Helkanuoret Ranskassa 1982

  Suur-Helsingin Helkanuoret eli tutummin Helkikset aloittelivat 70/80-lukujen taitteessa Vartiokylän koululla Anja Hinkkasen perustamana ja ohjaamana ala-asteen musiikki- ja kansanperinneryhmänä.  Aivan alussa kerhon nimenä oli Helkatytöt ja Sampsapojat, mutta Sampsapoikien vähyyden vuoksi muutettiin nimi Helkanuoriksi.  Nopeasti alun parinkymmenen oppilaan kerho kasvoi kolmeen- neljäänkymmeneen. Suurimmillaan Helkiksissä Vartiokylän koululla oli yli sata oppilasta, joilla oli oma tai lainattu kansallispuku. Satu-tyttäreni muistelee, että Kalevalan juhlavuonna 1985 oli Helkanuoria noin 150, joista noin 10% oli “kansalaisrohkeita” poikia.

  Vuodet -80 ja -81 olivat vilkasta esiintymisten aikaa; käytiin Puotila- päivillä Leijonien kutsumina ja sponsoroimina, käytiin vanhustentaloissa ja Kalevalaisten Naisten Liiton eli Helkanuorten emojärjestön tilaisuuksissa sekä tietysti liiton kesäjuhlilla ja karjalaisten kutsumina Karjalatalolla. Varsinaisia esiintymismatkoja olivat Kaustisen kansanmusiikkijuhlat v.-80 sekä Kokkolan, Ilomantsin matkat ja koulujen suurjuhlat. Ensimmäinen ulkomaanmatka oli Leningradiin 1980.
  Se, että kirjoitan paikoin me- muodossa, johtuu siitä, että Anja-ohjaaja huomasi melko alusta asti ottaa meitä vanhempia mukaan toimintaan huoltojoukoiksi. Nuorimmat lapset kun olivat alaluokkalaisia ja myöhemmin oli muutama vielä sitäkin nuorempia siskoja tai veljiä. Omalla kohdallamme Helkisten historia alkoi aivan alussa Anjan aloitettua kerhon toiminnan.  Jyry-poikamme 9v tuli eräänä päivänä koulusta ja ilmoitti ykskantaan, että hän on päättänyt liittyä koulun kerhoon, Helkanuoriin. Vuotta myöhemmin myös Satu tyttäremme 8v tahtoi mukaan samaiseen kerhoon isoveli Jyryn vastustuksesta huolimatta; “ei sinne tollasia pikkupentuja huolita”. No, huolittiin kuitenkin.
  Melko pian vanhempien osalle tuli myös osallistua kykyjensä mukaan esiintymisasujen hankintaan, sillä lainaksi saatavia kansallispukuja oli vähän. Meillä Sirpa-äiti ompeli itse molempien lasten puvut ja melko pian myös meille vanhemmille ja Jari-veljelle esiintymismatkoja varten. Jari toimi “huoltojoukoissa”

  Vuoden 1981 lopulla Anja sai tiedon, että Helkiksillä olisi mahdollisuus päästä Ranskan Bretagnessa järjestettäville kansainvälisille kansanmusiikkijuhlille vuoden -82 kesällä. Pikaisten selvitysten jälkeen vanhempien keskuudessa selvisi, että suositeltuun, enintään 25 hengen ryhmään saatiin kokoon tuo 20 lasta, kaksi huoltajaa ja ohjaaja Anja Hinkkanen. Ohjelmistoa kootessaan ja harjoituttaessaan Anja valitsi joukkoon myös pari, kolme varamiestä sairastumisten varalle, mutta aikanaan tuo varsinainen pääjoukko pääsi kokonaisuudessaan matkaan. Esiintymisissä käytiin ja kirpputoreja pidettiin matkakassan kartuttamiseksi, sillä matkan kustannukset olivat monessa perheessä iso ponnistus. Muistan ainakin yhdessä perheessä käydyn kiivaan keskustelun siitä, vastaako tyttären esiintymismatkan ja pojan jääkiekkoharrastusten kustantaminen mitenkään toisiaan, vaikka jälkimmäinen oli kuuleman mukaan jopa paljon kalliimpaa. (Voin muistaa tietysti väärinkin.) Matkakassan kokoamisen lisäksi vanhempien piti valmistaa kevyet sinivalkoiset esiintymisasut, koska villakankaiset kansallispuvut olisivat olleet liian kuumat monessa tapauksessa.     Kaikilta ei tämä työ luonnistunut, mutta talkoohenkeä löytyi osaavammilta.

  Tavallisimmin harjoitukset olivat Vartiokylän koululla, mutta loppuhiontaa varten etsittiin loppukeväästä paikkaa viikonloppuleirille. Kun muuta sopivaa paikkaa ei löytynyt tarjosimme Sirpan kanssa mahdollisuutta tulla Lopelle, Janavalon tehtaalle. Kyllä sieltä tuhannen neliön hallista muutama nurkka löytyisi harjoituksia varten ja toimistotiloja oli runsaasti yöpymiseen makuupusseissa lattialla. Työtilanne oli myös suotuisa tässä mielessä eli koneet eivät käyneet tuona viikonloppuna. Janavalo sponsoroi luonnollisesti myös muun ylläpidon. Harjoitusten tauolla rohkeimmat pääsivät Jarin 19v. ja apumiehen kyydissä avolavapakulla Ojajärvelle uimaan … ainakin kastautumaan. Nämä, Kuukkasen Jari ja Hinkkasen Vesa, olivat tällä leirillä apuhuoltajina ja yleisönä. Paras hauskuus iltapuhteella oli soitella keskenään toimistohuoneesta toiseen sisäpuhelinverkon kautta (numerolevypuhelimilla). Jotkut tulevista toimistopäälliköistä keikkuivat jo tottuneesti toimistotuolilla, jalat pöydällä. Kotiin oli myös mukava soittaa kuulumiset: “Hei, soitan täältä Janavalon toimistosta, mitä kuuluu”.

  Eräänä kauniina elokuun lopun päivänä olikin sitten Ranskanmatka kohdalla ja Vartiokylän koulun edustalta kokoontumisen jälkeen vanhempien muodostama autoletka lähti kohden lentokenttää. Lentomatka sujui mainiosti ja perillä meitä odotti bussi. Pariisiin tutustuminen bussimatkalla oli hämmästyttävä kokemus. Paikalla olivat kyllä kovasti toivotut Eiffel-tornit, riemukaaret sekä Champs-Elyseen katukahvilat, mutta Pariisi oli täysin tyhjä ihmisistä, kuin Helsinki sunnuntaiaamuna kello viisi. Oli ranskalaisten lomakauden viimeinen viikonloppu ja kaupunki oli tyhjentynyt totaalisesti. Tätä meidän Helkisporukkaamme näytti olevan kaduilla enemmän kuin ranskalaisia yhteensä.  Anjan ja meidän pelkomme Helkisten “hukkaamisesta” Pariisin keskustan vilinään unohtui välittömästi tyhjillä kaduilla. En muista mitään ongelmia lentomatkan ajalta enkä isommin muuallakaan. Pari kertaa tyttöjä eksyi määränpäässämme Bretagnessa muutamaksi yliminuutiksi karkkiostoksilleen, mutta siinä kaikki. Kaikki esiintymiset onnistuivat todella hienosti aina kaupungin kustantamia päätösjuhlia myöten, jotka pidettiin viimeisen päälle hienossa ravintolassa pormestarin ja kutsuvieraitten ja läsnäollessa.

  Pariisista, matkallemme kohti Bretagnea, liittyi myös Suomen konsulaatin väkeä, silloinen kulttuuriattasea, Mauri K. Elovainio (muistaa Tuovi). Hän kertoili matkan ratoksi mm. tarinan ensimmäisiltä Ranskan vuosiltaan, jossa hänen ja naisystävänsä taakse heidän kadulla kulkiessaan osui pari suomalaista. Nämä arvostelivat kovasti hänen vaatetustaan ja muuta tyyliään ja punastelivat tietysti kovasti hänen kääntyessään ja kertoessaan, että jotkut täällä Pariisissakin osaavat suomea. Opetus tietenkin oli, ettei pidä arvostella ääneen. Pitääkö sitten laisinkaan ?

  Meidän majapaikkamme oli St. Briacin kylässä 8 km Dinardin kaupungista, missä itse festivaalit pidettiin. Bretagnessa on lukuisia merkittäviä käyntikohteita joihin pääsimme tutustumaan. St.Malossa, Rance-joen suulla, on Mont St. Michelin luostarisaari jota verrataan antiikin maailman seitsemään ihmeeseen ja jonne piti muistini mukaan kahlata, kun vuorovesi oli niin korkealla. Sitten oli Cap Fréhel’n majakkasaari, Dinan vanhakaupunki sekä Bretagnen vuorovesivoimalat St.Malon lähellä, joista on vuosikymmeniä saanut vihreää sähköä.

  Paikalliset olivat myös kovasti ystävällisiä ja englannin kielellä pärjäsi oikein hyvin tässä osassa Ranskaa. Eräänä iltapäivänä useampikin Helkis pääsi vierailulle paikallisten koteihin ja se oli heille hieno kokemus. Meillä oli myös aivan yliverto bussikuski Alan, joka esitteli matkan aikana perheensä: vaimonsa sekä lapset Severinnen ja Davidin (muisti Tuovi) ja lauloi paluumatkalla Pariisiin “Alanin laulun” vähän painostettuna, kun oli itse tilannut niin monta laulua Helkiksiltä. Paikallis-oppaanamme toimi nuorimies Francois, Franssu tutummin. “Muutamia esiintymisiä oli katsomassa myös joitain paikallisia pärinäpoikia eli Pascal kavereineen, joihin taisi suomalainen tyttökauneus vedota. Hehän ajelivat joinakin iltoina meidän bussimme perässä iltaesiintymisistä aina majapaikan porteille asti. Siihen se kiinnostus onneksi jäi!”, muisteli Ulla matkamme kuvia selatessaan.

  Paras ruokailutilaisuus oli majapaikkamme tarjoama viimeinen päivällinen, jossa paikallisia ja tuoreita sinisimpukoita sai syödä lähes mielin määrin. Se taas johtui siitä, että kaikille oli varattu noin kaksikymmentä isoa simpukkaa per henkilö, mutta onneksi tytöt hieman kursailivat, joten me pojat söimme loput. Itse kehuin syöneeni jo 80, kun Jyry pisti paremmaksi Svenssonin Petterin kanssa ja söivät sata mieheen. Myös ihka eläviä ostereita oli tarjolla yksi per nenä, mutta niitäkin saivat pojat syödä useamman edellisestä syystä. “Taisi moni maistaa niitä siellä ensimmäistä ja ehkä viimeistäkin kertaa…” muisteli Ulla ja jatkoi: “Eräältä päivälliseltä muistaakseni Iiu ja Anu jäivät kerran majapaikkamme vessaan lukkojen taakse, kun me muut olimme jo matkalla ranskalaisten lihapatojen ääreen. Pääsivät kuitenkin ajoissa ulos ikkunan kautta kiipeämällä”. ( Huolimattomia huoltajia vaiko vain laskutaito hukassa, kommentoi Heimo tähän mokaan). Olisiko ollut saman päivän ilta, kun meillä oli pyjamahipat majapaikassamme. Parasta tietenkin oli se, että myös pojat osasivat tanssia.  Jotkut jopa tyttöjen kanssa vähän painostettuina. Heimo-“setä” tanssi ihan vapaaehtoisesti Pariisiin asumaan eksyneen, Tuovin serkkutytön, Leila Rantasen kanssa. Jotain tanhua ainakin harjoittelimme ja Sirpa-“täti” valmisteli tietysti samaan aikaan iltapalaa kaikille, -kuinkas muuten. Saattoi olla myös samainen ilta, kun nukkumaanmenosta ei tahtonut tulla mitään. Mekkala jatkui lukuisista sanomisista huolimatta aamuyölle ja vasta “vanhan” alikersantin hirvittävällä komentoäänellä karjaistu “HILJAISUUS” tehosi. Saatoin ladella ehkä joitain uhkauksiakin, mutta onneksi en muista enää. Toivottavasti eivät muutkaan.
 Bretagnessa ryhmällä oli useita esiintymisiä. Minulle mieleenpainuvin taisi kuitenkin olla heti alkuun pidetty kirkkokonsertti Saint Enogat’n kirkossa, jossa kaksikymmenpäinen kuoromme lauloi mm. Kari Rydmanin laulun, Niin kaunis on maa ja esitys päättyi Finlandiaan, kuinkas muuten. Jotain kosteaa kävi silmänurkassa vieläkin, kun kuuntelin tuon yli 30 vuotta vanhan nauhoitukseni näitä kirjoitellessani.

  Suurlähettiläs Aarno Karhilon Gala-illassa paikallisella kasinolla esiintyi Helkisten lisäksi pianotaiteilija Liisa Karhilo.  Esityksiä oli myös Dinardin markkinatorilla, St. Enogatin ulkoilmalavalla, vanhainkodissa, Dinardin rantabulevardilla ja Republique-aukiolla. Päiväesiintymiset villaisissa kansallispuvuissa Ranskan syyshelteissä olivat välillä aika tukaliakin, mutta mehän esiinnyimme myös niissä keveämmissä sinivalkoisissa edustusasuissa välillä, muisteli Ulla tässä kohden.

  Yksi ainoa onnettomuus meille sattui paluumatkalla aivan viimeisenä iltana majapaikassamme Pariisissa, kun yksi pojista esitteli toisille kansallispukuun kuuluvaa pikkupuukkoa. Hän vetäisi sen esiin tiukasta tupesta laajassa kaaressa ja Satu tanssiessaan Helenan tamburiinin tahdissa tyttöjen joukossa, kääntyi vahingossa suoraan päin. Puukko teki syvän haavan olkavarteen. Satu ei itse edes heti huomannut tapahtunutta, mutta sitten veri tuli läpi valkoisen kansallispuvun paidan ja kova häly asiasta alkoi. Olin itse sitä mieltä, että haavaan riittäisi pelkkä tiukka side, mutta arvelut haavan syvyydestä ohittivat mielipiteeni ylivoimaisesti. Osoittautui olleen parista millistä kiinni hengenlähtö eli ettei terä ollut osunut suoneen. Sairaalaan päästiin lopulta ambulanssilla, kun useaan sairaalaan oli soiteltu ja niissä sitten palloteltu, että mikä niistä tällaisen lapsipotilaan ja ulkomaanelävän ottaa ristikseen. Paikalle osui tuossa majapaikassamme myös herrahenkilö, lääkäri, joka puuttumatta kovin aktiivisti haavan hoitoon, lähti mukaan sairaalaan tueksi Sirpalle ja Sadulle. Ambulanssin tultua Sirpa- äidin tunnot olivat kovasti ristiriitaiset, kun ensiapulääkäri muitta mutkitta leikkasi melko suuritöisen kansallispuvun paidan hihan halki operaatiota varten. Kaikki päättyi kuitenkin lopulta hyvin, mutta tuossa majapaikassamme etsimme pitkään toisena osapuolena ollutta poikaa, joka lopulta löytyi kovasti peloissaan poikien WC:stä. Koitimme lohdutella parhaamme mukaan ja vakuuttaa, ettei se ollut hänen syytään. Hän ei kuitenkaan jatkossa enää halunnut pitää puukkoja kansallispukunsa kanssa.
    Kotimatka sujui myös hyvin rauhallisesti, sillä koko poppoo nukkui puolen matkaa sikeästi niin bussissa kuin lentokoneessakin. Matkalla olivat mukana: Antti, Anu, Helena, Iiu, Johanna, Jyry, Kai, Kirsi, Kirsti, Laura, Mervi, Mika, Outi, Petteri, Päivi, Riikka, Sari, Satu, Tuovi ja Ulla. Ohjaajana Anja Hinkkanen ja huoltajina Sirpa ja Heimo Kuukkanen. Matka toteutui välillä 28.8. -7.9.1982 (Ullan muistiinpanot)

  Anja-opettajaa on kiittäminen näin vielä jälkeenpäinkin niin hyvästä ohjelmistosta ja ohjauksesta kuin todella pätevästä opastuksesta ja kaikista matkan järjestelyistä. Kiitos.

  Kirjoitteli, Heimo Kuukkanen

  Lämmin kiitos tekstisisällön oikeellisuuden vaalijoille sekä yksityiskohtien muistajille ja täydentäjille, jossa kunnostautuivat merkittävästi Tuovi, Ulla ja Satu. Mikään ei kuitenkaan eikä koskaan ole täysin valmista, joten lisäyksiä ja korjauksia saa lähettää, jos siltä tuntuu tai muuten vaan muistuu. Toivoo: Sama    P.S. Tapahtumista on nyt kuitenkin jo yli 40-vuotta, joten muisti voi tehdä jo tepposet kelle vaan.

  P.S. Ranskalaisten vastavierailu tapahtui noin puoli vuotta myöhemmin, kun saman kokoinen nuorisoryhmä tuli Suomeen meidän vieraiksemme. Mutta siitä on sitten ihan oma tarinansa.

Konsertti St. Enogatin kirkossa Ranskan Bretagnessa

Harjoitukset Janavalon tehtaalla Lopella