Omakohtaisia ammatinvalintavaikeuksia?
Vierestä katsottuna nykylasten pääasiallinen harrastus näyttää pyörivän kännykän ympärillä hyvin tiiviisti ja siksi omakohtaiset lapsuus- ja nuoruusajan harrastukset tuntuivat joskus niiltä “ainoilta oikeilta” suunnilta tuleviin ammatteihin. Ei näistä nykylapsista kaikista voi tulla kännykän kasvattajia tai tekijöitä ja tuskin kaikista ohjelmoijia, bloggareita tai vloggareitakaan. Mitä lie tuleekaan, kun minustakaan ei tullut yhtään mitä piti?
Lapsuusajan harrastukseni olivat tietysti lähinnä leikkejä kännykän puutteessa eli pihoilla hiekkakasoissa tai puistikoiden pensaissa tai jopa keinuissa Helsingin Brahenkentällä. Pelattiin natskua, peffistä, nelistä ja joskus koronaakin. Jalkapalloa vain tuolla Brahiksen kentällä. Kun pelattiin nelistä Kirstarin takapihalla saattoi naapuritalon ikkuna särkyä ja sitten syyllistä vietiin korvasta kotiin. Sukulaisissa maalla sai tehdä melkein mitä vaan, mutta leikkikavereista oli kovasti puutetta. Lehmiä, kanoja, käärmeitä ja hevosia oli riittävästi. Noihin aikoihin meikäläinen alamittainen ja alaikäinen oli vapaa kuin taivaan lintu ja peräänkatsojilla oli pitkät silmäysten välit. Kotona Helsingin kivierämaassa eivät vanhempani tienneet menoistani tai oloistani päiväsajan 12-tunnin aikana mitään, kun luulivat minun olevan isovanhempieni hoivissa ja he puolestaan, että olin jo mennyt kotiin. Ei ollut puhelimia tai kännyköitä. Syömässä poikkesin päivällä, kun muutkin pihoilta koteihinsa huudeltiin. Mutta illalla, kun katuvalot syttyivät kahdeksan maissa, oli parasta olla pikaisesti kotona. Kesän valoisalla oli vaikeampaa, mutta kavereitten kadottua koteihinsa kellonaika realisoitui.
Talvisin hiihdettiin, tai itkettiin ja hiihdettiin, mutta hiihdettiin. Luisteltiin myös, jos oli luistimet tai edes nurmikset, hokkareista tai kaunareista puhumattakaan. Talvisin myös tehtiin lumiukkoja ja lumilinnoja. Laskettiin kelkoilla mäkiä. Tehtiin myös lumienkeleitä, mutta se oli enempi tyttöjen hommia. Sitten sodittiin lumisotia ja niinkuin aikuistenkin sodissa, myös näissä tytöt toimivat huoltoportaassa ja valmistivat lumipalloja ja juoksivat ekana karkuun. Ihan hyvä niin, sillä verissä päin tyttö on surkea, mutta poika urhea. Kysykää keneltä vaan.
Nuorena, yli 10-vuotiaana, harrastin lähes kaikkea alkaen lennokeista ja liidokeista joita tein ensin kerhossa ja sitten monia ihan itsekseni. Leijojakin tuli tehtyä useampikin. Sitten muutimme omakotitaloon ja alkoi kaverien kanssa rakettiharrastukset, mutta siinä rinnalla myös puhelin-, radio- ja sähkötekniset harrastukset. Niiden ohessa keräsimme perhosia ja kalastelimme. Otimme ja kehitimme itse valokuvia. Opettelimme tunnistamaan lintuja ja tähtiäkin taivaalta. Koulussa opettajan yllyttämänä keräsin kasveja kolme vuotta ja 150-kasvin sijasta keräsin 350kpl ja ysi tuli luonnontieteestä. Olisi voinut tulla kymppikin, jos olisin ehtinyt lukea kokeisiin muilta kiireiltäni.
Rakettiharrastuksesta olisi voinut tulla myös ammatti, sillä pyrin kovasti kesätöihin Ilotulitus Oy:hyn, mutta en päässyt, kun ikä ei riittänyt. Sitten kun ikä olisi riittänyt, niin innostus oli mennyt ohi ja sähkö- ja radiotekniikka voittanut.
Lukemista harrastin myös. Kulutin kymmenessä vuodessa yhden kirjastokortin (Kallion kirjasto) lukuvuotta kohden eli noin sata lainausta per lukukausi ja siis 10-15 lainakirjaa kuukaudessa. Siitä ymmärrätte, että läksyjä ei kerta kaikkiaan ehtinyt enää lukea. Noissa lainakirjoissa oli satujen ja seikkailujen lisäksi tekniikkaa, fysiikka, kemiaa ja perhos-, lintu- sekä kasvikirjojakin. Pyöräilyä ja juoksemista harrastin olosuhteitten pakosta, kun vanhemmat eivät vieneet autolla kouluun tai edes bussipysäkille. Ihan itse piti juosta tai pyöräillä. Vartiokylässä se 1,3km bussille ja kotiin ja joskus yli 10km koululle edestakaisin fillarilla, jos myöhästyin bussista. Talvella pyöräily lumiolosuhteissa ei onnistunut, mutta juoksu kylläkin. Kävellen en koskaan ehtinyt, kun oli niitä muita kiireitä ennen kouluun lähtöä. En myöhästynyt silti koskaan koulusta vaikka pari kertaa piti juosta (hiipiä) läpi vahtimestarin kodin eteishallin (Kallion Yhteiskoulu, nykyinen Ilmaisutaidon Lukio), kun olivat jo lukinneet varsinaisen ulko-oven. Eivät nähneet, luulen. En ainakaan kärynnyt.
Keskikoulussa piirustuksen opettajani, taiteilija Varma Juntto, päätti tehdä minusta taiteilijan ja minulla olikin kahtena vuonna peräkkäin todistuksessa kymppi ja oma näyttelyosasto jumppasalin joulunäyttelyssä. Ei minusta tullut. Jouduin vakavaan identiteettikriisiin, kun piti siirtyä naturalismista abstraktiin tyylilajiin ja meille tuli opettajani kanssa välirikko. Numero putosi kympistä ysiin. Piirtelin silti kaverieni iloksi muutaman kymmenen sarjakuvavihkoa lännensankareiden Pecos Billin ja Tex Willerin innoittamina. Väreissä tietysti! Oman sarjakuvasankarini nimi oli Leo eikä yhtään vihkoa ole jäänyt jälkipolville (onneksi?). Piirsin myös uudesta uskonnonopettajastamme pilakuvan ja se oli ilmeisen tunnistettava ja osuva, koska sain uskonnon numerosta alennuksen ysistä kasiin. Saattoi se johtua siitäkin, että ilmoitin hänelle, ettei minun tarvitsisi olla näillä tunneilla ollenkaan, kun en kuulu kirkkoon (mutta kun se nosti keskiarvoa). Keskikoulussa olin mukana myös kaikissa mahdollisissa näytelmissä ja muissa esiintymisissä eivätkä nekään haitaksi olleet. Katso vaikkapa: https://www.heimovanhin.fi/koulukiusaamisia-oppikoulussa-1952-56 tai https://www.heimovanhin.fi/kallion-yhteiskoulussa-1954/
Radiotekniikka siis voitti ammattikisan reiluksi viideksitoista vuodeksi joista pari-kolme vuotta oli vakavaa harrastamista ja kaksi vuotta ammattikoulua. Loput vakavaa ansiotyötä. Tuossa ammattikoulussa huvitti meitä muutamia radioalaa harrastaneita oppikirjojen ja opetussuunnitelman jälkeenjääneisyys (silloinkin), kun me olimme jo rakennelleet parit transistoriradiotkin ja koulussa ei transistoreja edes mainittu ennenkuin niistä kysyimme ja opettaja teki itse pari monistetta. Sitten olin kymmenkunta vuotta alan yrittäjänä (kts. Sähköpuodin tarinat) ja lopulta kolmekymmentä vuotta metallialan yrittäjänä, johon sain koulutusta 3 kk ammattikoulussa. (kts. Janavalon ja Laserlen tarinat) Jossain väleissä tuli vielä korjattua kymmeniä kertoja omia ja firman yli-ikäisiä autoja korista moottoriin eli perusteellista harrastamista ne olivat nekin.
Perhesyistä jouduin väkisin tutustumaan hyvin läheisesti myös remontointiin ja rakentamiseen, sillä rahattomana piti kaikki tehdä itse ja jos ei osannut, niin piti opetella. Tämä rakennusala tuli tutuksi jo 11-12-vuotiaana vanhempieni omakotityömaalla, jossa harjoittelin räjäytys-panostajan, naulanrepijän ja -oikojan sekä ojankaivajan ammatteihin. Pintarappasinkin saunan muurin 15-vuotiaana, kun se ei isältä onnistunut. Sama jatkui avioiduttuani vanhan mökin kunnostamisena ja muutama vuosi myöhemmin hyvin vähän nuoremman omakotitalon perusteellisissa remonteissa, joissa harjoittelin rakennus-, sähkö- ja putkimiehen ammatteja hyvällä menestyksellä, muun purkamisen, korjailun ja betonivalujen ohessa.
Nyt olen ollut olevinani eläkkeellä yli 20-vuotta, mutta en ole vieläkään ihan varma, mikä minusta vielä tulee, jos ei pelkästään peltomultaa. Eläkkeellä ollessani olen ”harrastuksenani” ostanut ja myynyt, remontoinut ja vuokrannut teollisuuskiinteistöjä ja omia omakotitaloja ja kesämökkejä.
Älkää siis nuoret tai lapsukaiset olko huolissanne, jos ei ensimmäinen ammattiala osu ihan kohdalle. Niitä voi opetella lisää kouluissa, kursseilla tai käytännössä ihan pitkin ikäänne. Itse hakkaan päätäni seinään lähes päivittäin näiden nykypäivän tietolaitteiden kanssa vaikka aloitimme niiden käytön yrityksessämme jo 80-luvun alussa. Oppia ikä kaikki, vaikka vanhemmiten se on vähän vielä tahmeampaa, huomaan.
Kirjoitteli, Heimo Kuukkanen
Suomennoksia: Natsku/naatta/hippa. Peffis, pelataan pehmeällä jalkapallolla nurmella selällään. Nelis eli neljää maalia joka on pesäpallopelin kevytversio tennispallolla. Korona oli ja on lautapeli ja nykyisin flunssakin. Kirstari eli Kirstinkatu on nykyisin Kirstinkuja Helsingissä. Nurmikset olivat remmeillä monoon kiinnitettävät luistimet. Kaunarit eli kaunoluistimet olivat tyttöjen luistimia ensisijaisesti.