Heimo-Vaijan tarinoita

  Ensimmäinen autoni oli v.-60  naapurimme Karin Soikan vanhemmilta ostettu Standard Vanguard farmari, vuosimallia joku 1945.  Se oli  ekoauto vain siltä osin, että sen moottoritilassa pesi västäräkki ja peräkontissa hiiriperhe. Vankku olisi kuluttanut bensana nuoren miehen kuukauden tilin  parissa viikossa, mutta onneksi se ei käynnistynyt läheskään joka päivä jolloin myös rassaamista eli hyödyllistä arkiliikuntaa riitti iltapuhteiksi.

  Tuli sitten talvi ja piti päästä  urheiluseuramme Mellunkylän Kontion majalle suunnittelemaan joulujuhlaa, mutta sattui paha keli peilisileille ja nastattomille renkaille, mallia “sileston”. Vesiliukas jää oli kuperaksi muotoutuneena  paikallisen Helytien päällä ja siinä Huntutien risteyksessä sitten Vankku valui sivuttain ojaan. Kiire kun oli, jätin Vankun ojaan ja lähdin juosten Kontion Majalle. Paikalla olleille pikkupojille hihkaisin, että jos Vankku on illalla tiellä, niin tarjoan kokikset Sibakoffin baarissa.  Palatessani Vankku oli tiellä ja koko talkooporukka odotti kieli pitkällä kokiksia. Ei siinä mikään auttanut, luvattu mikä luvattu ja niin Vankkuun pakkautui sen ja oman historiani suurin porukka eli kolmetoista henkeä, keski-ikä 10v. Oli hyvä ettei paikallispoliisi Mattila nähnyt. Arvaatteko olimmeko kuulleetkaan turvavöistä? Kysymys: miten Vankkuun mahtui 13 hlöä+kuski?   Vastaus: Päällekkäin, limittäin ja lomittain. Sanoin pojille, että “jos poliisi näkee, niin painakaa päänne alas”. “Minne” kyseltiin kasasta.  Juuri ennen armeijaan menoa sain Vankun myytyä jollekin kovasti tarvitsevalle. En maininnut ostajalle eko-ominaisuuksista ja västäräkkikin pesueineen oli jo varmaan etelän lämmössä.

  Armeijan jälkeen v.-62 menin Helkaman TV-huoltoon töihin ja sain alleni Goggomobil Isar 700- pakun. Se oli Vankkuun verrattuna mahtava peli kaikin puolin paitsi talvirenkaat, jotka olivat lähes yhtä onnettomat. Helkamat tosin omistivat myös Konelan eli mm. rengasfirman, mutta eihän suutarin lapsilla kenkiä jne.  Helytien alussa, siinä heti Kiviportintien kohdalta tiukasti  käännyttäessä, oli jyrkkä mäki herrasväki Louhiston kohdalla ja siitä ei sitten liukkailla keleillä Goggo meinannut millään päästä ylös, mutta sitten keksin keinon. Otin vauhtia Kiviportintieltä ja ajoin perä edellä ylös näitä nykyisiä etuvetoisia matkien ja niin se sitten onnistui.

  Goggolla tehtiin myös toinen tempaus Hannu-veljeni ja naapurinlikka Soikan kanssa (se oli melkein kuin isosysteri puoli vuotta vanhempana). Sattui luminen talvi ja teidenvarsien hanget olivat metristä puoleentoista korkeat. Hannu se taisi keksiä, että voi kun pääsisi harrastamaan lumihiihtoa, niinkuin jotkut kesällä vesihiihtoa. Ei siinä mitään ongelmaa minun mielestäni ollut. Köysi kiinni vaan takapuskuriin ja suksihenkilö hinaukseen. Nyt oli auton alle saatu jo “hankirenkaat”, joissa oli hyvä vetopito, mutta onneton sivupito. Siinä sitten viilletettiin Lenkkiä ympäri (kolmen tien muodostama lenkki n.600m) useampi kierros kunnes ikävä mies, paikallispoliisi Mattila naapurista, puuttui peliin. Ei hänkään pahasti, kunhan heristeli ohiajaessamme sormeaan ja se riitti sillä erää.  Ehti siinä silti Soikkakin, tuo urheilullinen tyttölapsi,  muutaman kierroksen saada Goggokyytiä ja ehkä jokunen muukin.  Joku iltayö tuon jälkeen harrastimme vielä Sirpankin kanssa tuota hurjuutta ja Sirpa veteli Goggolla vielä ilman ajokorttia. (Oli se jo haussa)
  Kurkkaa: https://www.heimovanhin.fi/vesihiihtoa-lumella-1962/

  Vuonna.-62 ostimme perheemme ekan oman auton. Se oli NSU Prinz 600 eli moottori 600cm3 ja saman verran painoa eli noin 600 kg. Hieno, tuliterä, saippualaatikko- mallia ja pakko oli ostaa, kun olin perustanut oman TV- ja radiohuoltofirman nimellä T:mi H.Kuukkanen. Ajelin sillä huoltoajoja Helsingin ympäristössä Kirkkonummea myöten ja juuri siellä Kikkonummen reissulla 1963 marraskuussa tuli paha kämmi. Asiakkaille oli juuri TV-antennit asennettu ja pari apumiestä piti sitten illan hämärtyessä  paluumatkalla heittää kylille. Tiet olivat aivan lumettomat ja kuivat, mutta pakkasta oli kymmenkunta astetta. Tulin sellaista reilua kuuttakymppiä mutkaan, jossa kalliolta oli valunut laaja jääpeite tielle ja sen nähtyäni ehdin vain hihkaista miehille, että “pitäkää kiinni (silloin ei ollut turvavöitä), nyt mennään”. Ja niin mentiin. Ensin puoli vaakakierrettä pyörillä, sitten takapyörän pudottua tieltä ojaan täyskierre katon kautta pituusakselin ympäri ja pyörilleen metsään noin kymmenen metriä tiestä. Kun rytinä oli vaimennut, kyselin vaivihkaa, että kuinka oli kunkin käynyt. Ei mitään kummallekaan sanoivat. Myöhemmin selvisi, että toiselta oli murtunut pari kylkiluuta. Ihmeteltiin siinä aikamme ja arvioitiin vaurioita: Etu- ja takaikkunat olivat kadonneet, oikea etupyörä oli aivan kaksinkerroin auton alla, katto ja etukulma pahasti lytyssä. Lähempi tarkastelu fikkarin valossa paljasti vanteen vääntyneen niin ettei etupyörä päässyt edes pyörimään. Sain vaihdettua vararenkaan alle ja silloin selvisi, että pyörä pyörii ja ohjaus on kohdallaan, mutta pyörä on silti kallellaan lähes 45 astetta. No, auto työnnettiin miehissä metsästä tielle (se painoi vain 600 kiloa) ja jätin kaverukset kylällä matkasta. Kymmenen asteen pakkasessa, kun ajaa ilman tuulilasia ja takalasia, tietää mitä kylmä on. Nostin nahkatakin kaulukset pään päälle ja vain silmät ja nenä ulkona vetoketjun aukosta ajelin kohti Helsinkiä ja sen Vartiokylää. Vääntynyt rengas ei aiheuttanut mitään vääntöä ohjaukseen, joten vauhti nousi ilman ikkunoita NSU:n huippusuoritukseen, 130 km tunnissa. Ikkunoiden kanssa ei saanut 110:tä rikki.  Käättypolku 8:n pihaan päästyäni kotiväki ikkunassa ja Hannu-veli etunenässä ihmettelemässä murjoutunutta Prinssiä ja sitä, miksen tule sisään.  En meinannut saada sormiani irti ratista, kun ne olivat ihan jäässä.

  Sitten alkoi  korjaustyöt ja niissä Hannu oli avainosassa, koska Michelssonin Taunolla, jolla oli moottoripyöräkorjaamo Kiviportintiellä ja joka lupautui korjaamaan vääntyneen tukivarren, ei ollut konsteja oikoa autojen runkoja. Eteenpäin lysähtänyt tuulilasin palkki piti jotenkin saada taaksepäin ja sitä varten käärimme kolmimetrisen lankun pään vahvasti kankaalla.  Hannu asettui tämä “ritarin peitsi” tanassa sitten kellarin betonista ulkoseinää vasten. Kohdistimme lankun oikeaan osumakohtaan ja Hannun tehtävä oli pitää se asento ja minun piti ottaa vauhtia sekä ajaa  päin. Hannu tivasi useamman kerran ennakkoon, että ehdinkö varmasti pysäyttää, jos koolinki osuukin ohi. Minä vakuutin ehtiväni, mutta totean tässä vain, että velipoika Hannulla oli joko lehmän tai sitten matadorin hermot.  Kyllä se varmasti hurjalta näytti, varsinkin sieltä edestä päin, kun lankkuun osuessaan auto hyppäsi etupäästään parikymmentä senttiä ilmaan ennenkuin putosi takaisin pyörilleen.
  Valitkoon itse mieleisensä, sillä kyllä hän tähän kumminkin jotain taas kommentoi.
  Noin viidennellä törmäyksellä palkki oli oiennut riittävästi.

  Nämä oikomisongelmat lähtivät pers’aukisuudestani eli en ollut raskinut ottaa kaskovakuutusta ja siksi koko kupru meni omaan piikkiin. Auto oli pakko saada kuntoon, sillä osamaksujakin oli vielä maksamatta vuoden verran.  Loppuosa remontista valmistui ystäväni Leinosen Reiskan pajalla, josta löytyi tunkki Prizin ovien sovitteluun takaisin aukkoihinsa. Auto oli näet nk. itsekantava korinsa osalta eli jos katto rypistyi, niin pohjakin notkahti.  Katon muhkuroita ja ryppyjä paukuttelin sitten muutaman iltapuhteen naapurien harmiksi, mutta oikenivat lopulta muhkut ja sitten vain “päddinkiä” ja uutta väriä spray- purkista päälle ja “hyvä” tuli, kun ikkunatkin sain istumaan aukkoihinsa joten kuten runsaan massan avulla. Louhiston Pyry tosin valitteli, että sateella kastui kuskilta housut.

  Pari vuotta myöhemmin korjailimme Hanskin kanssa pakufolkkareita siellä isäukon  kellarissa. Kun Folkkarin mittariin tuli satatuhatta, niin se oli moottoriremontti joko ennakoituna viikkoa ennen tahi sitten tavallisemmin jälkeen, kun se leikkasi kiinni tai alkoi kolista niin, että asiakkaat ja naapurit valittivat. Moottorin irrotus ja kiinnitys tapahtui niin, että Hanski pantiin auton alle selälleen tunkiksi ja minä päästin viimeiset pultit irti. Vajaat satakiloinen moottori sitten vaan kikkailtiin siitä lattialle, kun oli työnnetty auto päältä pois ja Hannu alta. Sitten avattiin kone ja purettiin kaikki satakunta osaa sanomalehtien päälle seinänvierustoille tiukkaan järjestykseen. Lopuksi onneton 25 heppainen varamoottori väsähtäneen tilalle ja aamulla oli huoltoauto taas tien päällä menoissa.

  Koulutuksen näihin Folkkarihommiin sain Karjatanhuanpolulla asuvalta Timo Anteroiselta. Hän oli autonasentaja ammatiltaan ja opetti koneen irrotukset, purkamiset ja  kokoamiset. Hänen ja Oili -rouvansa pienessä kodikkaassa mökissä ihmettelimme kahvitellessa milloin mitäkin teknistä ongelmaa, mutta yksi kerta jäi mieleen:  Olimme saaneet Folkkarin juuri kuntoon ja yritin käynnistää sitä, kun selvisi, että bensa oli loppu. Timon omankin auton tankki oli kutakuinkin tyhjä eli imettävää bensaa ei ollut, eikä varakanisterissakaan. Yksi vajaa viinapullollinen pesubensaa löytyi ja yksi puolikas pullo tinneriä. Palavaahan sekin oli. Vielä pullonpohjat tärpättiä ja sitten autoa työntämään alamäkeen. Lähtihän se, mutta aivan hirveä savupilvi peitti tienoot Vartiokylän Shelllin pihaan asti, jonne kovilla kierroksilla piti ajaa, että kone yleensä toimi. Seuraavana aamuna jouduin irroittamaan ja puhdistamaan kaikki neljä tulppaa. Ne olivat niin nokiset, etteivät enää kylmässä moottorissa toimineet.

  Yksi kokonaisen päivän kestänyt vaihdelaatikon vaihtoremontti tehtiin Hanskin kanssa Hyvinkäällä kylmässä traktorivajan montussa yli kymmenen asteen pakkasessa. Ystävällinen, vajaa lainannut isäntä, kävi pari-kolme kertaa ihmettelemässä, että olette te aika sissejä, jos tuo onnistuu. Ja miksei olisi onnistunut, ammattimiehiä. Siinähän tuo meni kun telkkarien, automaattipesukoneitten ja joulukynttilöidenkin korjaukset.  Tosin niiden kanssa puuhatessa emme olleet niin kovasti Smurffien värisiä.

  70-luvun puolella ostin kaveriltani Erik Willbergiltä keulasta ja katosta lyttääntyneen  Ford Taunus- farmarin. Hän oli moottoritiellä jonoa ohittaessaan ajanut autorivin välistä syöksyneen humaltuneen naisen päälle hyvin ikävin seurauksin: nainen kahtena kappaleena ja auto rutussa edestä ja katosta, samoin tuulilasi tietenkin. Erik ei halunnut autoa enää edes nähdä ja myi sen edullisesti. Korjailin sitä Käätypolulla tonttimme edustalla muutaman päivän ja viikonlopun. Ihan käyttökuntoiseksi sain.

  Mäkisen Pasi muisti yhden tapauksen, jossa osoitin olevani pihi mies heti isäni jälkeen. Pakettifolkkari ANA-37 piti viedä Munkkisaareen taas kerran katsastukseen ja tietysti sinä vihoviimeisenä mahdollisena päivänä. Mäkisen Pasi otti homman hoitaakseen.
  Ei läpi, sillä valoissa ainakin oli jotain vikaa. Pasi vei auton lähimpään huoltoon minulta kysymättä ja korjautti omista rahoistaan viat.  Hän palasi sitten tyytyväisyyttä hyristen liikkeeseen, jossa laskun näytettyään sai minulta vihaiset murinat moisesta tuhlailusta. Olihan meillä oma huolto ja oli sillä ajettu ennenkin katsastamattomana (yhden kerran meni kokonainen vuosi yli). Maksoin kumminkin Pasille omansa pois ja asiat sovittiin ihan säällisesti. Oltiin hyviä kavereita reilusti yli 70-vuotta hänen viimeisiin päiviinsä asti tuossa v.2019 alussa.

  Pasia muistellen  kirjoitteli, Heimo Kuukkanen