Armeijan harmaissa, osa 3    Viestiasentaja- aliupseerikurssi 3/61

  Olin 10.4.-61  Riihimäen Viestikouluun tullessani viestimies, mutta jo samana päivänä aliupseerioppilas ja ompelin valkoisia poletteja olkapäille ja kauluksiin.  Meitä oli täällä kolmisenkymmentä, mutta vain kaksi pomomiestä: Edelliseltä kurssilta jäänyt kouluttaja-alikersantti eli “santsari” ja kersantin arvoinen komppanian päällikkö.  Isompia arvomerkkejä näin pääasiassa vain pehmeän leivän korttiani esitellessäni päälliköitten pöydässä ja niiden kantajista oli  jokunen teoriaakin opettamassa.

  Santsari oli harvinaisen pitkä lapinpoika Aksila Rovaniemeltä, jolla oli ilmiselvästi ja alusta asti jotain hesalaisia vastaan (stadilaisia).  Meitä osui viisi hesalaista kuuden hengen tupaan ja vähältä piti, ettei kaverini Pasi, jonka kanssa olimme jo yhteisestä tuvasta sopineet, joutunut muualle. Tämä Aksila kun määräsi Pasin naapuritupaan, mutta Pasi luikahti ruuhkassa takaisin. Aksila määräsi asian huomattuaan hänet uudelleen toiseen tupaan. Kun järjestys alkoi palautua komppaniaan ja Pasi löytyi taas kuutostuvasta, santsari huusi jo suoraa huutoa.  Pasi huusi takaisin, ettei siellä naapurituvassa ollut enää tilaa ja santsari luovutti.  Hesalaistupa oli siitä lähtien hänen erityisen huomionsa kohde.

  Seuraavana aamuna koulutuksen alkaessa meidät jaettiin neljään ryhmään joihin neljä joukkion pisintä määrättiin ryhmänjohtajiksi.  Niin minusta tuli ryhmänjohtaja ainoana ansionani pituus.  Ei tuolla nimityksellä mitään käytännön merkitystä ollut kuin joissain metsäharjoituksissa ja harvoin niissäkään.
Santsari otti siis alusta asti tupa kutosen erityisen  huomionsa kohteeksi ja “törmäsi” useammankin kerran alkupäivinä tupaamme yllättäen ja pääsi huutamaan: “miksei HUOMIOta kuulu, kun esimies tulee tupaan?”  Ensimmäisen viikon jälkeen Mäkisen Pasi otti kunniatehtäväkseen hypätä melkein santsarin korvaan kiinni ja huutaa tuon “HUOMION”. Santsari oppi puolestaan työntämään oven ensin auki ja astumaan sitten varovaisemmin sisään sekä ottamaan tarvittaessa pikaisen askeleen taaksepäin Pasin hypätessä esiin (Pasilla oli ERITTÄIN korkea ja kuuluva ääni).

  Arkipäivä jakaantui nyt varhaiseen puoli seitsemän aamupalaan, jonne mennessä tietenkin tehtiin erilaisia marssi-, järjestäytymis- ja juoksuharjoituksia.  Aamupäivällä oli neljä teoriatuntia: mm. sähköoppia, matematiikkaa, kalusto-oppia ja radiotekniikkaa.  Osa porukasta oli puhelinpuolen miehiä ja heillä oli siitä oma erillinen teoria- ja laitekoulutuksensa.  Iltapäivät olivat erilaisia sotilaskoulutuksen rientoja joissa juostiin pitkin kasarmia tai lähimetsiä.  Täällä oli myös vakinainen saunalenkki eli 5-15 km:n juoksuretki vaihtelevissa varustuksissa täyspakkausta myöten.  Lenkin nopeimmalle, nopeimmille ja joskus koko voittaneelle ryhmälle annettiin eripituisia lomia palkinnoksi.  Hankin noita kunto- eli palkintolomia niin paljon, etten meinannut päästä AU-koulun jälkeen enää lainkaan lomille, mutta siitä sitten lisää aikanaan.  Lomilla liikuin pääasiassa siviilivaatteissa ja auttelin mm. morsiaintani Sirpaa ja muuta huvitoimikuntaa Mellunkylän Kontion Majan tansiais- ja juhlatilaisuuksien järjestelyissä.

  Riihimäessä oli pakko tottua armeijan suurkeittiön vähintäinkin vaatimattomaan ruoan laatuun ja makuun Sirkkalaan verrattuna, jossa kantahenkilökunta söi samaa ruokaa varusmiesten kanssa.  Täällä heille oli oma keittäjä.  Huonoin annos tuli eteemme ilmojen lämmettyä, kun joku jälkiruoaksi tarjottu marjakeitto oli aivan hapantunutta.  Ensimmäisen lusikallisen jälkeen useimmat jättivät sopan siihen ja urheimmat lusikoivat pari- kolme.  Sattumaltako juuri tällä kertaa paikalla oli joku majuri ruokahuollosta ja hän kierteli pöydissä kyselemässä mielipiteitä ruoasta.  Suu auki ihmettelin, kun kaikki sanoivat sen olevan hyvää.  Kun myös meidän pöytämme “pöydänvanhin” vastasi samoin, en osannut enää pitää suutani, vaan sanoin ainakin tämän edessäolevan olevan hapanta, “herra majuri”. Hän ihmetteli puheitani, kun kaikki muut sitä kehuivat, mutta sanoin sitten, että “kas kun eivät sitten syö sitä, vaan lautaset ovat täynnä kaikilla”. “Selvitän asian. Jatkakaa!”, hän sanoi poistuessaan. Saliin jäi vaivautunut hiljaisuus, kunnes pöytäkunta kerrallaan lähti vähin äänin ulos. “Pitikö sun sille siitä sanoa, nyt se raivoaa tuolla keittiössä”, sanoi joku naapurikomppanian viestimies ohi mennessään ja sanoin hänelle, että “piti jonkun sanoa ettei täällä tarvitse enää ainakaan sianruokaa syödä”. No, sekin oli pahasti sanottu, mutta rajansa silläkin, mitä varusmiehille syötetään.  En kuullut asiasta perästä päin, mutta eipä tarvinnut syödä toiste pilaantuneita ruokiakaan. Perunat olivat silti aina aivan ala-arvoisia, mutta kun puolet kuori pois, niin jäi niihin aina jotain syötävääkin (ilmeisesti karjanrehuksi tarkoitettuja olivat, mutta kun halvalla saivat?).

  Teoriajaksojen aikana oli melko tiheästi “kotitehtäviä” eli pääasiassa sähköopin ja  matematiikan tehtäviä, jotka yleensä piti olla tehtyinä seuraavana päivänä.  Tämän tietäen santsari höykytti joukkuetta milloin missäkin “harjoituksessa” myöhäiseen iltaan ja tehtävien tekoon jäi vain yötunteja kello kymmeneltä  alkaneen hiljaisuuden jälkeen.  Ratkaisimme ongelman “lukuhuoneessa” siten, että kolme meistä parhaimmin teoriaa taitavista meni liitutaululle ja  laskimme sinne tehtäviä rinta-rinnan. Kuvaavaa oppilaitten tasoerosta oli se, etteivät kaikki ehtineet edes kopioida taululta sillä vauhdilla, kun me sinne laskimme. Muutamat eivät ymmärtäneet laskuista juuri mitään, mutta viikonloppuina saatu kaverien tukiopetus säästi “maitojunalta” eli  kurssin keskeyttämiseltä.  Siellä oli myös muutama oppilas, joille oli tärkeää saada hyvät numerot kaikista kokeista ja he lukivat läpi yöt. Eräs parhaista pysyi pari viikkoa hereillä kofeiinitablettien avulla, mutta eräänä päivänä hän matematiikan tunnilla pyörtyi ja putosi pulpetista lattialle.  Insinöörikapteeni oli mukamas aivan ymmällään ja kyseli, mistä moinen johtui.  Kerroimme syyksi liian suuret määrät tehtäviä ja niistä seuraavat iltayöharjoitukset kasarmilla eli että nukkuma-aikaa ei jää, jos kaikki tehtävät tekee ja läksynsä lukee.  Hän sanoi kiinnittävänsä jatkossa asiaan huomiota, mutta ei se miksikään muuttunut.  Tehtäviä oli pahimmillaan 120 laskutehtävää (60 matematiikasta ja saman verran sähköpuolelta) seuraavaksi päiväksi ja aika alkoi klo 22:n jälkeen. Pyörtynyt oppilas saatiin kuitenkin puhuttua järkiinsä ja hän vähensi yöllisiä ponnistuksiaan ja kofeiinin käyttöä.

  Omiin opintoihini en suhtautunut kovin vakavasti koska suurin osa oli silkkaa ammattikoulun kertausta. Vain erikoisalallani, suuntaradio-osiossa oli todellista mielenkiintoa.  Koulutukseen kuului myös armeijan kaluston asennus-, korjaus- ja huoltokoulutus, mutta kouluttajana oli aivan onneton ylivääpelismies, jonka omat tiedot olivat melko heikot.  Eräs yhteenotto tiputti “päästötodistukseni” numeroa kolmella pykälällä.  Tämä ylivääpeli piirteli liitutaululle tasasuuntaajasillan toimintakaavion ja supisimme parin oppilaan kanssa, että pitäisikö tuo virhe oikaista.  Odotin hetken, että opettaja pääsisi selostuksensa loppuun ja ehkä huomaisi itsekin virheensä, mutta ei.  Viittasin sitten ja pyysin saada oikaista virheen taululla olevassa kytkennässä.  Ylivääpeli ilmoitti tylysti, että noin se on hänen oppimateriaalissaan merkittynä ja noin se vaan on.  Hän on sentään useammankin kurssin kouluttanut tällä materiaalilla ja aina on kelvannut.  Siihen uskalsi sitten pari muutakin oppilasta  mutista ääneen, että piirros taululla on väärin. Ylivääpeli raivostui ja sanoi koululta löytyvän kyllä huippua asiantuntemustakin, hän kutsuu paikalle koulun johtajan, insinöörikapteenin.  Hänet kutsuttiin ja tulos oli ylivääpelin kannalta musertava; “piirros on väärin ja koulutusmateriaaliin on syytä se myös korjata”. Tunti loppui sillä erää siihen, mutta saamastani todistuksesta sain huomata fiksuuteni arvon.  Kokeiden mukaan olisin saanut aineesta vähintäin yhdeksikön, mutta ilmeisesti tästä antamastani tukiopetuksesta johtuen se putosi kuutoseen. No, kaikista muista aineista oli kasia ja ysiä.  En viitsinyt jäädä koulun johdolle asiasta valittamaan, kun oli kiire junaan ja lomalle.  Säästin muutaman vuoden noita koepapereita, jos joku asiasta kysyisi, mutta en niitä koskaan tarvinnut.

  Keskellä kesää oli joku sissikoulutukseen liittyvä metsäreissu.  Kersantti asettui määränpäässä mäen nyppylälle ja käski kaikki neljä ryhmäämme näkymättömiin neljään eri suuntaan.  Tarkoitus oli hiipiä häntä kohden ryhmänä ja viimeinen ryhmä, jonka hän havaitsee tai pääsee lähimmäksi saa sunnuntailoman. Aikaa oli tasan puoli tuntia.  Minun ryhmälleni osui avoin peltoaukea, mutta sovin poikien kanssa, että ryömitään pitkin ojia, niin päästään melkein viereen. Niin tapahtui.  Eteneminen oli hidasta ja märkääkin usein paikoin, mutta porukka ei valittanut, hihitteli ja ähisi  korkeintaan “Tuntemattoman” hengessä.  Muut ryhmät löytyivät melko nopeasti, kun yrittivät lähes rynnäköidä mäelle. Katselimme jo huolestuneena kelloa, kun aika alkoi käydä vähiin, mutta mentiin sisulla loppuun asti.  Kersantti katsoi juuri kelloaan ja huuteli ajan kohta loppuvan. “Missä se Kuukkasen ryhmä oikein kuppaa?”  Nousimme silloin näkyviin ojasta vajaan kymmenen metrin päässä ja kiväärit ojossa käskimme:” kädet ylös, herra kersantti”  ja niin tuli sundis koko ryhmälle.

  Toinen vastaava ryhmäkilpailu oli eräs 15 km:n saunalenkki. Koko seitsemän oppilaan ryhmän piti olla maalissa ennenkuin ryhmän yhteisaika  hyväksyttiin.  Jos yksikin puuttui, niin hyvästi sunnuntailomat.  Lähdimme liikkeelle sovittuamme jo etukäteen, että voitamme.  Varusteina oli täyspakkaus leipälaukkuineen, pakkeineen, lapioineen ja kivääri.  Puolivälin jälkeen pari kaveria alkoi uupua ja jäivät jälkeen.  Kävin yhden hyväkuntoisen kanssa hakemassa heiltä kiväärit ja jatkoimme matkaa.  Muutaman kilometrin jälkeen sama toistui ja nyt otimme heiltä myös muut varusteet. ja jaoimme ne porukassa keskenämme.  Pari kilometriä ennen maalia heikoin lenkki istahti kannolle ja sanoi ettei kerta kaikkiaan jaksa enää yhtään askelta.  Silloin ryhmän pienikokoisin otti häntä kädestä ja lähti vetämään etenpäin.  Hetken perästä alkoi kuulua epämääräistä huutoa ja kiroilua, kun he lähestyivät meitä.  Tämä uuvahtanut ähkyi, että tuo s-tanan savolaispaska hakkaa häntä kiväärinperällä ellei hän juokse. “No juokse sitten”, sanoimme me. “Ei sinulla muutakaan tekemistä ole, kun me kannamme kaikki varusteesi”.  Niin pääsimme lopulta maaliin ja voittajina onneksi.  Tämän uupuneimman kunniaksi on sanottava, että hän jätti oman lomansa käyttämättä ja “lahjoitti” sen kaverilleen santsarin suostumuksella. Erikoista hänen kohdallaan oli myös, että hän voimistelusalissa veti kylmiltään yli kolmekymmentä leukaa riipunnasta. (alkuasentona kädet ja jalat suorina ja riippuen tangosta), mutta jalat eivät sitten kantaneet lenkeillä eli kestävyys loppui.

  Komppaniassa kiersi päivystäjän tehtävä miehestä mieheen ja siihen kuului mm. iltahartauden järjestäminen. Omalle kohdalleni se osui joskus vapaaehtoisestikin, kun teimme keskenämme erilaisia vaihtokauppoja milloin mistäkin syystä ja tämä oli yksi niistä.  Parista kerrasta pojat muistivat, mikä virsi ja mitkä säkeistöt lauletaan: Virsi 164 ja 1.säkeistö “Mä kauniin tiedän KUUKKASEN, se mulle ilon antaa. Se KUUKKASISTA suloisin, ja ihanin, taivaasta TUOKSUN kantaa.  Sitten seurasi protokollan mukaisesti iltarukoukseni: “Hyvää yötä. Tavataan aamulla.  Aamen. … Komppania asento. Tupiin…poistukaa”.  Viestikomppaniassa eivät nämä “hartaushetkeni” aiheuttaneet vinoa hymyilyä kummempia kommentteja, mutta Turun kasarmilla eräs päivystävä upseeri kommentoi hieman vaivautunein ilmein tilaisuuden olleen “sotilaallisen karu, mutta lyhyt”. Hänkään ei kysellyt, mistä porukka tiesi virren etukäteen ja miksi laulettiin poikkeuksellisen painokkaasti nuo “KUUKKASET”.  Aivan erityistä hymyn aihetta virsi antoi hernerokkapäivinä.

  Kaikenkaikkiaan tuo AU-kurssi oli kaikkien mielestä suorastaan hauskaa aikaa, sillä porukka tuli mainiosti keskenään toimeen ja siellä vallitsi suorastaan mainio yhteishenki. Simputuksetkin menettivät teränsä, kun yli-innokkaat “juoksijat” puuttuivat eikä kukaan suostunut “maahan”-komennoissa syöksymään kohdalla olevaan rapakkoon vaikka santsari kuinka yritti “osumaa”.  Taisin hankkia muutaman ylimääräisen harjoituksen juuri noissa kohden, kun santsari kysyi syytä kuralätäkön väistelyyn: “Miksei oppilas Kuukkanen mene “maahan”, kun käsken ?”, hän kysyi.  “Herra alikersantti käski “maahan” eikä rapakkoon, herra alikersantti”. “Koko joukkue; viisisataa metriä TAAKSE POISTU”,  hän vastasi. Emme tulleet ihan heti takaisin ja kuulommekin huonontui matkalla.  Santsari joutui hakemaan meidät metsästä uusiin harjoituksiin.
Rankin reissu useammille taisi olla eräs 60km:n polkupyörämarssi jolla yksi meidänkin joukkueestamme ajoi pyörtyneenä ojaan, mutta lohduttauduimme sillä että naapurikomppanioista oli “keräilyauton” lavalla puolen tusinaa ukkoa.  Itse olin kaukaa viisaana ottanut aamuteeltä muutaman näkkileivän ja sokeripalan taskuuni,  ihan vaan varmuuden vuoksi.  Ja hyvä oli, sillä niiden avulla tuo meidänkin porukan pyörtynyt saatiin ajokuntoon.

  Heinäkuun lopuilla, kurssin viimeisinä päivinä, alkoi santsari- Aksila kehuskella olevansa näköjään ainut santsari kurssin historiassa, jota ei ole “kastettu” eli käytetty suihkussa vaatteet päällä.  Sanoimme tietenkin, että tuo nyt on turhaa puhetta, sillä eihän se olisi temppu eikä mikään yksi santsari suihkuttaa. Hän oli kuitenkin vakaasti sitä mieltä, että “turpiin tulee, veri lentää ja paljon miehiä kaatuu ennenkuin hänet suihkutetaan, …jos suihkutetaan”.  Asia tuli ajankohtaiseksi seuraavana iltana, kun Aksila oli lähdössä iltalomalle.  Porukkaa oli kertynyt komppanian käytävälle suutaan soittamaan taas samasta aiheesta ja Aksila keikkui kantapäillään ja kädet vyöllä sundisasussaan reteesti naureskellen poikain puheille.  Minulla oli hammaspesuvälineet kädessäni ja vain aluspaita ja arkihousut päälläni, joten arvelin olevan hyvä tilaisuus suihkuttaa santsari vähin vaatevahingoin omalta kohdaltani.  Olin kävelevinäni vain ohitse WC-tiloihin, mutta tiputin välineet kädestäni ja sieppasin santsarin takavyöotteella ilmaan ja peruutin kohti suihkuhuoneen ovea. Huusin samalla, että kiireesti suihku täysille, nyt mennään.  Muut pojat auttoivat irrottelemalla Aksilan käsiä ovesta ja suihkukopin pokista minkä ehtivät ja sitten oltiinkin jo suihkussa. Pidin miestä siellä muitten avustuksella liki minuutin, ettei tulisi jälkipuheita turhan kuivista kastajaisista ja päästin likomärän santsarin tupaansa.  Muut pojat saattelivat häntä käsistä pitäen, kun arvelivat sen “turpiinantamisen” saattavan vielä tulla ajankohtaiseksi.  Ei tullut ja Aksila näytti jälkeenpäin olevan jopa tyytyväinen oppilaisiinsa, kun oli kuitenkin löytynyt sitä “miehuutta” ja yhteistoimintaa vähän löysän tuntuisesta porukasta.  Hän oli myös varustautunut tilanteeseen, sillä vain muutaman kymmenen minuutin kuluttua hän ilmestyi aulaan kuivassa tip-top sundisasussa natsoineen. Olisiko ollut kaapissa varalla tuplat?

  Tuosta sundisasusta tuli mieleeni eräs puntismatkani (luvaton loma).  Olin eräänä sunnuntaina lähtenyt puntikselle kotikulmille Helsinkiin.  Vietin päivän morsiameni Sirpan kanssa ja illan tullen hän saattoi minut  rautatieasemalle.  Aseman hallissa huomasin kuitenkin santsari- Aksilan jonkun naisystävänsä kanssa.  Hän näytti myös huomanneen minut, mutta me katosimme hetkessä väkijoukkoon. Mietin kuumeisesti, mitä nyt tekisin ja ainoaksi vaihtoehdoksi tuntui jäävän moottoripyöräkyyti.  Bussi Vartiokylään oli juuri lähdössä ja hyppäsimme siihen.  Jätin bussimatkalla Sirpalle kiireiset jäähyväiset ja juoksin koko reilun kilometrin matkan kotiin.  Alkoi sataa.  Kovalla vauhdilla puin umpisuojapuvun päälleni ja  saman tien Jawa-pyörälläni baanalle.  Pudottelin riskirajoilla pikkutiet Hämeenlinnantielle asti ja sitten kaikki irti kaksi- ja puolisatasesta.  Klaukkalan jälkeen sammui puolivalolamppu ja oli pakko ajaa pitkillä.  Kun tuli autoja vastaan, jouduin sammuttamaan pitkät ja ajoin pelkällä parkkivalolla. Reilut 120km/h oli mittarissa koko matkan ja laskeskelin kuumeisesti ehtisinkö ajoissa.  Riihimäessä pujottelin pitkin syrjäkatuja vältellen niitä, joita pitkin normaalisti viestikomppaniaan kuljimme.  Olin yltä päältä kurassa perille päästyäni ja kätkin pyöräni metsän reunaan ja riisuin suojapuvun komppanian päädyssä olevaan polkupyörävarastoon. Sitten vain vaivihkaa komppaniaan ja sundispuku kaappiin, arkiasu päälle.  Poikia ehdin varoittaa tilanteestani vain hetkeä ennen kun santsari astui voitonvarmana tupaan. 

  Loikoilin bunkassani muka lukemassa, kun ovi kävi ja Pasi huusi “HUOMIO” tapansa mukaan suoraan Aksilan korvaan.  Yritin tehdä tupailmoituksen, mutta santsari ei nyt ollut siitä kiinnostunut.  “Kaappi auki ja sundispuku esiin”, hän huusi.  Avasin kaapin, otin puvun esiin ja hänen leukansa loksahti auki. Samassa hän keksi toisenkin mahdollisuuden kuivaan pukuuni ja avasi kaikki kaapit.  Kaikki puvut olivat kuivia.  “P-keleen Kuukkanen, minä näin sinut  siellä asemalla”, hän huusi ja paiskasi mennessään oven kiinni niin, että rappaukset rapisivat. “HUOMIO”, huusi Pasi perään.  Jälkeenpäin kuulin hänen päätyneen arvailuissaan siihen, että olin tullut taksilla koko matkan tai ainakin Hyvinkäältä, sillä hän oli vahtinut asemalla myös seuraavan junan tuloon, jolla olisin ehtinyt ajoissa komppaniaan.  Tähän  hänen ajatteluunsa päädyin itsekin, kun laskeskelin mahdollisuuksiani ehtiä ennen häntä perille. Hän ei tiennyt Jawasta eikä erinomaisesta suojapuvustani ….onnekseni.  Päinvastaisessa tapauksessa olisin ollut seuraavan viikon kaikki vapaa-ajat ja pari viikonloppua kaivamassa kangella,  kenttälapiolla ja kirveennysällä kantoja ylös varuskunnan metsästä. Se oli perinteinen puntisrangaistus Riihimäen viestikomppaniassa.

  Heinäkuun lopussa kurssi päättyi ja muutama meistä lähti alokasaikaiseen komppaniaansa alikersantteina ja loput korpraaleina.  Uusia arvomerkkejä ei kuitenkaan saanut laittaa näkyville ennenkuin oli varuskunnasta poistunut.

Kirjoitti,  Alikersantti Heimo Kuukkanen

 

auoppilaita_metsaretkella
Riihimäen Viestikoulun vm-61 oppilaita metsäretkellä. Pasi Mäkinen ja Heimo K  polvistuneen urhon takana.

 

hkn_kolmannet_kihlaj
Heimon ja Sirpan kolmannet kihlajaiset. Mäkisen Pasi toinen vasemmalta ja Heimo keskellä. Sormuskin esillä korvan vieressä. Pakinkansissa on kahvia.

 

pasijaheimoauk
Elinikäiset kaverukset ja aliupseerioppilaat Pasi Mäkinen ja Heimo sundiskamppeissa Riihimäen Viestikoululla.

aukkaappitark
AU- koulun kaappitarkastus. Olisiko kuva ennen vai jälkeen puntisreissun, enpä muista. Pasi keskellä Heimo oikealla.

 

Viimeksi päivitetty 04.10.2011 18:48