Heimo-Vaijan tarinoita

  HEISKAN  POMMIT

  Pommierä nro 1
  Tarina liittyy vanhempieni omakotitalon rakennusvaiheisiin Helsingin Vartiokylässä vuodelta -52.  Talon rakenuspaikan keskellä oli sellainen neljän- viiden kuution kivi. Vajaat pari metriä joka suuntaan, mutta pyöreähkö ja umpigraniittia. Se piti paloitella ja käyttää sitten tietysti rakentamisessa raaka-aineena.
  Isä-Viljo osti laatikollisen kantopommeja, 100-300-500g (Forsiittipommeja), niihin sytyttimet eli nallit  ja tulilankaa. Viralliseksi ampujaksi sopi hyvin eno Olavi, joka oli kivityömiehenä kaupungin työmailla. Ongelmaksi muodostui sellainen seikka, että eno-Olavi ei ollut koskaan nähnytkään moisia pommeja. Kaupungin työmailla kun porattiin käsin tai koneella reikä kiveen ja sinne pantiin dynamiittia pötkö tai useampia, peitettiin suojatäkkäyksin ja huudettiin, että “ampu tulee”.  Ja sitten se ampu tuli.

  Nämä forsiittipommit tai kantopommit, joiksi niitä myös kutsuttiin olivat muovikuorisia, ruskeita ja hieman keraamista kukkaruukkua muistuttavia muodoltaan, matalampia vain.  Toimintatapa oli, että kartion yläpäässä, kapeassa osassa oli nopea aloituspanos ja loppu hitaanpaa massaa.  Nalli eli sytytin laitettiin vain puoliksi massan sisään ja silloin saatiin paras tulos.  Tämä järjestely aiheutti suunnatun räjähdyksen kohti levenevää pohjaa ja siis sitä räjäytettävää kohdetta, kiveä tai kantoa. Kantoja näillä räjäytettäessä pommi asetettiin yleensä kannon alle, jolloin se saatiin irti maasta joko kokonaan tai paloina.  Älkää kokeilko, jos naapureita on alle 200-metrin päässä ja mieluimmin ei sittenkään. Ne ikkunat !!! 
  No, luimme me, Heimo 11v. Ja eno-Olavi n.30v:n  kanssa käyttöohjetta. Siinä luki: “asetetaan alassuin tasaiselle alustalle ja katsotaan oikea panoksen koko allaolevasta taulukosta”. Katsoimme taulukosta ja valitsimme yhteistuumin 300g:n panoksen, kun viereisen Ahlroosin talokin oli niin lähellä eikä kaukana Karienkaan talo. Kinnarien taloa ei vielä ollut. Tasaista alustaa ei karkeasta graniittipinnasta meinannut löytyä, mutta keksimme keinon: sipaistaan savea karkeaan kiven pintaan, niin siitä se tasoittuu. Sitten vaan täkkeet (räjäytyssuojat) paikalleen, nalli kantopommiin tulilankoineen ja minä juoksin naapureihin huutelemaan, että ikkunat ja ovet auki, kohta paukkuu. Kanto- eli forsiittipommissa oli sivuvaikutuksena melkoinen ilmanpaineisku, joka pyrki rikkomaan suljetut ikkunat. Tulilangan sytyttämisen jälkeen juoksimme kesämökin taakse suojaan ja sitten paukkui. Housun puntit lepattivat meillä mökin takana ja taivaalle nousi tuhannen tuhatta risun ja lankunpätkää leviten pitkin naapuriston tontteja. Karien kanalan ikkuna hajosi, kun sitä ei oltu saatu auki ja Kairavuon talon katolle yli 50-metrin päähän putosi lankun pätkä rikkoen tiilen. Yllättävän pienin vahingoin siis, kun meillä ei ollut käytettävissä niitä ammattilaisten suojamattoja.

  Kun housut lakkasivat tutisemasta ja naapurien kanssa oli  sovittu, että se joka rikkoo, se maksaa eli Viljo-isä.  Sitten vaan uutta putkeen. Mietimme tovin syytä moiseen vahinkoomme ja tulimme siihen johtopäätelmään, että savea ei olisi saanut laittaa alle. Eno-Olavi sanoi, että jos annettaisi olla kunnes se Vili tulee, mutta minä en antanut periksi. Olavi eno oli hyvin rauhallinen ja sopuisa mies ja minä taas en. Illalla kiven piti olla paloina ja olihan se sitten jo melko pieninä, kun opimme oikean tekniikan. Pommin pohjasta poistimme pahviläpyskän ja iskimme sen voimalla vasten kiveä. Nyt forsiittiaines mukautui kiven pintaan ja rösöinenkin kivi sai ”tasaisen kosketuksen” forsiittiin. Naapuritkin tottuivat parissa päivässä “ampu tulee” huutoihin eivätkä hermostuneet, kun taivaalta ei enää satanut pölkynpätkiä.

  Pommi nro 2
  Tarina liittyy samoihin kantopommeihin, mutta nelisen vuotta myöhempään aikaan. Pommeja oli vielä jäänyt jäljelle rakennusajalta ja isä-Viljo päätti hävittää ne pois kuleksimasta ja vaaraa aiheuttamasta. Eräänä iltana hän koppasi pahvilootan kainaloonsa ja lapion toiseen käteen lampsien saunan taakse. Saunan takana oli kompostin vieressä sopivan pehmeää maata ja siihen hän ne hautasi kaikkineen päivineen.  Se oli sen ajan tapa hävittää ongelmajätteet, kun ei ollut Kivikon Kierrätysasemaa ja ongelmjätekonttia. Yöperhosia pyydystämässä ollut Heimo-poika sattui näkemään tapauksen, arvasi kaivelun syyn ja ennen aamua oli arvokkaat tarpeet pelastettu parempaan käyttöön.

  Parempi käyttö sattui kohdalle, kun rakettiremmi: Heimo, Seppo ja Kosti huomasivat kiusallisen piirteen Huntutien varrella olevan ruutanalammikon ominaisuuksissa. Se oli varmaan liian matala. Mutta ei hätää. Yksi kantopommi oli 500 grammainen joka oli varsin sopiva tuon lammen syventämiseksi. Lampialue oli siinä Huntutien päässä joka päättyy Riskutiehen, nykyisten Huntutie 13-17 talojen kohdilla. Vakkalat eli Kosti asui siitä reilu sadan metrin päässä eikä siis voinut osallistua varsinaiseen räjäytykseen, mutta oli hengessä mukana ja pihalla isänsä ja veljensä Erkin kanssa marjapensaita leikkaamassa. Heimo-poika rakensi pommin muovikassista ja pani kiven painoksi. Tulilanka vähän ulos pussin suusta, narua ja sulaa mehiläisvahaa tiivisteeksi Kostilta, kun heillä oli niitä mehiläisiä ja sitten lammen rannalle kuulantyöntöasentoon.

  Yleisönä oli tuttu rakettinäytösyleisö eli noin 15 kulmakunnan pikkupoikaa. Joskus osui joukkoon jokunen urhea tyttökin. Häkkisen Seppo raapi tikkuja ja kädet vapisi niin, että vasta kolmas sytytti tulilangan. Sitten minun piti laskea kymmeneen, että lanka ehti varmasti palaa kyllin pitkälle ettei sammuisi veteen upottuaan: ….yhdeksän, kymmenen, työntö ja plums. Hienosti lensi ja ihan oikeaan kohtaan. Jäin rannalle katsomaan mitä tapahtuisi ja sitten tapahtui. Mahtava järähdys, maa keinahti ja lampeen syntyi reikä. Vedet näyttivät painuvan kohti reiän keskustaa, mutta äkkiä syy selvisi: Valtava vesipatsas nousi lammesta suoraan ylös puiden latvojen tasolle imien veden lammen reunamilta ja alkoi levitä sienen lailla ympäristöön. Minua vietiin ja jalkoja oli alla tosi tiheään hetken aikaa ja silti kuravelli ehti vielä osuakin paikka paikoin.

  Kostilla oli hermot pinnalla kotipihallaan ja kun mahtava kumaus sitten kuului ja maan tärähdyskin kuuleman mukaan tuntui, hän katsoi lammelle ja näki puiden yläpuolelle nousevan mutasienen. Onneksi isä-Vakkala katsoi ensin väärään suuntaan ja kun katseensa kääntyi oli kurapilvi jo hävinnyt. “ Mikä se oli”, kysyi isä-Vakkala. “ En minä vaan tiedä ”, vastasi Kosti. “Mistähän se mahtoi kuulua”. Asia ei antanut tällä kertaa aihetta enempään.  Kostin hermoilu johtui tämän isä-Vakkalan erittäin jyrkän kielteisestä kannasta meidän rakettiremmimme puuhailuihin. Niistä lisää muissa tarinoissa: Ruutia ja raketteja- osastossa.

  Pommi nro 3
  Kantopommeja oli vielä yksi jäljellä. 300- grammainen.  Sille piti keksiä jotain käyttöä ja se sopikin sitten erään rakettinäytöksen loppupaukuksi Kontulan suolla.
  Kontulassa on siinä  silloisen suon laidalla vieläkin tämä meidän silloinen kokeilukohteemme jonka kyljessä nykyään  lukee, että se on Kontulan asuntoalueen peruskivi. Me vähän muotoilimme sitä. Siellä nykyisen Keinutien puolella oli sellainen rumentava kieleke ja sen poistamiseen sopi hyvin tuon kokoinen panos.
Kun rakettinäytös oli päättynyt, löimme pommin kiven kylkeen, tukikeppi alle kielekkeen alapuolelle, että panos pysyi kiinni ja sitten tulta perään ja katsomo vastakkaiselle puolelle metsikköön. Komeasti lähti kieleke. Ei juuri mitään lohkareita jäänyt ympäristöön. Kaikki lensi pitkin suota. Yleisöllä oli jännää. Niin oli meilläkin.

  Pommi nro 4
  Se ei oikeastaan enää ollutkaan Heiskan pommi, vaikka materiaalit hommasinkin.  Oli näet kesällä -56 tarttunut Roihuvuoren alueen rakennustyömailta pari irrallista pötköä dynamiittia hihaan huolimattomien louhijoiden jäljiltä. Mitäs jättävät lojumaan pitkin kallioita. Ovat vaarallisiakin, jos vaikka ymmärtämättömät lapset saavat käsiinsä. Liitin ne tulevien tarpeitten varalta salaiseen varastoon kellarissamme olevan painesäilön taakse.
 
  Ne alkoivat sitten jossain vaiheessa talven pakkasilla kuumottaa oudosti hyppysiä, mutta ihme kyllä, ei minun, vaan Kosan. Hän tahtoi välttämättä testata, että pitääkö paikkansa väite, että dynamiitti olisi hyvin räjähdysherkkää pakkasella. Mietittiin ensin testipaikkoja ja siihen tarkoitukseen valittiin Mustavuoren vallitukset, jotka tosiasiassa ovat osa sitä Helsingin historiallista vallitusketjua. Odotettiin sitten pakkasia ja siihen maailmanaikaan niitä tuli ja oli. Sopivana viikonloppuna matkaan lähti rakettiremppa: Seppo, Kosti ja Heimo.
  Ensin raivasimme 4-5 metriä syvän kuilun pohjalle kivipaaden lumesta vapaaksi ja sitten oli Kosan asia toimia heittäjänä. Heitto lähti, osui hyvin kiveen, mutta pötkö oli ilmeisesti liian lämmin povitaskussa kuljetuksen jäljitä, kun se vain hajosi muutamaksi palaksi. Mietittiin jatkotoimia. Olisiko fiksua pistää pötkö paadelle ja tiputtaa kivi päälle?  Pistettiin. Ei mainittavaa edistystä. Vain pieni terävä kajahdus, josta saattoi tulkita jonkin osan dynyä jääneen kiven alle.  Nyt piti keksiä parempi idea.  Otettiin se toinenkin, nyt jo jäätynyt pötkö ja pantiin samaan kasaan kivelle ja taas Kosa melko isoa kiveä tiputtamaan. Hän meni mahdollisimman lähelle rinteen reunaa, heitti ja osui.  Sitten tapahtui. Terävän pamahduksen jälkeen kiveä, lunta ja soraa lensi taivaan täydeltä montusta ylös. Kosti roikkui pölyn laskeuduttua muutaman hentoisen koivunoksan  varassa rinteessä, josta sora oli alkanut valua alas louhikkoiseen monttuun. Pelastimme Sepen kanssa sankarin viime hetkellä.
Opetus: Räjähtää se pakkasessa, joskus ilmankin.  On tullut koitettua sekin: kun pistää palan dynyä ruustukin (ruuvipenkin) päälle ja lyö vasaralla, niin vasara lentää seinään ja kopsahtaa siitä päähän ja äiti tai isä tulee huutamaan pahoja juttuja.  Älkää kokeilko kotona!  Eikä mielellään pihallakaan, sillä jos lyöt sitä dynyä kiveä vasten sillä vasaralla, niin saat siruja silmiisi tai vasaran päähäsi. Käytä ainakin suojalaseja ja kypärää 😉

  Nykyään en minäkään, pienen ikäni räjäytellyt ”ammattimies”, saa helposti tai ollenkaan lupaa näihin louhintamateriaaleihin. 50-70-luvuilla sain poliisin luvalla, pätevällä syyllä ja kun saatoin osoittaa hallitsevani tonttia, jolla aioin ampua, muistaakseni  kerralla 100 nallia ja 10-20kg aniittia, dynamiittia tai näitä forsiittipommeja.  Silloin meihin ihmisiin luotettiin. Ei enää ja ehkä syytä onkin.  Olen tähänastisen 70-vuoden aikana räjäytellyt reilut 300 paukkua tai ainakin sen verran on mennyt nalleja. Itse ostin nuo 200 ja isäni monttuun kätkemiä oli useampi kymmen. Sähkönalleja on myös mennyt kymmeniä, viimeiset vuosina 1978-1979.  Nyt pitäisi istua viikko koulutuksessa, että saisi edes ”harjoittelijan” paperit. Tyhmää 🙁

Kirjoitti: Heimo Kuukkanen