Tämä tarina alkaa vuoden 1972 syksystä, kun Seppo Ahonen oli vielä Sähkö Oy Leväisen tai sen konkurssipesän palveluksessa. Hän soitti päivänä muutamana meille Sähkö-Puotiin ja kysyi kiinnostaisiko viisisataa kappaletta erittäin edullisia loisteputkivalaisimia. Kiinnostivathan ne. Tv-, radio- ja sähköasentajallamme, Kestin Timpalla (Timo Kesti), oli yhteyksiä kotiseutunsa Raahen sähköliikkeisiin ja hän soitteli muutamia läpi kartoittaakseen markkinoita. Itse soittelin läpi helsinkiläisiä sähkötukkuliikkeitä, joihin minulla oli yhteydet. Viikossa kaikki oli myyty ja muutama sata ylikin, kun emme huomanneet keskenämme sopia paljonko kumpikin myy. Soitin Ahosen Sepolle (Seppo Ahonen), että olisiko niitä vielä pari- kolmesataa jäljellä. Olihan niitä, mutta aivan yksittäisinä osina Janakkalan kunnan Leppäkosken kylässä, Sähkö Oy Leväisen konkurssipesän omistamalla EL-tuote Oy:n valaisintehtaalla, vajaat sata kilometriä Helsingistä pohjoiseen päin. Pikaneuvottelun jälkeen sovimme kaupat ja kävimme noutamassa kuorman. Niitä loistevalaisimia sitten kokosimme ja kytkimme Timpan kanssa Puotinharjun Puhoksen myymälän takaisessa käytävässä muutaman päivän, että saimme tilaukset matkaan. Jokunen viikko myöhemmin olin Pekka Pinomaan kanssa ostamassa tehtaan kiinteistöä ja Pesosen Viljon (Viljo Pesonen) ja Kestin Timon kanssa tehdasta koneineen, varastoineen ja siitä alkoi kohdallani ammatinvaihdoksena metallimiehen ja Janavalo Oy:n kausi. Sanoin Sirpa vaimolleni, että olen reissussa ehkä pari vuotta, mutta se venyi sitten kahdeksaksitoista vuodeksi (18v). Timppa ja Ville tulivat yhtiömiehiksi Sähkö-Puodin huoltomiestehtävistä ja Pekka Pinomaa taas oli tuttu ensin Kontion huvitilaisuuksista ja sitten myöhemmin radio-alan tukkuliikkeen, Radio-Nord Oy:n, toimitusjohtajana.
El-tuote Oy:n konkurssipesän kanssa tehdyt kaupat varastosta ja koneista sujuivat kommelluksitta konkurssipesän valvojan, varatuomari Timo Silkon kanssa, mutta kiinteistön osalta niitä riitti muisteltavaksi pidempäänkin. Yksityiskohdissa auttoivat muistoissa näillä kohden Pekka Pinomaa ja Timo Kesti.
Saavuimme Kestin Timon, Pinomaan Pekan ja Leväisen Raimon kanssa torstaina 4.1.1973 Turenkiin, käytyämme matkalla vielä kerran katsastamassa ostokohdettamme, 527 m2:n komeaa tiilitaloa, Janakkalan Leppäkoskella. Turengissa paikallisen Janakkalan OP-Kiinteistökeskus Oy:n kiinteistövälittäjä ja toimitusjohtaja Tapio Mikkola ja muutama Janakkalan urheiluseura Janan edustaja olivat jo valmiina paikalla. Emme Timon ja Pekan kanssa ymmärtäneet Janan edustajien osuutta asiaan, mutta myöhemmin selvisi, että he edustivat velkojaa eli urheiluseura Janakkalan Janaa, joka oli Sähkö Oy Leväiselle myynyt 14.5.1970 kyseisen kiinteistön. Janalla oli kiinteistöön nk. etuoikeutettua kauppahintasaatavaa ja he olivat siis valvomassa urheiluseura Jana ry:n etua. Siirryimme sitten pankin puolelle, jossa paikalla oli myös Janakkalan Osuuspankin johtaja Eino Turpeinen. Hän oli luvannut perustettavalle yhtiölle 80.000 markan lainan kiinteistön haltijavelkakirjoja vastaan. Käsirahana olimme Pekan kanssa luovuttaneet hieman kyseenalaisella luottoluokituksella katetut 10.000mk:n shekit, joiden katteista käytiin jälkineuvotteluja omien pankkiiriemme kesken ja kanssa. Naamat taisivat punoittaa itse kullakin, vaikka eri syistä. Kaiken lisäksi oma shekkini oli tosiasiassa Kestin Timpalta saatu, kun oma shekkivihkoni oli jäänyt matkasta. Yhtäkaikki, aivan yhtä vähän katetta oli silläkin tilillä. Shekki oli tuohon maailman aikaan ”luotollinen” maksuväline eli vähän nykyistä luottokorttia vastaava. Lisäksi sen puuttuvan luoton saattoi joskus päivän parin sisään maksusta vielä järjestää kuntoon, jos rahaa oli tilille siirrettäväksi tai lisälainaa pankista ehti saada. Lisälaina oli tavallisimmin lyhytaikainen vekseliluotto, jolle piti saada takaaja. Korot olivat yli 10% aina ja lyhytaikaisissa moninkertainen kuluineen, niin kuin nykyäänkin. Inflaatio oli samaa luokkaa 10-12% /v noihin aikoihin.
Saimme nopeasti tarvittavat paperit tarkistettua asianmukaisiksi. Sitten juotiin kahvit leppoisissa merkeissä ja jäimme odottamaan paikalle kutsuttua julkista kaupanvahvistajaa, jona piti toimia Janakkalan kunnan silloisen nimismiehen. Lähes tunnin myöhässä sovitusta ajasta nimismies saapui paikalle ja ilmoitti ensi sanoikseen, ettei aio vahvistaa kauppaa. Minä ja Pinomaan Pekka ostajina ja Tapio Mikkola kaupan välittäjänä kyselimme hetken ”huuli pyöreänä”, että mistä onkaan kysymys. Miten hän muka voi kieltäytyä ? Peruste ? Hänethän on virallisesti kutsuttu, hän on suostunut, eikä ole esittänyt mitään perustetta kieltäytymiselleen. Mikkola ei ollut koskaan ennen kuullut moisesta tempusta kaupanvahvistajan kohdalla. Hän äityi myös esittämään yhteisenä kantanamme, että jos pätevää selitystä ei tule, voimme tehdä valituksen virkavirheestä? ”Senkun teette”, tokaisi nimismies, keikkui vielä hetken kantapäillään virkasaappaissaan eteisessä ja poistui sitten paikalta.
Meidän ostajien kannalta tilanne oli lähes katastrofaalinen, sillä sovittu osa kauppahintaa oli jo siirretty konkurssipesälle ja tämän allekirjoitustilaisuuden piti olla vain muodollisuus. Nyt kehittyi uusi mahdollisuus eli sellainen, jossa menetämme maksamamme summan pesälle, mutta emme saa kiinteistön omistusoikeutta, koska se saattaa olla ulosmittausvaiheessa valtion saatavista eli veroista tai muista syistä, joista se voitaisiin huomenaamusta julistaa myymis- ja hukkaamiskieltoon. Oletimme nimismiehen unohtaneen asian hoitamisen ja nyt hänen ainoa mahdollisuutensa ”pelata aikaa” oli jättää kauppa vahvistamatta.
Aloimme kuumeisesti miettiä mistä saisimme tähän hätään kaupanvahvistajan. Emme mistään. Ilta oli jo pitkällä, eivätkä Mikkola tai Turpeinenkaan tunteneet ketään, jota tähän aikaan voisi vaivata. Pian aloimme pohtia mahdollisuuksia selvitä tilanteesta. Kotimatkalla Pekka päätti myöhäisestä illasta huolimatta soittaa autopuhelimestaan (tosi iso Mobira-möhkäle muistaakseni) isänsä vanhalle tuttavalle, asianajaja Veikko Kaupille ja kysyä neuvoa. Näin hän tekikin ja uninen Kauppi sitten kehotti menemään heti aamulla kahdeksaksi maistraattiin, joka silloin oli Aleksanterinkadulla, Suurkirkkoa vastapäätä Kiseleffin talossa. Arvelimme, että se aukeaa kello 9 ja siellä on oltava varttia ennen, että olemme varmasti ensimmäiset sisälle menijät, ettei Janakkalan nimismies ehdi esittää, esimerkiksi puhelimitse, mitään esteitä kaupan vahvistamiselle. Leväiselle piti soittaa sitten vielä myöhempään illalla ja sopia tapaaminen aamuvarhaisella. Sovimme hakevamme hänet kotoaan kahdeksalta. Niin tapahtuikin, sillä kiinteistökaupan allekirjoitukset pitää aina suorittaa kaupanvahvistajan läsnä ollessa eli kaupan osapuolten on oltava läsnä koko tapahtuman ajan. Sinä yönä nukkuivat huonosti ainakin pari-kolme ostajaa ja yksi kaupanvälittäjä. Voi olla, että huonoimmin nukkui Janakkalan silloinen nimismies. Ehkei helppoa ollut Leväisilläkään.
Perjantaina, 5. Päivänä tammikuuta, aamulla ennen kahdeksaa soitimme Pinomaan Pekan kanssa Vantaan puolella asuvien Leväisten ovikelloa ja rouva pyysi sisään odottamaan, kun ”Raimolla on aamukahvi hieman kesken”. Olisi sitä tarjottu kohteliaasti myös meille, mutta olimme Pekan kanssa vatsat kuralla jo valmiiksi, joten jätimme kohteliaasti väliin. Hieman jälkeen kahdeksan olimme taas liikenteessä ja puoli yhdeksältä tiukasti nojaamassa Helsingin Maistraatin ovipieleen, olisiko se ollut silloin siinä Katariinankadulla? Kestin Timpan osana oli olla samana aamuna aikaisin Riihimäessä sikäläisen Maistraatin ovella ja selvittää oven avauduttua, ettei kiinteistöä kohtaan oltu haettu mitään uusia rasitteita. Ei ollut mitään. Hän soittikin läheisestä puhelinkioskista Pekan autopuhelimeen tuon helpottavan tiedon.
Tarkasti kello yhdeksän ovi avattiin ja marssimme tiskille esittäen pikaisesti asiamme. Koko toimitus kävi kuin elokuvissa ja olimme alle puolessa tunnissa takaisin kadulla nimet ja leimat papereissamme. Poikkesimme vielä Pekan kanssa kaupantekijäiskahveilla Aleksilla ja sitten erkanimme kumpikin omiin töihimme. Soitin toki heti Sähkö-Puotiin päästyäni Mikkolalle Janakkalaan hyvät uutiset ja hänenkin helpotuksensa kuuli äänestä välittömästi. Törmäilimme Tapio Mikkolan kanssa Janakkalan ja Lopen seuduilla myöhemminkin muutaman kerran ja aina oli olivat ensimmäiset sanat: ”sitä tilannetta en unohda koskaan”. Nuoremmille ja varakkaammille mahdollisille lukijoille kerrottakoon, että silloinen satatuhatta oli n.k. ”pers’aukisille” yrittäjille lähes omakotitontin hinta Helsingin seudussa ja silloiset markat vastaavat liki nykyeuroa (n.136.000€)
Kiinteistö oli nyt sadallatuhannella markalla Heimo Kuukkasen ja Pekka Pinomaan nimissä ja päätimme perustaa kiinteistöosakeyhtiön. Se nimeksi päätimme Kiinteistö Oy Janakkalan Pienteollisuustalon. Pekan toimitusjohtajana ja osakkaana vetämässä Radio-Nord Oy:ssä oli ajatuksena käyttää ostetun kiinteistön alakertaa puusepäntehtaana ja valmistaa kotimaisia stereokaiuttimia. Kävimme Pekan kanssa eräässä kyseistä tuotetta valmistavassa eli mikkeliläisen Olavi Räsänen Oy:n tehtaassa ”vakoilemassa” ja katsastin tarvittavat koneet ja materiaalit. Kävimme myös yhdessä lopettelevassa puusepäntehtaassa, josta olisimme voineet ostaa koneita tähän tarkoitukseen. Tein sitten Pekalle laskelmat hankinnoista ja työkustannuksista, jotka näyttivät nousevan melko korkeiksi valmistettaviksi suunniteltuihin määriin nähden. Pekka päätyi nopeasti samaan johtopäätökseen ja ehdotti, että ostaisin hänen osuutensa kiinteistöstä.
Neuvottelimme sitten Kestin Timon ja Pesosen Villen kanssa muuttuneesta tilanteesta. Rahavarat ja lainahanat olivat totaalisesti heikoissa kantimissa meiltä kaikilta, mutta Ville keksi yhdeksi mahdollisuudeksi keskustella kaverinsa, Parkkisenniemen Eikan (Eino Parkkisenniemi) kanssa. Eikka oli heidän viimeksi tavatessaan puhellut olevansa lähdössä nykyisestä työpaikastaan, Nesteen jalostamon turvamiestehtävistä, muihin hommiin. Muutaman päivän päästä Ville ilmoitti Eikan olevan kiinnostunut ja tulossa mukaan perustettaviin yhtiöihin ja että pystyy rahoittamaan osuutensa heti, kun paperit on tehty. Pinomaan Pekka sai rahansa, mutta seurasi jatkossa mielenkiinnolla yrityksemme toimintaa. Olihan hän ollut auttamassa jo esimerkiksi näiden kauppojen rahoitusvaiheissa ja vakuuttanut käyttämänsä PYP:n Oulunkylän konttorin johtajan, V.J.Tarkiaisen tämän Heimo Kuukkasen erinomaisuudesta asiakkaana niin perusteellisesti, että edellämainittu antoi perinteisten kuulustelujen ja laskelmien jälkeen lainan saatesanoilla: ”omathan ovat vakuutesi, talosi ja firmasi”. Oma entinen pankinjohtajani Rakkola, Vartiokylän PYP:ssä, oli samoissa neuvotteluissa ilmoittanut minulle, että ” en lainannut Leväiselle (ent.omist.) ja hyvä oli, enkä lainaa sinullekaan”. Vaihdoin siis yritysteni pankin konttoria, vaikken itse pankkia ja hyvä oli, kuten myöhemmin huomaamme. Kiinteistön omistus jaettiin tasaosuuksin meidän neljän kesken samoin kuin Janavalonkin.
Näin jälkeenpäin mietittynä tällaiset kaupat vaativat tekijöiltään käsittämättömän lujaa itseluottamusta ja välinpitämättömyyttä taloudenpidon tosiasioista, mahdollisesti myös tietämättömyyttä. Yhtäkaikki, niinkuin muissakin peleissä joskus harvoin käy, onni suosii rohkeita.
Hyvällä muistelemme myös pankinjohtaja Veikko Tarkiaista jolla varmaan riitti miettimistä ja ylempiensä vakuuttamista, kun pari-kolme lähes pers’aukista TV-mekaanikkoa lähtee perustamaan metalliteollisuusyritystä johonkin korpeen. Tämä ei ollut vielä sitä aikaa, kun rahaa suorastaan tyrkytettiin vaan näihin aikoihin sitä vielä hieman pidäteltiinkin ja korot olivat kovia.
Tarina jatkuu osassa:
