Heimo-Vaijan tarinoita

  Ihan pienestä pitäen olin kova poika hiihtämään ja varsinkin kilpailemaan. Silloinen hiihtosponsorini eli isäukko oli valmistanut sukseni aikuisten umpipuisista vanhoista risoista katkaisemalla niistä kärjet käyttööni. Niihin hän sitten oli kiinnittänyt nupinauloilla ja liimalla nahkaremmit siteiksi. Siihen lenkkiin sitten jalka työnnettiin ja hiihdettiin sitten sinne minne suksi kulloinkin vei. Jos oli sattumalta hyvä valmis latu, niin ei hätiä mitiä, sillä suksi joko luisti tai lipsui, mutta meikäpoika hiihti. Joskus kyllä sananmukaisesti itki ja hiihti, mutta hiihti, kun muutkin hiihtivät. Vaativimmissa tilanteissa isä tai enot sitoivat sitten monot tai huopikkaat siteeseen myös takakautta naruin tai polkupyörän kumista leikatuin lenkein niin, että jalka ei päässyt lipsumaan pois siteestä. Ei sittenkään, vaikka hiihtäjä olisi tullut mitenvainpäin alas mäestä tai hyppyristä. Sukset eivät silloin irronneet. Pahimmassa tapauksessa vähän ennen jalan katkeamista yleensä mono tai huopikas lähti jalasta suksineen päivineen. Reipas urheilijanuorukainen hän se sitten vain tyynesti juoksi, käveli ja kaatuili yhdellä suksella ja sukalla, tai kerran jopa paljaalla jalalla, hakemaan karannutta suksi-mono yhdistelmäänsä. Ei ollut itku kaukana, muttei sekään käynyt, kun muut olisivat nauraneet vielä enemmän.

  Koulun alettua oli talvella sitten myös ensimmäiset koulun hiihtokilpailut. Isä ei ollut kovin paljon arkisin kotosalla ja äiti ei oikein noista hiihtokilpailuista ymmärtänyt ja olihan siihen Hannu-velikin tullut lisävaivoiksi perheeseen.  En ehkä muistanut asiasta edes mainita, mutta lähdin kentälle hiihtopäivänä vähimmäisvarustuksella eli pelkillä nahkahihnasiteillä ilman apusiteitä. Oli minulla tietenkin sauvat ja niiden sekä käsivoimieni varassa se hiihto yleensäkin sujui, jos sujui. Apusiteiden kiinnittämiseen erikoistunut huoltohenkilöstökin puuttui voitelusta puhumattakaan.  Siellä oli lapsia joilla oli kaiken näköistä Voitto-sidettä ja vaikka mitä kannantaka- eli Slalom-sidettä ja meitä muutamia, joilla oli tällaiset mänttiremmit.  Meitä alkoi kertyä takariviin pakoajatuksin varustettuna. Opettaja kuitenkin hallitsi hyvin kaikki reilut neljäkymmentä oppilastaan ja pisti meidät tylysti matkaan, sillä tärkeintä ei ollut voitto, vaan vain jalo kilpa.   No, ei se tosissaan kilpailu ollutkaan, vaan niitä sen ajan osallistumis- ja kilometrikilpailuja Suomen, Ruotsin ja Norjan välillä. Olisi luullut, että onnellisia olisi olleet ne lapset, joilla ei ollut omia suksia sillä he olivat saaneet koululta kunnolliset lainaksi. Mutta ei. Hehän olivat mitä lie kurjalaisia ja kerjäläisiä, kunnanelättejä, joita ei oikein voinut kaverikseen sanoa tai joutui parempiosaisten hampaisiin.  Mutta minulla oli omat. Ja minä lähdin hiihtämään opettajan osoittamaa lenkkiä. Tuttu kurjuus ilmeni heti alkumetreillä, kun latu oli pahasti kulunut ja mänttiremmit löysällä. Sukset veivät ihan minne sattui. Melkein pelkillä käsivoimilla sauvoen tein sitten lenkkiä, kiinnitin suksia uudelleen jalkaan, hain suksia puiden ja pensaiden juurilta ja katsoin kun muut meni menojaan.
  Tulin viimeisenä maaliin ja muut olivat jo menneet koteihinsa, mutta joku opettaja oli jäänyt ystävällisesti odottamaan. Ehkä sen takia, että sai kirjattua vielä yhden kansanhiihtosuorituksen koulun meriittilistaan. Tai sitten siitä olisi voinut saada heitteillejättö syytteen. Hän kysyi myös, että eikös ne sinunkin vanhempasi voisi jo hankkia sinulle parempia siteitä. En osannut sanoa asiaan mitään, mutta myöhemmin minulle selvisi, että se oli vain rahasta kiinni. Pelkillä siteillä kun ei asiasta selvitty, sillä niihin Voitto-siteisiinkin, jotka sitten myöhemmin sain, piti olla myös sukset. Näihin vanhoihin suksiini ei Voittoja voinut kiinnittää, kun ne olivat niin ohuet. Nämä mainitut Voitot olivat sen aikaisen monon ulkonevista reunoista puristavaa mallia ja monon pohjaan vastasi neljä pientä tappia. Niitä varten monossa piti olla vastaavat reiät. Pehmeäksi kuluneissa ja ohutpohjaisissa monoissa nuo reiät eivät olleet kovin pitkäikäiset, vaan venyivät kelvottomiksi muutamalla käyttökerralla.

  Sain uudet käytetyt sukset ja siteet melko pian tuon tapauksen jälkeen, mutta syy oli ihan toinen kuin kilpaileminen. Vanhempani olivat saaneet vuoden -47 puolella ostaa kaupungilta valtion subventoiman rintamamiestontin kaukaa Helsingin liitosalueilta Vartiokylästä. Puotinkylän nimellä se taisi vielä silloin kulkea. Olimme käyneet siellä jo viime kesänä muutaman kerran bussilla, joten tiesin paikan, mutta en osannut kuvitella matkan pituutta jalan tai suksilla kuljettuna.

  Keväällä -48 eräänä  aurinkoisena viikonloppuna sukset sitten testattiin oikein perusteellisesti ja lähdimme aamulla aikaisin isän kanssa yhdessä hiihtämään Puotinkylään uudelle tontillemme. Olin juuri täyttänyt 7-vuotta. Aurinko paistoi ja latua riitti. Suksikin luisti ja piti, ihan kuin elokuvissa ja isälläni oli kattava valikoima voiteita repussa olosuhteiden muuttumisen varalle. Eväitäkin syötiin ja maitoa oli matkajuomana. Reittimme kulki pääasiassa pitkin meren jäitä, joten tasaista latua oli kiitettävästi ja niitä olivat hiihtäjät tehneet ristiin rastiin. Siihen aikaan ei kaupunki tehnyt latuja, vaan korkeintaan urheiluseurat kilpailuihinsa ja harjoituksiinsa. Nekin olivat pääasiassa vain hiihtämällä tehtyjä, mutta valmiita kuitenkin eikä tarvinnut aina umpihangessa hiihtää. Tontille saavuttiin puolen päivän jälkeen ja eipähän tuo miltään ihmeelliseltä näyttänyt eli pelkkää lumenpeittämää peltoa. Pajukkoa kasvoi siellä täällä ja loivasti nousevan tontin yläosassa oli nuori koivikko. Ympärillä oli muutama talo jo melko valmiina ja osa rakenteilla. Isä teki koivikon reunaan nuotion, jossa hän paistoi meille pätkät ”hampparin väärää” eli juuri kauppaan tullutta uutuutta, Halpaa Makkaraa tai Suomimakkaraa.  Se oli herkullista silloin, vaikka halpaa olikin.

  Paluumatkalla alkoivat vaikeudet. Monojeni pohjat olivat päivän aikana kostuneet ja pehmenneet. Siitä seurasi, etteivät siteet pysyneet enää kunnolla kiinni. Toiseksi ongelmaksi muodostui päivän aikana lämmennyt ilma ja nuoskaantuva lumi. Isä voiteli lähtiessä nuoskavoiteet. Matkalla osui kohdalle tietenkin varjopaikkoja joissa lumi oli pakkasella ja silloin lumi tarttui suksien pohjaan. Voiteli isä sitten miten tahansa, niin aina jossain tökki ja lumi paakkuuntui suksien pohjiin. Jostain Kulosaaren kohdilta lopulta annettiin periksi ja lampsittiin kävellen kotiin. Ehdittiin juuri ja juuri kello kymmenen iltauutisille. Oli se sellainen reipas 25- 30 km:n ulkoilureissu 7-vuotiaalle pojannassikalle, mutta hyvin isäukon hermo piti.

  Samoilla Voitto-siteillä ja mutta taas vähän uudemmilla, käytettyinä hankituilla suksilla, lähdin sitten SosDem. Nuorten Kotkien hiihtokilpailuihin joskus v.-50. Isä oli maalannut ja voidellutkin ne viimeisen päälle ja ne olivat ihan suksien näköisetkin. Vain yksi iso ongelma oli jäänyt varustetasooni: Sauvat olivat edelleen auttamattomasti liian lyhyet ja hienot Voitto-siteeni eivät tahtoneet pysyä monoissa kiinni. Monot olivat niin vääntyneet ja pehmenneet pohjastaan ja reunoistaan, että siteitten pohjatapit eivät tarttuneet ja reunoista ne luistivat pois vähän väliä. Sen matkan minkä ne pysyivät kiinni, sukset menivät suoraan sinne minne halusin ja se oli jo jotain sekin.

  Hiihtokilpailut alkoivat.  Kuuluttaja selosti omiaan ja meidän ohjaajamme omiaan. Ohjaajamme selitti mitä reittiä meidän pitäisi hiihtää missäkin ikäluokassa ja kertoi erivärisistä nauhoista reitillä. Minä poika kuuntelin korvat hörössä, kun ei muutakaan tekemistä ollut ja lähdin matkaan vuorollani, kun lähettäjä käski. Olin yhdeksänvuotiaana nuorin ikäluokassani eli alle yksitoista vee ja ryhmämme lähti viimeisenä ja minä ryhmän viimeisenä. Hiihto sujui alamäissä ja pellolla vallan mainiosti ja olin aivan haltioissani niin pidosta kuin luistostakin. Sitten tulivat ylämäet ja mutkat. Sukset irtoilivat osittain tai kokonaan turhan usein ja näin jo voittomahdollisuuksieni hiipuvan. Tulin hikisenä ja puuskuttaen korkeimman mäen päälle ja näin sieltä muiden hiihtävän ja kaukana oikealla. Katsoin sitten ihmeissäni latumerkkejä ja huomasin, että minun merkkini osoittivat vasemmalle. Hetken mietittyäni ajattelin, että yksi lysti, jos vasemmalle on suorin tie takaisin lähtöpaikalle ja kotiin, niin sinne sitten. Pienen matkan hiihdettyäni tuli vastaan kilpailun valvoja, joka kysyi, että missäs ne muut ovat ja minä siihen, että tuonne oikealle näyttivät menevän ja jatkoin matkaani. Tulin kohta voittajana maaliin eikä iloani tai saamani pokaalin loistetta himmentänyt ollenkaan se etteivät muut osanneet oikealle reitille. Siinä oli käynyt niin, että isompien ryhmä, joka hiihti meidän edellämme, kiersi pidemmän lenkin ja meidän ryhmämme ensimmäiset seurasivat heitä eivätkä huomanneet, että heidän olisi pitänyt kääntyä viirien mukaan vasemmalle eli omalle lyhyemmälle reitilleen. Mitä opimme? Fiksut pärjää, vaikkei aina niin sukset jalassa pysyisikään.

  Muisteli, Heimo Kuukkanen