Heimo-Vaijan tarinoita

  Tässä kyseisessä tapauksessakin olimme toisillemme täysin tuntemattomia ja sellaisiksi jäimmekin. Loppupäässä muistelen tavallisempia huoltokäyntejä Sipoon alueella.

  Ajelin kauniina kevätaamuna huoltokeikalle Sipooseen päin nykyistä Uutta Porvoontietä (nro 170) VW-pakettiautolla ja ohitin Vesterkullan kohdilla hitaasti ajelevan tummanpunainen Simca1000 henkilöauton (Simkatonni).  Muutamassa hetkessä Simcakuski pyyhälsi ohitseni huomattavalla ylinopeudella. Ei ohitus minua yhtään haitannut, mutta Simca- kuskipa jättäytyi taas eteeni ja tiputti vauhdin kuudestakympistä kolmeenkymppiin.  Lähdin tietysti saman tien ohitusyritykseen, mutta eihän se tälle kuskille käynyt.  Hän lisäsi vauhtia ja lähes rinnalle päästyäni siirtyi eteeni estäen ohituksen.  Okei, ajattelin parin vastaantulijan mentyä ohi, otanpa reilummin ohitusvauhtia seuraavaan koitokseen ja se mahdollisuus tuli pian.  Kaveri hiljensi taas kävelyvauhtiin ja minä polkaisin tallan pohjaan.  Ei se tietenkään riittänyt tuota Simcaa vastaan ja kaveri veti helposti raon kiinni ja ajoi taas eteeni, nyt jo sormimerkkejä näytellen.  Tässä vaiheessa minulta paloi pinna!  Painon kaasun pohjaan ja ajoin kuskin taas jarruttaessa Simcan peräkonttiin, niin että pellit rytisi.

  Nyt alkoi Simcan ohjaamossa kova yhdenmiehen kuhina; siellä näytettiin sormimerkkejä ja ohjattiin huitomalla siirtymään tien sivuun asiaa selvittämään.  En ollut enää selvittelytuulella, vaan pamautin penkalle kääntyvää ja jarruttavaa Simcaa uudelleen peräkonttiin.  Sen jälkeen en enää saanut selvää millä konstilla kuski vielä sai ohjattua ja osuiko lainkaan polkimiin, kun hän pyöri puolelta toiselle ja huitoi hulluna käsillään.  Arvelin, että ratin takana ei voi olla täysipäinen mies, vaan joku täysi seko.  Pamautin kuskin kolmannen jarrutusyrityksen jälkeen vielä kerran kunnolla Simcaa peräkonttiin ja silloin kuski polkaisi kaasun pohjaan ja hävisi hetkessä nyt jo kohdalla olevan Östersundomin suoran päästä  näkymättömiin.  Ajelin sitten omia aikojani ja poliisin tuloa peläten Gumbostrandin risteykseen ja siitä oikealle ja selvisin sen suuremmitta häiriöittä lopulta perille huoltokohteeseeni.  Jäin vain pitkäksi aikaa miettimään, mikä oli se  syy, että kuski tuollaista teki ja mikä oli syy, ettei hän varmasti auton rekkarin nähtyään tehnyt ilmoitusta poliisille.  Simcan peräkontti luukkuineen oli tosiasiassa aivan varmasti käyttökelvoton, sillä olin näitä Folkkarin katsastushuoltoja omin käsin tehdessäni hitsaillut tuohon etupuskuriin reilut vahvikkeet (joo, joo, oli siellä Vakkalan Ekikin pari kertaa avustamassa moottoriremonteissa ja tietysti Hannu- veli useinkin).  Niin reilut oli omatekemäni puskurin vahvikkeet, että puskuriin ei tuon törmäilyn jäljiltä jäänyt kolhuakaan.  Hioin isäukon pihassa Simcan kontista jääneet punamaalit pois ja vedin harmaata ruostesuojaa päälle, niinkuin siinä oli ollut ennestäänkin ja niin oli mahdolliset todisteet hävitetty.  Mitään ei tosin koskaan kuulunut tuosta asiasta jälkeenpäin.

  Näillä Helsingin ympäristön huoltokeikoilla kehittyi melkoiseksi meedioksi osoitteita tulkitessaan. Ne olivat hyvin usein tasoa: “siitä Gumbon risteyksestä oikealle ja sitten valkoisen talon kohdalta vasemmalle kunnes tulee iso kivi. Sen kohdalta oikealle ja sitten kuusiaitaa vastapäätä on punainen talo. Ei sitten se,  vaan se vastapäinen keltainen talo.
Tämähän oli kaikki aivan selvää, jos olisi  ollut vähäisinkin tieto näkömerkkien välimatkoista. Lisäksi liian usein löytyi useampikin iso puu, kivi, kuusiaita tai varsinkin niitä vääriä punaisia taloja.  Ilman kännyköitä oli pakko tehdä tuttavuutta paikallisten kanssa, jota tietenkin haittasi minun onneton ruotsinkielen taitoni.  Sen korvasi kyllä usein vastapuolen yhtä huono suomenkielen taito. Yhtäkaikki,  matka eteni oikeilla tai väärillä neuvoilla ja lähes poikkeuksetta perille. Muistan vain yhden tapauksen, jossa jouduin palaamaan liikkeeseen ilman, että olisin löytänyt perille. Puhelintilauksen vastaanottaja oli puhelun aikana huonosti suomea puhuneen, mutta vuolaasti asiaansa selostaneen asiakkaan selostuksen aikana sekoittanut Immersbyn ja Hindsbyntiet.  Siitä syntyi niin iso virhemarginaali, ettei naapurikyselyt enää auttaneet, kun osoite oli täysin väärä.     
  Tienviittoja ei Sipoossa tuohon aikaan ollut kuin aivan pääteiden varsilla.  Monilla teillä oli kyllä nimet, mutta ei ainuttakaan nimikylttiä missään, numeroista puhumattakaan. Kännyköitten puute korvaantui ystävällisillä ihmisillä, jotka herkästi tarjosivat omaa lankapuhelintaan käytettäväksi, jos ei muuten perille löytynyt. Tavallista oli myös kulloisestakin huoltopaikasta soittaa liikkeeseen tai seuraavalle asiakkaalle asioiden selvittämiseksi.  Kyllähän Sipoostakin löytyi siihen aikaan muutama puhelinkoppi, mutta ne olivat ongelmien kannalta yleensä täysin väärissä paikoissa.  Kaupat antoivat käyttää puhelintaan korvausta vastaan, mutta niitäkin oli melko harvassa.

  Sipoon suunnan huoltokäynteihin piti muutenkin varata normaalia enemmän aikaa, sillä taloista ei yleensä selvinnyt ulos ilman kahvitteluja tai jopa ruokailuja.  Yritin jossain vaiheessa vihjailla, että tämäkin aika on minun työaikaani, mutta eräskin emäntä sanoi, että “pistä laskun vaan, muta nyt syödään, kun olet niin laihakin”. Ja niin sitten syötiin … ja laskutettiin  Hankalinta oli illalla kotiin mennessä, kun piti syödä uudelleen päivällinen.  En raaskinut Sirpa-vaimolle sanoa, ettei nyt maistu, kun juuri pari ateriaa söin. Eipä silti, ei Vartiokylässäkään selvinnyt kahvitteluitta.  Laskin jossain vaiheessa tusinan kupillista päivässä. No, tarkennan; vuorokaudessa, päivät kun säännöllisesti venähtivät reippaasti yli lakisääteisten.  Siksihän olin toisaalta yrittäjäksi ryhtynytkin, kun palkka oli pieni, niin piti saada lisää tunteja.

  Kirjoitteli,  Heimo Kuukkanen