Armeijan harmaissa, osa 4

  Viestiasentaja-alikersanttina Turun Sirkkalassa.

  Palailin arjen alkaessa Turkuun ja Sirkkalan viestikomppaniaan asentaja- aliupseerina.  Samaan aikaan me kaikki kolme tuon kurssin käynyttä ilmoittauduimme vääpelin kansliassa.  Meidät opastettiin ilmoittautumaan alimmassa kerroksessa sijaitsevaan viestivälinekorjaamoon, joka tulisi olemaan lopun ajan työpaikkamme.  Minun kohdallani kävi kuitenkin toisin. Osaksi aikaa pääsin tai jouduin muutaman kilometrin päässä olevalle kiinteälle suuntaradioasemalle päivystäjäksi eli lueskelemaan omia ja kirjaston kirjoja, mutta suurimman osan ajasta korjasimme kuitenkin komppanian radiolaitteita joita oli pitkä rivi hyllyssä odottamassa. Ne loppuivat melko pian ja hämmästelevät esimieheni kyselivät, että mitä he nyt korjauttavat seuraavalla vuosikurssilla. Ehdimme vielä korjata muutaman kilometrin viallisia puhelinkaapeleita ennenkuin “ammattinimikkeeni” komppaniassamme muuttui.  Tuohon aikaan ei ilmeisesti useinkaan korjaamolla tullut nk. “osaavia” radiomekaanikkoja vaan vain tuon melko teoreettisen AU-kurssin käyneitä.  Siksi minun ja oppivaisiksi apureiksi osoittautuneiden mekaanikkokaverieni oli helppo nopeasti pistää hyllyjen muutamat kymmenet laitteet kuntoon. Työjärjestys oli aluksi se, että etsin laitteen vian ja “pojat” vaihtoivat osat. Hyvin nopeasti he osasivat jo itsekin paikallistaa tyyppiviat.

  Töitteni puutetta helpotti yllättäen hetkeksi  komppanian päällikön vaihdos.  Uusi kapteeni oli saanut tietää korjaamon henkilöstöltä, että osaan korjata yhtä ja toista ja että työt ovat siellä vähissä.  Hän pyysi minut toimistoonsa eräänä päivänä ja kysyi osaisinko valmistaa hänen pojalleen pienoisrautatien säädettävän virtalähteen. Kokoluokkaa suunniteltaessa selvisi, että rata on melko iso ja oli ollut ennen hänen.  Kymmenisen veturia pitäisi saada yht’aikaa liikkeelle.  Sanoin pystyväni tuon tekemään, mutta tarvitsisin tarvikkeita sekä kaupungilta sähköliikkeistä ja myös kotoa Helsingistä.  Kerroin myös, että  joukkueenjohtajan, uuden kersantin mukaan en ole saamassa enää lomia, mutta tässähän olisi kyseessä pätevä syy Helsingissä käyntiin.  Kapteeni sanoi vilkaisseensa henkilökorttiani ja huomannut lomia olleen melko paljon. “Mutta nehän ovat olleet pääasiassa kuntoisuuslomia, eikä niiden  perusteella voi vähentää muita lomia”.  Olin samaa mieltä ja kapteeni kirjoitti minulle lomalapun viikonlopuksi.  Sanoin perjantaina upouudelle kersantille, että lähden viikonloppulomalle puolen päivän jälkeen. “Et lähde, sillä minä en kirjoita anomuksesi alle nimeäni”. “Ei tarvitse, siinä on jo nimi joka riittää”, sanoin ja lähdin lomalle.

  Toin tullessani tarpeet muuntajaan, sillä minulla oli niitä harrastusteni jäljiltä runsaasti kotitalomme kellarissa.  Työpajalla käämin sitten muuntajan ja rakensin pienin portain säätävän säätimen ja kiinnitin siihen nupiksi jonkun vanhan radion nupin. Iso seleenitasasuuntaaja oli myös vanhoja varastojani, joten minun ei tarvinnut ostaa kaupasta kuin paksuin käämilanka (lakattu kuparilanka). Kotelon peltitarvikkeet sain kaikki korjaamolta ja pääsin aloittamaan. Erikoista työtä seurasivat mielenkiinnolla työpajan henkilöstö ja muutama varusmieskin päivittäin. Pitkän linjan esimieheni eivät olleet kertomansa mukaan koskaan nähneet muuntajaa käämittävän kuin jossain kuvassa ja siinäkin käämintäkoneella. Reilun viikon kuluttua laite oli valmis ja testasimme sitä esimiesten tiukassa valvonnassa.  Hyvä oli kuulemma ja toimi juuri niinkuin pitikin.  Kapteenikin oli hyvin tyytyväinen ja maksoi tarvikkeista pyytämäni summan.  Seuraavaksi työksi hän keksi hopeisen mustetäytekynänsä katkenneen taskukiinnikkeen juottamisen, kun osaatte kuulemma sellaisenkin työn.  Toppuuttelin kovasti ja kerroin tuollaisessa työssä olevan melko suuren riskin näin karkein juotosvälinein. Hän kuitenkin sanoi, että jos ei onnistu, niin käyttämättä se jäisi kuitenkin rikkinäisenä.  Lupasin yrittää ja onnea oli matkassa, sillä se onnistui. Sain juotoksen jäljetkin siistittyä aivan kelvollisiksi.  Kun naapurikomppanian luutnantti toi oman täytekynänsä kultaisen kiinnikkeen juotettavaksi, nostin jo kädet pystyyn ja kieltäydyin. Kehotin viemään sen suosiolla kultasepälle; olisi liian kallista harrastamista minulle.

  Tässä välissä minulle ja komppanian upouudelle kersantille oli syntynyt jo vakavampaa kahnausta, kun varoittelin häntä lainaamasta alokkailta rahaa.  Hän otti siitä kovasti itseensä ja sanoi minulla olleen ihan liikaa lomia siellä AU-koulussa ja nyt ne loppuisivat.  Hän ei puolla enää ainuttakaan. Pistin kuitenkin loma-anomuksen normaalisti vetämään, mutta hän toi sen toimistosta takaisin ja repi näyttävästi edessäni.  Tein uuden ja vein sen suoraan ylivääpeli Hedmannille sanoen, etten saa kersantin nimeä paperiini muutamasta erimielisyydestä johtuen.  Ylivääpeli Hedman katseli hetken aikaa ulos ikkunasta ja kysyi sitten, että mitä tiedän komppaniassa tapahtuvasta rahan lainailuista alokkailta. “En haluaisi tietää mitään” sanoin, mutta se ei hänelle riittänyt. “Pitääkö paikkansa, että tämä kersantti lainailee alokkailta rahaa ja jos niin on, niin minä tarvitsen nimet?  Tänne on jo parit vanhemmat soittaneet ja valittaneet asiasta”.  “Jos asia on näin pitkällä, niin voin kertoa parit nimet, mutta huhujen mukaan ne jotka ovat saaneet paljon lomia ja iltalomia ovat todennäköisiä lainaajia, aloittaisin heitä puhuttamalla”, vastailin.  “Kiitos, tätä minä pelkäsinkin. Voisiko alikersantti pitää nyt puhutun omana tietonaan ainakin toistaiseksi ja milloinkas te sen lomanne pitäisitte.?”  Lähdin heti ja palattuani parin päivän päästä oli kersantti siirretty muihin tehtäviin jollekin varusvarastolle. Armeija maksoi alokkaitten saatavat, mutta peri ne takaisin kersantin palkasta, kertoi ylivääpeli Hedman minulle.

  Seuraavalta lomalta palattuani  ylivääpeli Hedman kutsui minut toimistoonsa ja  sanoi hänellä olevan uuden ongelman. Oman palveluseräni “vanhat” pompottivat mennen tullen ryhmänjohtajanaan olevaa tuliterää korpraalia eikä hänellä ole vaihtaa muita tehtävään kuin minut. ” Tupa yksi on aivan kelvottomassa tilassa”, hän sanoi. Sanoin varovasti olevani kuitenkin vain mekaanikko, mutta häntä se ei kuulemma yhtään häirinnyt.  “Sovitaanko, että kaikki Kuukkasen lomat ovat jäissä siihen asti, kunnes tupa yksi on pantu kuriin ja herran nuhteeseen?”.  Mitäpä tuohon oli viikonloppulomista elävällä varausmies- alikersantilla sanomista. “Saisinko edes käyttää näitä paria muuta mekaanikkoa selustatukena, jos tarvetta ilmaantuu, herra ylivääpeli”, kyselin, “kun pojilla on liian vähän töitä korjaamolla”.  Se kävi hyvin hänen mielestään: “minä valtuutan”.   Mietin hetken aikaa konsteja jukuriporukan suhteen ja päätin aluksi käydä ihan vain puhumassa asiasta.  Ykköstuvan täydeltä tuli hien ja lian hajun lisäksi pelkkää vitsiä ja herjaa. “He ovat “VANHOJA” ja aamut ovat niin h-vetin vähissä”. Minulle näytettiin keskisormien lisäksi parikymmentä melko harvaa aamukampaa (yksi piikki per aamu jäljellä intissä).  Yritin vielä, josko sääli purisi ja kerroin vääpelin uhkauksen lomieni perumisesta.  Ei tuntunut missään, “omiasi ovat lomasi TJ-alikessu” (TJ = tänne jäät).  “Katsotaanpa”, sanoin poistuessani.
  Pidin sitten pikapalaverin mekaanikkokaverieni kanssa ja sovimme, että pidämme heti alkuun muutamat läpi yön kestävät harjoitukset hälytyksineen.  Soitin myös päivystävälle upseerille, että komppaniassa saattaa olla ensi yönä hieman normaalia vilkkaampaa ylivääpeli Hedmanin toivomuksesta.  Tämä päivystävä upseeri tuli useampaan otteeseen katsomaan tupa yhden hälytyslähtöjä täyspakkaus- marssille, jossa suunta ja kesto eivät olleet tiedossa ja palattuamme minuuttien tai tuntien päästä alkoi varusteiden purku ja paikalleen laitto.  Juuri, kun pojat saivat unen päästä kiinni teimme uuden hälytyksen ja tupa yksi lähti taas marssille.  Minä päivystin ensimmäisen yön ja korjaamon luvalla muut kaksi mekaanikkoa koko päivän.  Illalla, kun tulin “vuoroon”, alkoi tulla jo vakavampia uhkauksia, mutta en välittänyt niistä, vaan lähdettiin marssille yötä vasten.  Sanoin myös, että “teidän täytyy ensin päästä iltalomille, jos aiotte pistää meille turpiin ja tällä menolla siihen menee pitkä aika. Saatatte ehtiä sitä ennen siviiliin”.  Nyt oli monet jo jättäneet “laiskuuttaan” rätit ja sukatkin saappaista ja jopa aluspaidat ja -housut karkeiden sarkavaatteitten alta. Marssimme viitisentoista kilometriä ja paluumatkalla verestivät monen “vanhan” hyvin monet ja hyvin arat paikat.  Yritin pariin otteeseen ottaa puheeksi “rauhanehdot” ja palata normaaliin komppanian käytöskoodiin, mutta se ei vieläkään sopinut kaikille. Ruokailuun mentäessä “hevosteltiin” ja kuljeksittiin jonossa miten sattui ja vaatteet auki, joskus sepaluksia myöten. “Vanhat näyttivät” kuinka vähissä aamut oikein olivatkaan.  Sanoin, että minulla ja näillä parilla muulla mekaanikoilla on pelkkää hyvää aikaa teitä juoksuttaa, kun työt korjaamolla ovat kovin vähissä.

  Yön taas kuntoiltuamme lukuisin hälytyksin lähdimme seuraavana päivänä muun komppanian kanssa maastoharjoituksiin ja keksimme mekaanikkoryhmässä vedättää metsään suoriksi kaikki korjaamamme puhelinkaapelit.  Olihan niitä monta monituista kilometriä ja metsä synkkää ja tiheää.  Iltapäivän teetauolla, vettä tippuvan kuusen alla,  “Tupa Yksi” pyysi neuvottelua.  Sovimme, että kantahenkilökunnan näköpiirissä ollessaan he tekevät juuri niin kuin ohjekirjassa sanotaan ja muuten he saavat olla kuin “ellun kanat”.  Tuvan on oltava siisti ja asut moitteettomat.  Sitä “korppia” (korpraalia) he eivät kuitenkaan suostuneet ottamaan ryhmänjohtajakseen vaan jouduin hoitamaan tehtävää heidän kotiutumiseensa saakka.  Iltalomilla kuljeksimme kaupungilla kaikki kolme mekaanikkoa yhdessä muutaman päivän, mutta pahimmatkin rähjääjät rauhoittuivat melko pian ja moikkailivatkin jo tavattaessa.  Perjantaina menin loma-anomukseni kanssa vääpelin toimistoon ja sain nimen alle sanaakaan sanomatta. “Hyvin tehty vaikka oli täällä kuulemma aikamoinen vilske pari vuorokautta” sanaili Hedman poistuessani.  Ilmoitin ovelta vielä, että “mekaanikko- alikersantit ovat luvanneet toimia tupa yhden ryhmyreinä lomani ajan ja että he ovat vähintäin yhtä hyvin loman ansainneet, kun tulen vaihtoon, jos teille sopii, herra ylivääpeli”. Hyvin sopi ja tupa yhden porukka toimi sopimuksemme mukaan eikä mitään huomautettavaa enää kuulunut ennen heidän kotiutumistaan.
  Tässä olikin oiva esimerkki siitä miten entisestä simputetusta tuli itsestään simputtaja.  Itseäni lohdutin sillä ajatuksella, että tarjosin kuitenkin toisenkin mahdollisuuden hoitaa asiat kuntoon, mutta kun ei kelvannut.

  Sotaharjoituksia kohdalleni osui kahdet, joista omistamme eli maavoimien järjestämistä pääsin lähes lintsaamaan (välttymään).  Olin pari ensimmäistä päivää kuumeessa ja sain palveluksesta vapauttavan todistuksen sairastuvalta. Siellä tosin sattui yksi erikoinen tapaus, kun “herra tohtori” sanoi, että “kurkku on penslattava” ja se tarkoitti jodipenslausta. Sanoin heti, että olen jodille allerginen, mutta se ei häntä hetkauttanut.  Sanoin sitten, että ette pistä mitään kurkkuuni ennenkuin tuossa ulko-ovella on sairasauto valmiina ja pillit päällä. Kurkkuni turpoaa umpeen minuuteissa tuolla jodimäärällä. Ei sitten penslattu.
Toivuttuani kuumeesta ilmoitin komppanian päivystäjälle, että menen suuntaradioasemalle päivystämään ja se meni läpi kyselyittä.  Koko “sodan” ajan siellä ei käynyt kukaan ja minä poikkesin vain pikimmiten ruokalassa syömässä tai teetauoilla.  Kirjoja minulla riitti.  Sotaharjoituksen päätyttyä korjaamon esimies kysyi, missä tehtävässä olin ollut ja kerroin olleeni päivystämässä suuntaradioasemalla.  Jaaha, sanoi hän.


  Sitten osui hieman huonompi tuuri, luulin, sillä minut määrättiin laivaston sotaharjoituksiin Pansioon ja sieltä johonkin ulkosaareen suuntaradioasemaa pystyttämään.  Laivastolla ei jostain syystä ollut tarpeeksi alalle koulutettuja sillä erää ja lainasivat sitten minut maavoimilta.  Jouduin laivaston suuntaradioryhmän johtajaksi. Sain Pansiossa tätä operaatiota johtavalta yliluutnantilta ohjeen, että saaresta saatava radioyhteys on pidettävä yllä koko harjoitusten ajan ellei hän muuta ilmoita.   Kaikenkaikkiaan tuo “sotareissu” elokuisessa saaressa oli lähes pelkkää aurinkoista lomaa.

  Saareen päästyämme pystytimme aseman ensin pariin paikkaan metsän suojaan, mutta yhteyttä Pansioon ei saatu.  Vihdoin hyvin läheltä saaren korkeinta kohtaa saimme riittävän signaalin, mutta masto oli jo melko näkyvällä paikalla. Se ei ollut hyvä, sillä tarkoitus oli toimia näkymättömissä.  Reippaasta rakentelusta uupuneina kävimme ruokailun jälkeen hyvin ansaitulle ruokalevolle ja ehdin jo hetken torkahtaa, kun teltan oviaukolla päivystänyt matruusi huusi “huomion”.  Heräsin hetkessä, mutta vähän aikaa löi tyhjää, kun minun piti ryhmänjohtajana ilmoittaa telttakunnan tehtävä ja vahvuus (henkilömäärä).  Kultaisia arvomerkkejä oli tulijoilla kaulukset ja hihansuut väärällään ja minulla vilisi laivaston arvomerkit muistissa sikin sokin. Vihdoin arvelin ensimmäisen kommodoriksi ja jälkimmäisen amiraaliksi ja koska sisään tullut oli tuo kommodori, tein ilmoitukseni hänelle. “Teidän ryhmännekö on pystyttänyt tämän maston?”, kysyi amiraali teltan ulkopuolelta ja minä kohteliaasti kerroin niin olevan “herra amiraali”.  Sitten sanoi kommodori, että “masto on liian näkyvällä paikalla ja se pitää heti siirtää alemmas parempaan näkösuojaan”.  Sanoin,  että “tämä on ainoa paikka, josta yhteys Pansioon saatiin ja että minulla on sieltä määräys pitää yhteys yllä, herra kommodori”.  Kommodori siihen, että “entä jos minä vaadin?”.  Sanoin, että “haluan tuon vaatimuksen  kirjallisena tai että Pansio vahvistaa sen”.  “Jatkakaa”, sanoi amiraali. “Palaamme asiaan”.  Ei heistä enää mitään kuulunut ja Fouga Magister suihkuhävittäjä kävi illan suussa heiluttelemassa siipiään merkiksi siitä, että oli löytänyt mastomme.

  Ryhmäni matruusit alkoivat saada väriä kasvoilleen isojen kihojen lähdettyä ja minä sain suuren suosion porukassa vaikka maakrapu olinkin. “Kuinka sä uskalsit sanoa niille vastaan, ne oli sentään merivoimien suurimmat kihot?  Toi isompi kiho oli vara-amiraali Koivisto”  “Enhän minä muuta sanonut kuin miten asiat olivat.  Riidelkööt herrat keskenään, jos tarvetta on”, vastailin. Eikä tuo amiraaliksi puhuttelu Koivistoa näyttänyt häiritsevän, vaikka ylennyksen saikin maakravulta. Loppupäiväksi menimme mustikkaan.  Arvelin kerättyäni litran, että vien sen kotiin seuraavalla lomalla, mutta pisteltiin ne lopulta viisaasti porukalla poskeen illan mittaan.  Laivastolla oli mielestäni aivan kelvollisia suuntaradiomiehiä ja koko porukka oppi tuon reissun aikana niitä käyttämään.   Ai, niin.  Kaksikymmentäneljä metriä suuntaradiomastoa nousi neljänä palana harusvaijerit ja antenni kiinnitettyinä kuuden miehen porukalta parhaimmillaan viidessä- kuudessa minuutissa. Matruusit alkoivat jo tuolla kolmannella kerralla hätyyttämään viestikomppanian pystytysaikoja vaikka maasto oli varsin “haastavaa” tuolla kallioisella saarella.

  Pari viikkoa myöhemmin soitti komppaniaamme entinen naapuri Vartiokylästä. Hän pyysi alikersantti Kuukkasta puhelimeen ja minä menin, kun käskettiin. Tämä naapuri, Erkki Hilvo,  oli  ylipurserina merivoimissa ja oli nyt Pansiosta lähdössä Helsinkiin vartiovene Uiskolla. “Tulisitko mukaan ja pääsetkö lomalle?” En osannut sanoa mitään jälkimmäiseen ja sanoin asian olevan ylivääpeli Hedmanin vallassa. “Selvä, soitan hänelle ja kohta sitten sinulle uudestaan ja soittikin ja käski hypätä bussiin ja ajella Pansioon. Minä hyppäsin ja ajelin.  Uisko lähti likkeelle melkein heti tultuani ja tämä ylipursimies- ex-naapuri esitteli paikkoja aluksella. Kyselin tietysti tehoista ja nopeudesta ja niitä kuulemma riitti. Maximi 36 solmua taistelupotkurein, mutta näin rauhanajalla riitti reilut parisenkymmentä “säästöpotkurein”. Matkasta oli luvassa töyssyinen, sillä tuulta oli luvattu 12-15 metriä sekunnissa eli 6-7 boforia.  Keikutusta saatiin aluksi vähemmän ajelemalla saariston suojissa, mutta lopulta oli mentävä myrskyyn.  Alkumatkan puheliaat ja riehakkaat meripojat hiljenivät keikutuksen pahentuessa ja reelingilläkin käytiin muutaman kerran oksella. Itse en ollut herkkä pahoinvoinnille ja pian löysinkin tyhjän hytin ja verkkosängyn johon nukahdin.  Aamulla tämä purseri oli etsinyt minua hermona, kun en tullut muiden mukana aamiaiselle ja löysi minut sitten tuosta vuoteesta. “Noloa, kun oma porukka kuljeskelee naamat kalpeina koko yön ja ainut maakrapu vetelee täällä sikeitä”.  Aamupäivällä päästiin satamaan ja minä parin päivän lomalle kotiin ja sitten takaisin Turkuun junalla.

  Loppuaika Suomen Turussa, Sirkkalanmäen viestikomppaniassa, oli jo melko nukuttavaa puuhaa ja nukkumiseen se olisi mennytkin ellei komppaniassa olisi ollut yksi alikersantti ylitse muiden.  Tämä Sulkku, muistaakseni Sulevi Järvinen, oli ilmiömäinen puuhamies vaikka mihin lähtöön, maailmoja kolunnut merimieskin kertomansa mukaan. Uskottavin selitys hänen joutumiseensa maavoimiin oli vahingossa tapahtunut unohdus “toivomuskohdassa” ja toinen unohdus ammatti-kohdassa.  Sulkku oli kuitenkin nyt kehittänyt puuhaa pikkurahan saamiseksi ja raplaillut muutamien tyttölasten ohella myös teknisiä laitteita.  Lisää töitä olisi ollut tulossa muutaman nuoren kotiapulaisen kautta, kun heidän “piikomissaan” perheissä oli rikkinäisiä sähkölaitteita, telkkareita ja radioita.  Sulkku ei vain osannut itse niitä korjata.  Nopea ratkaisu oli minun ympäripuhumiseni ja homma sopi lopulta ajankulukseni oikein hyvin.  Parina kolmena iltana viikolla ja joskus viikonloppuisinkin kävimme paikallisissa huusholleissa viallisia laitteita korjaamassa.  Jos osia tarvittiin, niin Sulkku hommasi ne seuraavaksi päiväksi paikallisista liikkeistä.  Omat mittarini ja työkaluni olin tuonut  kotoa.  Sulkku hoiti rahastuksen ja antoi minulle pyytämäni vähäiset summat.  Loput hän pisti taskuunsa ja oikeinhan se oli. Hänhän ne työt hankki ja minulle riitti se minkä arvelin ansainneeni. Tervetulleimpia nuo keikat olivat ihan ajankulun kannalta.

  Tammikuun 9. 1962  astelin siviilijunaan kohti Helsinkiä ja jätin Turun taakseni.  Käteeni sain sotilaspassin jossa luki, että olin jatkossa ja tarvittaessa soveltuva suuntaradio- alikersantiksi,  viesti-alikersantiksi ja  kivääri- alikersantiksi. En ollut aivan varma, että  pitikö tuo kivääri-au-soveltuvuus ottaa ansiona vai rasitteena. Kas viestimies on aina viestimies ja aivan erityinen on suuntaradiomies. Kas, kun eivät vielä kirjanneet sitä laivastokeikkaakin sinne nimikkeellä: “laivaston alikersantti”. No, arvasin kyllä väärin sen vara-amiraalin natsat.  Lupailivat vielä lähtiessä, että kertausharjoituksissa tavataan, mutta unohtivat sitten kutsua kuitenkin.  Ja mitä sitä kertaamaan, kun kaiken jo osaa, lohduttauduin.

  Tuosta kaikesta on jo yli 60 vuotta. Olen antanut itselleni kertoa, että tänään asiat Suomen Armeijassa olisivat monissakin suhteissa paremmat.  Omana aikanani, sitä ennen ja sen jälkeen, varusmiehiä koulutettiin massana ja lähes yksinomaan sokeaan tottelemiseen. Onneksi eivät onnistuneet.  En ole koskaan uskonut, että pieni armeija pärjäisi pelkällä tyhmällä tykinruualla. Toivottavasti myös täydellisen alistamisen kulttuuri ja “työsuhdekiusaajien” koulutus on lopetettu varusmieskoulutuksessa.

  Kävin sattumoisin kesällä 2009  noita kulmia Turussa kurkkimassa ja melkolailla tunnistettavissa olivat Sirkkalan kasarmit vielä viidenkymmenen vuoden jälkeenkin. Kaikkein ilahduttavinta oli, että niitä parhaillaan kunnostettiin museotiloiksi. Niin se aika kultaa muistot … rapaisimmatkin.

  Kirjoitti,  Heimo Kuukkanen

  P.S. Wikipedia kertoo Sirkkalan kasarmin historiasta (suora lainaus):  “Punavankileirin lakkauttamisen jälkeen alue oli Puolustusvoimien hallussa aina 2000-luvun alkuun asti. Kasarmilla toimi muun muassa Turun ja Porin sotilasläänin esikunta edeltäjineen ja Turun varuskuntasairaala. Esikunta siirtyi Heikkilän kasarmille vuonna 2003 ja varuskuntasairaala jo 1990-luvulla.  Tällä hetkellä kasarmilla toimii Turun yliopiston historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos. Jäänteenä aikaisemmasta käytöstä Kaivokadun esikuntarakennuksen kellarissa toimi toukokuuhun 2020 saakka ravintola Turun Upseerikerho. Museovirasto määritteli vuonna 2009 Sirkkalan kasarmit yhdeksi Suomen valtakunnallisesti merkittävimmistä kulttuuriympäristöistä.”

 

vasamallahesaan

Vasaman kyydissä pikalomalle Turusta Helsinkiin. Näitä meripoikia (silakoita) en tuntenut, mutta kovin olivat filmaattisia mielestään. Tässä kuvassa ei vielä roikuttu reelingin yli ja sitten kun roikuttiin, pelkäsin kamerani puolesta ja jätin kuvaamatta … oli ne sen verran matalat reelingit.

 

laivsotasrteltta

Laivaston sodassa jollain saarella, n.60km Pansiosta länteen. Suuntaradioasema pystyssä ja yhteys Pansioon menossa.

 

luvattomatkahvit_sirkk

Luvattomat kahvikekkerit Sirkkalan kasarmilla. Heimo kolmas vasemmalta ja Sulkku neljäs. Oikea nimi muistaakseni Sulevi Järvinen.  Ylivääpeli Hedman kyseli siviiliin lähtöpäivänäni, että “missäs te piilottelitte sitä kahvipannua, kun hän ei sitä löytänyt. Tuoksu kyllä paljasti keittopuuhat”. (Pannu oli yhden miehen repussa ja jos ovelta kuului askeleita, niin töpseli kiskaistiin irti keskellä tuvan seinää olevasta pistorasiasta ja johto liukui bunkan (sängyn) alle piiloon). Sain jättää kertomatta, kun olin jo melkein siviili.

Sirkkalan_kasarmi. Kuva lainattu Wikipediasta. Tuo punatiilinen oli varusmiesaikoinani  Porin Prikaatin Viesti- ja Autokomppanian käytössä. Viesti oli ylimmässä kerroksessa. Piha-alueen laidoilla oli myös kantahenkilökunnan asuntoja. Tuo keltainen oli sairaala.

Viimeksi päivitetty 04.10.2011 19:01