Armeijan harmaissa, osa 1

  Suomen armeijaan alokkaaksi.

  Vartsika.com- sivuilla ei kukaan meistä pojista ole kajonnut armeijan aikaisiin kokemuksiinsa, mutta nyt se korjaantuu.  Siirsin tarinat myös tänne henkilökohtaisiin tarinoihin, kun kaikki tutut eivät osaa niitä Vartsikasivuilta hakea.  En päässyt lapsuusvuosinani lastentarhaan tai leikkikouluun vaan kurkin kateellisena Sturenkadulla sijainneen ruotsinkielisen leikkikoulun menoa, jossa oli kalterien takana mm. kaverini Tane.  Otin sitten armeija-ajasta kaiken ilon irti.

  Pohjustan tähän ensimmäiseen osaan hieman näiden tarinoitteni taustoja.  Sen edistyessä en ehkä kaikkea muista tai huomaa niistä mainita.

  Ennen armeijaan astumistani v.1960 tein melko pitkää työpäivää (siis silloinkin). Siihen sisältyi viikottaiset täydet 8-tunnin työpäivät Posti-ja Lennätinlaitoksen Radiolaboratoriossa Lauttasaaressa ja sen jälkeiset 4-8 tunnin ylityöt iltaisin ja öisinkin saman teollisuuskiinteistön muiden firmojen sähkö- ja konehuoltotöissä. Lauantai oli 5- tuntinen työpäivä ja päättyi kello kaksitoista, kun seitsemältä aina aloitettiin. Melkoisen osan tuota PLH:n työaikaa vietin erikorkuisissa 50-120-metrisissä VHF-ja radiomastoissa ympäri etelä-Suomen rannikkoa. Niistä mastohommista sai oppipoikakin näet aikuisten palkanlisän ja päivärahat.  Lisäksi kunto nousi kohisten. Viimeisen puolen vuotta ennen armeijaa olin TV-korjaajana  eli myös niiden kantajana, T:mi Tassbergilla Munkkivuoressa ja lähdin sieltä suoraan armeijaan.  Silloiset telkkarit painoivat kuvaputken ja muunkin kaluston vuoksi nykyisiä enemmän, keskimäärin noin 30-50 kilon välissä per kappale.

  Lauantai-iltapäivästä jäi yleensä muutama tunti aikaa hoidella omia asioitaan ennenkuin piti siirtyä urheiluseura Mellunkylän Kontion majalle iltamajärjestelyihin. Sinne piti äänittää kelanauhurilla (Telefunken KL65) tanssimusiikkia radiosta “Lauantain Toivotuista”, tarkistaa salin ja musiikkilaitteiden kunto ja ryhtyä buffetin (kahvion) vaatimaan tavarahankintaan. Usein piti myös raivata voimailuvälineet salista varastoon ja raahata katsomon penkit paikoilleen. Illan aikana piti pitää yllä järjestystä ja vaihtaa nauhoja kelanauhuriin. Puolenyön jälkeen piti vielä jäädä porukalla siivoamaan jäljet ja tiskaamaan.  Noiden Kontion iltamien järjestämisestä sain hyvän syyn ostaa naapurista, Karin Soilin vanhemmilta, heiltä joutilaaksi jääneen ja perusteellisesti  käytetyn Standard Vanguard vm.1940 (Vankku) farmariauton. Sillä oli helpompi kuljettaa tavaroita buffettiin ja miksei välillä ajella ihan vain lystikseen – jos  “Vankku” vain suostui lähtemään tai ei lojunut ojanpenkassa liukkailla talvikeleillä rengasteknisistä syistä.  Oli minulla silloin vielä Jawa Sixday 250cc- moottoripyöräkin ja sitä en vielä ollut raaskinut myydä. Vankun osti myöhemmin joku toinen ymmärtämätön tosi halvalla, mutta Jawa oli armeija-aikana monesti tarpeeseen, varsinkin “puntiksilla” eli luvattomilla omilla lomilla.

  Halvasta hinnastaan huolimatta tuo auto suisti minut myös taloudellisesti varsin ahtaalle. Se konkretisoitui erääseen hammaslääkärin laskuun, jota en kehdannut esittää vanhemmilleni. Olin juuri kehunut selviäväni auton hankinnasta ja kuluista, kun huomasin kehuneeni vastoin parempaa tietoa. Auton kuluihin kun alkoi kuulua kaikkea ylimääräistä hankintahinnan lisäksi, kuten varaosia, bensaa ja vakuutusmaksuja. Käsittämätöntä kiskontaa vähävaraisilta!  Korjauskuluja ei tullut, kun korjailin itse eikä renkaita tarvinnut siihen aikaan vaihdella, jos ilma vain pysyi joten kuten sisällä. Rengastyyppinä oli tietenkin aito “sileston”, ympärivuotinen jokakelin rengas, eikä turhia pintakuvioita, …jos ymmärrätte. Etuna vähäinen vierintävastus.
Olin ennen armeijaan astumistani seurustellut Sirpa-vaimoni kanssa vuoden päivät ja kihlautunutkin edellis- juhannuksena.  Tätä ongelmaani selvitettäessä Sirpa lupasi maksaa tuon hammaslääkärilaskun. Otin tarjouksen kiitollisena vastaan ja säilytin kasvoni ainakin kotiväkeen päin.  Itse hammaslääkärireissu oli myös tarinan arvoinen, sillä tuon 8:n tunnin yhtämittaisen istunnon muistan minä ja tuolloinen hammaslääkärirouva lopun ikäänsä:  Hän ei ollut ikänään (n.50v) paikannut yhden potilaan hampaita yhteen putkeen reilua 8 tuntia ja kaiken lisäksi lauantaipäivänä. Muutama minuutti tuosta ajasta oli hänen ruokatuntinsa ja minulla se oli juurihoidon tehoaikaa. Hampaissa oli muistaakseni yksitoista paikattavaa ja lisäksi kaksi juurihoitoa.  Eväänsä syötyään hän tuli jatkamaan hommiaan ja päivitteli, että olin myös tasan ensimmäinen potilas, joka on nukkunut sikeästi hänen potilastuolissaan.  Sain häneltä arvokkaan paperin armeijaa varten eli pehmeän leivän lääkärintodistuksen. Siitä lisää myöhemmin. Tuo hammaslääkäri hoiti äitimuorini hampaita eläkkeelle siirtymiseensä asti ja muisteli tapaustani usein, kun tapasivat.

  Olin yrittänyt vuotta aiemmin vapaaehtoisena ilmavoimiin ja laivastoon, mutta siihen aikaan tarjokkaita oli niin paljon joka lajia, että meriittini eivät riittäneet.  Raketti- ja lennokkiharrastusta ei noteerattu isommin ilmavoimissa eikä paria-kolmea kanoottireissua laivastossa. Harmi minulle, mutta plussaa Mellunkylän Kontion kassaan. Normiaikaan sitten kävin kutsunnoissa ja asetin samoja toiveita palvelupaikasta. Kirjoitin viimeiseksi vaihtoehdoksi oman alani lajin eli viestin ja paikaksi Riihimäen joka oli lähin. Lääkärintarkastuksessa mitattiin painoksi 68kg ja pituudeksi 184cm. Hampaita ja muuta elimistöä tarkasteltiin kuin hevoskaupoilla ja lopulta minut arvioitiin A2:ksi, mitä hieman ihmettelin, kun vapaaehtoistarkastuksessa olin ollut A1, mutta vauhti oli siellä sitä luokkaa, ettei siinä paljon päässyt kyselemään tyhmiä. Kuinka pirun hyvässä kunnossa sitten piti ollakaan A1:ksi ?  Nyt, ilmottautuessani Porin Prikaatin Viestikomppaniaan Suomen Turussa 15. helmikuuta 1961, en ollut erityisen innostunut muusta kuin suunnittelemastani 9:n kuukauden hyvityksestä työkokemusaikaani, kun tai jos  pääsisin viestin aliupseerikouluun.

  Junan saapuessa Turun asemalle oli meitä tulevia sotureita vastassa nuoria urheita alikersantteja ja korpraaleja. He tunnistivat pällistelevät tulokkaat näennäisen helposti väkijoukosta ja opastivat meidät katetulle armeijan kuorma-autolle jolla matkasimme lankkuistuimille tiukkaan sullottuina Heikkilän kasarmin varusvarastolle.  Siviilisivullisten läsnäollessa asemalla kohtelu oli ihan normaalia, mutta karu arki aukesi ja huuto alkoi heti kasarmille päästyämme: “Jonoon siitä kaikki heti ja ilman tahtia MAAARS! SEURATKAA !  ETTEKÖ TE PERKELEEN MOKUT TIEDÄ MIKÄ JONO ON?  TALLUSTATTE KUIN LEHMÄLAUMA !  JONOON, JONOON !, HOPI, HOPI” !.
  No, olihan meistä jokainen kuullut tuosta alikessujen öykkäröinnistä ja simputuksesta hurjia ja jotkut hurjempiakin juttuja ennen armeijaa, mutta kyllä se luonnossa korvaan huudettuna hieman huvitti ainakin muutamia. Oli tietysti niitäkin, jotka painelivat pitkin seiniä naama valkoisena.  Itse kuuluin Sörkän kasvattina niihin hymyilijöihin, mutta sekin  osoittautui pian pahaksi virheeksi.
  Sitten alkoi varusteitten jako.  Aivan ensimmäiseksi piti luovuttaa koko siviilivaatekerta pois armeijan säilöön, vahvasti marinoituun koipussiin. Vain muutama käsitavara sai jäädä pikku pussukkaan, kuten hammasharja, parranajovälineet ja sensellaiset henkilökohtaisen hygienian tarvikkeet. Kirjat ja kirjoitusvälineet tietysti myös saimme pitää.  Sitten jaettiin vinhalla vauhdilla “rättejä” suunnilleen pärstäkertoimen mukaan ja jos ei heti ymmärtänyt tai uskaltanut valittaa, niin päälleen sai liian suurta tai pientä ihan kuin niissä Suomi-Filmin vanhoissa elokuvissa.
  Olin mielestäni tottunut tuohon ikään jo lähes kaikkeen mahdolliseen vaatetuksen ja yösijan suhteen, mutta armeijan “rättivarastolla” koin aivan uusia tuntemuksia, kun patjaksi lyötiin käteen pelkkä kangaspussi ja käskettiin hakea itse oljet sen sisään jostain huoneen loukosta: “JA VAUHTIA JUMALAUTA, EI TÄÄLLÄ KOKO PÄIVÄÄ MALEKSITA !”.  Tuon arkiasun tyyppiseen muotiin olin tottunut ennen alakoulua, kun paikattua sarkaa kummempaa ei monasti ollut silloinkaan tarjolla sodanjälkeisissä perheissä, joissa isät oli joku vuosi sitten saatu siviiliin. Saappaatkin sain ihan kohtuulliset, vaikka jalkarätti oli kyllä minulle aivan uusi tuttavuus. Olin kyllä nähnyt miesten käyttävän niitä maaseudulla, mutta en ollut erityisesti perehtynyt sitomistapaan.  “Sundis’asun” sain yllättäen aivan hyväkuntoisen, samoin siihen kuuluvat saappaat, kun väitin sitkeästi etteivät surkeat, ensiksi tarjotut, mahtuneet jalkaani. Melko nopeasti varusteet oli kasassa ja ne pakattiin sinivalkoruudulliseen sängyn päällyspeittoon, joka vetäistiin nyytiksi selkään ja sitten “marssien” matkaan kohti varsinaista majapaikkaa, Sirkkalan kasarmia.  Kaupungin läpi meidät vietiin taas kuormureilla, sillä eihän sitä epämääräistä laahustamista kukaan itseään kunnioittava ryhmänjohtaja olisi kärsinyt katsella. Muutaman sähellyksen jälkeen ja  muutamassa tunnissa, hirveän huudon säestämänä, olin valmis maatani palvelemaan viestikomppanian alokkaana Suomen Turussa Sirkkalan kasarmilla.

…jatkuu… osassa 2.  Katso vaikka:   https://www.heimovanhin.fi/armeijan-harmaissa-osa-2/

Kirjoitteli, Heimo Kuukkanen

Alla kuvassa silloinen alokaskomppaniamme Turussa Sirkkalan kasarmilla. Itse olen takarivissä 1. oikealta, mutta en hymyile nyt yhtään.  Samassa talossa alakerrassa oli autokomppania.  Museovirasto on määritellyt Sirkkalan kasarmin myöhemmin valtakunnallisesti merkittäväksi rakennetuksi kulttuuriympäristöksi vaikka yksi alikessu kastelutti sen läpimäräksi. Remontti alkoi lehtitietojen mukaan 2007-2008. Kävin ohiajomatkalla paikalla kurkkimassa tuolloin ja tutulta näytti vielä kovasti rempan keskeltäkin.

vk_sirkkalapotretti_61

Viimeksi päivitetty 05.03.2018 18:43