Heiskan kanootti

Yksi niitä surullisen puolen tarinoita.

Keväällä, jäiden lähdettyä -58, keksimme Häkkisen Sepon kanssa hankkia kanootin, kun Häkkisten silloisella vuokralaisrouvalla oli tietoa halvasta käytetystä. Kävimme sitä katsomassa Trutholmenin saaressa tämän rouvan kanssa ja kurjaltahan se näytti, mutta runko ja rimoitus osoittautui terveeksi. Hinnan sain tingittyä kukkarolleni siedettäväksi, muutamaan kymppiin, sillä Seppo ei voinut osallistua rahoitukseen. Kanootinraato kuskattiin vuokralaisen moottoriveneellä Vartiokylänlahden mattorantaan ja sieltä käsikärryillämme Käätypolku 8:n pihalle remonttia varten.  Kuukauden päivät sitä sitten yhdessä korjasimme. Suurensimme yhden hengen kanootin kahden istuttavaksi, kun  kantavuus taatusti riitti kahdelle meikäläiselle luuviululle. Uusi kangas ja moninkertainen lakkaus ja raadosta paljastui pikku hiljaa tosi sulavalinjainen viisi ja puolimetrinen kilpakanootti. Kontulan suolle raahasimme sen koeuittoon isolla porukalla kantaen niinkuin tapana oli ja kokeiltiin siellä kyytiin istumistakin. Kaikki osallistujat ja pari ulkopuolistakin olivat läpimärkiä ja mudassa, kun lampsimme takaisin Käätypolulle. Kanootti oli siis tosi kiikkerä, kilpakanootti kun oli.

(Olin mukana kun Heimo yritti eskimokäännöstä siellä Kontulan turvealtailla. Tuli puolikäännös. (Hannuveljen välikommentti))

Seuraavassa viikonvaihteessa eli 8.6.-58 päätimme Sepon kanssa tehdä retken Trutholmenin saarelle, jossa Häkkisten silloisella vuokralaisella ja kanootin meille välittäneellä rouvalla oli lomapaikka. Matkaa oli karttamme mukaan noin 25 km ja kun sovimme, että melomme pitkin rantoja turvallisuuden vuoksi, niin matkaa laskettiin syntyvän ehkä 30 km suuntaansa. Kanootin rakentelun lomassa kävimme läpi turvallisuusohjeita keskenämme ja pääsääntöjä oli, että vain uima-asuisena melotaan ja kaikki varusteet pidetään kanootin sisäpuolella. Takit, farkut ja saappaat olivat ehdottomalla kieltolistalla, koska niiden kanssa ei voinut uida. Sekin tuli kokeiltua koeuittoreissulla Kontulassa ja todeksi havaittiin eli todella raskasta oli uinti ohuissakin vaatteissa.

Aamuvarhaisella liikkeelle. Meillä oli korkista muotoillut ponttoonit turvavarusteina kanootin kyljissä, mutta ei niiden kanssa lopulta voinut meloa. Aallot osuivat niihin satunnaisesti ja ne olivat kaataa meidät useamman kerran. Purimme virityksen pois erään saaren rannassa ja matka jatkui nyt nopeammin, mutta vettä alkoi tulla tuulen yllyttyä istuma-aukon suojakankaan raoista sisään, kun aallot tulivat kannelle ja lisääntyvä vesi sisällä alkoi hermostuttaa. Kävimme taas eräällä luodolla tyhjentämässä kanootin ennen viimeisen avoimen selän ylitystä ja matka jatkuisi tästä nyt suoraan perille. Luodon kivikoista löysimme muutaman haahkan ja lokin pesän joista söimme munat pahimpaan nälkäämme.  Lokit tosin ilmaisivat rääkyen ja hyökkäillen haisevan vastalauseensa.  Haahkat lensivät pesältä kohti häiritsijää peräruisku auki ja sieltä tuli sitä itseään suihkeena. Pikaväistö pelasti, kun osasimme jo ennakoida tätä tapaa.

Aallot kasvoivat nyt avoimella selällä ja kanootin yli tuli jo joka toinen niistä. Vesi oli +6 asteista ja takapuoli oli jäässä molemmilla. Kun vettä tuli enemmän sisään, niin kanootti kulki syvemmällä puhkoen hienosti laineet ja matkanteko nopeutui. Oli se silti tosi iso helpotus, kun viimein kanootti karahti Trutholmenin rantaan jossa oli teevesi vastaanottajallamme hetkessä kuumana. Kaatoipa rouva vielä kohtuullisen lorauksen punssiakin joukkoon paleleville alaikäisille melojille. Paluumatka sujui samoissa merkeissä kuin menokin, mutta nyt oli myötätuuli ja se helpotti matkantekoa. Hutivedot tosin lisääntyivät, kun aallon pohjat olivat nyt entistä syvempiä ja pari kertaa oli kaatuminen aivan liian lähellä.

Illansuussa rantauduimme vanhaan mattorantaan ja piilotimme kanootin kaislikkoon. Seppo kyseli, että voisivatko he kaverinsa Reiman kanssa käydä viikolla harjoittelemassa ja minä lupasin. Varoittelin poistumasta rannan välittömästä läheisyydestä, sillä molemmat pojat olivat todella huonoja uimareita ja vesi oli reilusti alle kymmenasteista Vartiokylänlahdellakin.  Seppo lupasi toimia sopimiemme sääntöjen mukaisesti.
Seuraavana päivänä eli 9.6-58 tulin töiden jälkeen suoraan kotiin ja poikkesin heti Häkkisille kyselemään mitenkä päivä oli mennyt ja olivatko olleet melomassa. Saima Häkkinen oli kotonaan kovasti huolissaan, kun Seppo ei ollut kotona hänen töistä tullessaan, niinkuin he olivat sopineet aamulla. Juttelimme siinä niitä näitä ja arvelin kyllä ääneen mistä puhetta oli ollut eilen. Saima ei tiennyt asiasta mitään ja hermostui nyt kovasti.  Minä sanoin poikkeavani saman tien Mäkisillä kyselemässä,  jos heillä olisi parempaa tietoa pojista.  Ei ollut.  Ajoin fillarilla mattorantaan katsomaan ja totesin kanootin olevan poissa ja kyseltyäni matonpesijöiltä joku muisti nähneensä poikien lähdön aamulla. “Mutta takaisin en ole nähnyt heidän tulevan”. Ajoin takaisin Mäkisille, jonne Saimakin oli jo mennyt. Sanoin, että pari paikkaa tulee mieleen missä pojat voisivat olla eli Vartiokylän lahden pohjukka ja Vikkullan lahti Kallvikin niemen toisella puolella. Sinne on vesitse 20 km ja matkan pituus on voinut yllättää melojat.  Mäkiset olivat jo soittaneet poliisille ja kyselleet, jos poliisille olisi jotain ilmoitettu.

Reiman isä antoi Reiman mopon käyttööni, että selviäisin kierroksestani mahdollisimman nopeasti. Ajoin heti Vartiokylänlahden pohjukkaan ja kun siellä ei mitään näkynyt pudottelin Mustavuoren läpi polkuja pitkin Vikkullan lahdelle.  Ei jälkeäkään pojista. Palasin takaisin Mäkisille ja sinne oli kerääntynyt jo paljon huolestuneita naapureita ja melkein samassa poliisista soitettiin, että Ison Villasaaren edustan merenselältä oli löytynyt kuvausta vastaava kanootti kumollaan.  Vaatteita, pari melaa ja isoja vesilinnunmunia joka puolella ympärillä. Rantaan oli niiltä main lähes 500m joka suuntaan. Joku mökkiläinen Villasaaresta oli luullut kuulleensa avunhuutoja, mutta sille puolelle saarta päästyään ei enää kuulunut eikä näkynytkään mitään. Löytäjät olivat Vartiokyläläisiä, isä ja poika kotimatkallaan töistä ja minun piti heti lähteä mattorantaan tunnistamaan kanootti. Helppo tunnistus, vaikka itku kurkussa.

Kosan kanssa haimme kanootin pois rannasta seuraavana iltana. Sen jälkeen en sitä pariin vuoteen käyttänyt. Muistaakseni Reiman ruumis löytyi noin kolmen viikon ja Sepon vasta parin kuukauden kuluttua. Molemmilla oli ollut nahkatakit päällä ja saappaat jaloissa, aivan vastoin sopimiamme sääntöjä.  Luulin näkeväni Seppoa kaupungilla aina kun vähänkin samantyppinen poika vilahti näköpiirissä – vielä hautajaisten jälkeenkin.  Ystäväni Vakkalan Erkki, nyt jo edesmennyt hänkin, kertoi jokin aika sitten  nähneensä tapahtuman jälkeen unia joissa Reima hyvin todentuntuisesti vakuutti Sepon heiluttaneen kanoottia kiusallaan ennen kaatumista.  No, unet ovat unia ja näyt näkyjä, lopullista totuutta tapahtumien kulusta emme saa koskaan tietää, mutta jonkinmoinen tyhmänrohkeus tuossa vaikutti varmaan osaltaan.

Kirjoitti: Heimo Kuukkanen.

Hyvin samantyylinen kanootti on minulla nytkin, mutta hieman lyhyempi ja leveämpi kuin tarinan kilpakanootti. Tämä nykyinen pysyy kohtalaisesti tasapainossa kun istuu keskellä, mutta tuo tarinan kilpakanootti oli kuin polkupyörä, piti olla liikkeessä ja/tai pitää melalla tarkasti tasapainoa. Kuvassa olen tyttärenpoika Rekon kanssa melomassa  v.2009.