti Pesosen Villelle tapaturma. Hän oli asentamassa suurimmalle epäkeskoprässille avaimenreikätyökalua, kun yhdessä asetteluvaiheessa hän unohti painaa virrat pois koneesta. Jalka osui hänen takanaan lattialla olleeseen jalkakytkimeen. Ville kuuli prässin painekytkimen iskuäänen ja ehti vetää kätensä melkein kokonaan työkalun välistä, mutta kolme sormea lyheni merkittävästi.  Ville siirtyi tuon tapauksen jälkeen kokopäivätoimiseksi konttoripäälliköksi hoitaen kaiken mahdollisen toimistotyön kirjanpitoa myöten.  Kiitettävä suoritus entiseltä metsätyömieheltä ja TV-asentajalta.  Arvostimme suuresti Villeä.

  Työntekijöitä tarvittiin lisää myös valaisinvalmistukseen, sillä aivan ensimmäisten joukossa taloon palkattu Maukka,  ryhtyi päätoimiseksi alkoholin suurkuluttajaksi. Annoin hänelle varoituksia myöhästymisistä tai käänsimme aamulla takaisin kotiinsa krapulaisen ja vihaisen miehen. Hän oli kuitenkin ainoa, joka pystyi kanttaamaan sadan tonnin epäkesko- särmärillämme automaatti- iskulla valaisinrunkoja, ilman että konetta lainkaan pysäytettiin. Se olit sekunnin murto-osapeliä, sillä koneen työkierto oli vajaat kolme sekuntia ja metrikaksikymmentä tai puolitoistametrisen valaisinpellin ympärikääntö ja mittavasteisiin asetus vaati koko sen ajan nopealtakin särmääjältä.  Normaali työtapa samalla koneella oli lähes kolme kertaa hitaampi. Maukan työtapa oli tosin myös työsuojelullisesti varsin arveluttava ja varsinkin humalaiselle tai krapulaiselle työntekijälle.
  Melko pian Maukan varoituksille tuli kuitenkin se viimeinen ja hänet piti irtisanoa. Nyt tuli tämä särmäriongelma minun ongelmakseni, kun kerran irtisanoinkin. Ei auttanut muu kuin opetella homma ja täytyy sanoa, että hermoja se vaati. Kun lähes viisikiloinen, puolitoista metriä pitkä ja puolisen metriä leveä, teräväreunainen ja notkuva valaisinpelti piti ehtiä kääntää ilmassa pään yläpuolella ja työntää terän alle mittatoppareihin vajaan kolmen sekunnin aikana, niin koville se otti. Särmäyspuristimen terä oli silminnähden jo kiinni pellissä, kun levy kolahti toppareihin ja särmärin terä peltiin.  Paitsi jos ei osunut, silloin kappaleesta tuli “susi” ja niihin ei ollut varaa lähes vararikossa olevassa tehtaassamme. Säästäväisiä olimme joka suhteessa eikä kaikkea kehtaa kertoakaan, mutta levyt leikkasimme niin tarkoin hyödyksi, että hukkaprosentti jäi reilusti alle kolmen prosentin. Myös EL-Tuotteen jäljiltä jääneet, parin-kolmen tonnin painoiset jätepeltikasat käytimme kaikki pois huonointa laatua myöten. Laadun huonous konkretisoitui muutaman valaisinrungon kohdalla, kun kantatessa toisessa päässä levyä taivutus meni yli ja toisessa se jäi vajaaksi. Heti epäilimme venäläistä kanttikonetta ja säädimme melkoisella tuskalla toista päätyä alemmas ja tuloksena oli nyt, että muutama seuraava kappale onnistui ihan hyvin. Sitten taas virhe toiseen suuntaan eli kantit pielessä. Uusi säätö ja sama toistui taas hetken päästä. Nyt epäilimme jo silmiämmekin ja minä hain “mauserin” (työntömitan) käsiini. Mittasin levyn molemmista päistä ja tulos oli se, että 0,75mm:n levy oli toisesta päästään 0,5mm ja toisesta 1mm. Keskimäärin siis kuitenkin tuo vaadittu 0,75.  “Suuri maa, suuret toleranssit”, sanottiin Neukkulassa.  Loppuerän saimme käytettyä, kun kääntelimme levyt aina samoin päin ennen kanttausta.

  Maukan tilalle tuli sattumoisin Jorkku, Jorma Jantunen, juuri koulunsa päättänyt nuorimies ja lähes isänsä taluttamana. Ujouden vaivaama Jorkku ei tullut aluksi edes sisään, kun isäukko esitti asiaansa: “hän osaa korjata mopoja ja maatyökoneita ja on hyvin kätevä käsistään”. No, emme tarvinneet mopokorjaajaa eikä meillä ollut maatyökoneitakaan, mutta isäpapan vakuuttelujen jälkeen sovimme, että Jorkku voi tulla harjoittelemaan pariksi viikoksi pistehitsille, hitsari- Kekon, Esko Salomaa, pariksi.
Jorkun aloittaessa seuraavina päivinä selvisi, ettei hän ollut myöskään kovin puheliasta sorttia.  Hitsareitten välinen kasa valaisinrunkoja kasvoi tasaiseen miesten välissä aina kahvitaukoon asti ja sen aikana Jorkku sai kiinni parinsa työvauhdin. Pitkin päivää Keko piti ylimääräisiä tupakkataukoja samasta syystä ja teki jopa Jorkun työvaiheita joutuisuuden parantamiseksi. Kahden viikon jälkeen tilanne muuttui: Kekon puoleinen kasa alkoi yllättäen kasvaa, tupakkatauot vähenivät ja lopulta se oli Jorkku, joka poltti muutamat hermosavut päivän mittaan hitsauskoneitten välisen kasan vajuuttamiseksi.

  Olisiko ollut vallan ensimmäisen tilin kunniaksi, kun Jorkku kaverinsa “Häsän”, Jouko Tuomisto, kanssa poikkesi iltasella tehtaan pihaan. Kun tulin ulos moikkaamaan, niin Jorkku seisoi portaiden alapäässä silmät toljottaen ja vinossa kuin Pisan torni. Hän heilutteli harvakseen lähes tyhjää Pöytäviinapulloa ja kehui:” Katsos, melkein koko pullo mennyt, enkä ole juuri ollenkaan humalassa”. En kovasti ihmetellyt Jorkun humalan tilaa, mutta tuon verran olin kuullut Jorkun puhuvan yhteensä tuon parin viikon aikana, jonka hän oli ollut meillä töissä.  Jorkusta tuli pitkäaikainen ja osaava tekijä Janavaloon.
  Loppuvuodesta saimme erikoisen ja erittäin suuren tilauksen Sähköliikkeiden Oy:ltä. Sen välitti Sirpan serkkupojan Heikin vaimo, Eija Leväharju, joka oli siellä töissä. Oli maininnut esimiehelleen, Juha Lindqvistille, että tietää yhden firman, jota esille tullut kiiretyö voisi kiinnostaa ja kiinnostihan se meitä.

  Teimme muutaman viikon päästä sopimuksen uudenmallisten sähkökeskusten runkojen valmistuksesta, jotka muistuttivat vähän Mekano- metallilelusarjaa suurine reikämäärineen. Otimme työ prässityöksi laskettuna, mutta pian huomasimme, että toimitusaika oli aivan liian kireä sille menetelmälle. Keksin mielestäni hienon idean lävistää kaikki reiät yhdellä iskulla ison 100-tonnin epäkeskosärmärimme avulla ja piirsin periaatekuvat muutamana yönä. Mutta ongelmia kaatui päälle; toimiiko työkalu, millä rahalla valmistuu ja kuka tekee. Piirsimme muutamassa päivässä (ja yössä) periaatekuvat mittoihin yhdistelmätyökalun osista ja Pesosen Ville siirsi idean millimetripaperille.  Itse työkalujärjestelmän osat saimme teetettyä erittäin edullisesti läheisessä Kiipulan Ammattikurssikeskuksessa. Sillä värkillä sitten lävistimme nopean 100-tonnin särmärimme alla jopa 160kpl Ø4mm:n reikää yhdellä iskulla millin teräspeltiin ja teimme siitä tilauksesta suorastaan rahaa eli pelastimme firman talouden tänä lakkosumien vuotena. Myös tämä työvaihe kuului niihin, joissa koko talo tärisi noiden raskaitten rei’itysten aikana. Olin myös keventänyt hieman iskukuormaa teroittamalla pistimet “kupille” tai muutaman kymmenyksen eri pituisiksi. Tämä aiheutti sen, että yhden hirmuisen jysäyksen sijasta ääneksi tuli jotain: TURUMMM! Ja silti koko talo tärisi.   Paras kiitos työkaluideastamme tuli runsaan vuoden kuluttua, työn jo siirryttyä SLO:n omaan tuotantoon: He halusivat ostaa tuon kalun omaan käyttöönsä. Myimme tietysti.  (Jälkeenpäin kuulin, että he eivät kuitenkaan voineet sitä juuri käyttää, kun MMO:n ( Mäntsälän Metalli Oy ) hydrauliset särmärit eivät oikein kestäneet noita kovia iskukuormia, joita tuo reikien suuri kertamäärä aiheutti. Se vahingoitti kuuleman mukaan hydrauliikan tiivisteitä ja mäntiä.

  Aloitimme noiden SLO:n kehysten kokoonpanon vakinaisten pistehitsarien työnä, mutta pian valaisintilaukset lisääntyivät niin paljon, että oli pakko ottaa lisää henkilökuntaa tuohon uuteen työhön. Sattumoisin noina päivinä ovesta käveli sisään pienikokoinen ja reippaan oloinen naisihminen, olisiko ollut Arja nimeltään, ja kyseli töitä. Hän oli kertomansa mukaan kaupallisen koulun käyneitä, mutta muukin työ kelpaisi, jos konttorissa ei mitään ole tarjolla.  Ei ollut.  Ville hoiti hommat, mutta pistehitsarin paikkaa tyrkytin piloillani. “Millaista hommaa se olisi”, kysyi hän. “Tuossa tuo Maukka parhaillaan niitä hitsailee malliksi, siitä vaan paremmaksi, leukailin”. “Mitäs tuosta maksetaan”, hän kysyi. “Tuntipalkka on Metallin taulukkopalkka, mutta urakalla sen voi vaikka tuplata, jos pää ja kroppa kestää” vastailin. “Milloin voin aloittaa”, kysyi tämä innokas hitsarialoittelija. Kahdessa viikossa hän tuplasi taulukkopalkan ja tuotannon vauhti nousi vielä seuraavassa kuussa, kun hän sai toisen naisihmisen kaverikseen viereiselle koneelle. Tämä naisihmisten urakointi kävi eräälle mieshitsarillemme kovasti luonnolle, sillä hän oli hinnoitellut itsensä reippaasti ulos urakasta ja nyt “tytöt pistivät  rahoiksi”  noilla “liian halvoilla hinnoilla”.  Eräänä päivänä kävi kuitenkin huippuunsa viritetyssä urakkatyössä vahinko. Tämä Arja- hitsari polkaisi pistehitsin terien väliin vahingossa peukalonsa ja kerrasta halki oli seuraus. Pesosen Ville vei hänet Turenkiin kiireesti peukalostaan ommeltavaksi ja palattuaan tikattuna kahden viikon sairaslomapaperin kanssa hän pyöri hetken tehdassalissa ja tuli luokseni toimistoon;  “Mitenkäs se palkka sairaslomalta? Onko se vain tuntipalkka sitten? “Ei, se on kyllä keskituntipalkka eli saat hieman parempaa palkkaa kuin tuntipalkan”, kerroin hänelle. Taas meni muutama tovi hänen kierrellessään salissa ja kun menin sinne käymään, hän tokaisi: “Kipeähän tuo sormi on kovasti, mutta yhtä kipeä se on kotonakin, ellei kipeämpi. Minä jatkan töitä, jos sopii”. Ja niin hän jatkoi eikä se vauhti edes kummemmin hidastunut. Muistamani mukaan noita kehikoita tehtiin  50.000 kappaletta yhteensä ja niissä oli kussakin kaksi kiertävää kehystä, joita siis 100.000kpl ja lisäksi poikkituet, joita oli 8-12kpl/kehys eli yhteensä noin 500.000 palaa. Kehikot myös maalattiin meillä liuotinvärillä ruskeiksi.
  Hieman erikoinen oli myös tämän toisen hitsaritytön, Anjan (Mutanen, muisteli Jorma Jantunen) tarina, sillä hänellä oli aviomies paikallisella tiilitehtaalla töissä ja oli kovasti viinaan menevää sorttia. Kun muutaman viikon kuluttua selvisi, että rouva tienaa urakalla paremmin kuin miehensä tiilitehtaalla, tämä pieksi vaimonsa pahasti mustelmille.
Mies tuli myös seuraavana perjantaina jo puolilta päivin ja kovasti juovukkeissa hakemaan vaimoaan kotiin, mutta emme päästäneet, vaan talutimme uhkailuja latelevan pukarin pihalle. Seuraavalla viikolla rouva ei tullut maanantaina töihin ja kun lähetimme Kattaisen Jorman paikallisista pojista katsomaan, niin talo oli tyhjillään. Pariskunta oli muuttanut pois Leppäkoskelta viikonlopun aikana. Muistaakseni jonnekin Helsingin seutuun, kuulin myöhemmin puhuttavan.

Vuodenvaihteessa 1973 -74 Janavalo Oy:ssä oli töissä yhteensä 13 henkilöä ja liikevaihto 400.000 mk. Samana vuonna lyhensimme lainojamme 19.715 mk:lla vaikka yritys tuotti lakkojen jäljiltä tappiota. Pelastavia tekijöitä olivat motivoitunut henkilöstö ja osakkaitten ilmaiset työt.

Oikealla Jantusen Jorma ja keskemmällä “Häsä”, Jouko Tuomisto. Nuortamiestä prässillä en tunnista. Valaisinkasat ovat miehenkorkuisia ja väleistä kulkeminen vaati tarkkuutta, ettei tullut “ammattitautia” eli viiltohaavoja veitsenterävistä pellinkulmista. Kantattujen pinoissa oli keskimäärin 150-200kpl valaisinrunkoja ja hitsattujen pinoissa enää 70-80kpl, kun rungot eivät enää menneet sisäkkäin.  Varastokerroksen reunasta roikkuvat pahvilevyt estivät pistehitsien kipinöitten lentelyt kytkentäosastolle naisten silmille.
Geomaster -metallinilmaisimen kokoonpano-osasto. Elli Ylinärä ja Anja Mutanen. Hyllyssä ja edessä laitteen osia.

 

Geo Master, metallin ja malminilmaisin johon oli saatavana kolme eri etsintäpäätä ja kuulokkeet. Laite toimi 9V:n paristolla ja siinä oli ilmaisu sekä äänellä että mittarinäytöllä.  Kokeilin hiljakkoin nykymalleja samassa hintaluokassa eivätkä olleet yhtään parempia kuin silloinen GeoMasterimme.

Kirjoitteli, Heimo Kuukkanen

Tarina jatkuu osassa:  https://www.heimovanhin.fi/janavalo-osa5-laina-kelasta-1974/